Termi Oscar-syötti voitaisiin minun puolestani leimata varoitukseksi Will Hunting – syntynyt neroksi -elokuvan kaikkien fyysisten kopioiden kansiin. Gus Van Santin ohjaama draama, jonka käsikirjoituksesta Matt Damon ja Ben Affleck pokkasivat akatemiapystin, on suurella tähtikaartilla ryyditetty elämää syleilevä hyvän mielen elokuva. Hyvä mieli elokuvasta jää tosin vain niille katsojille, joiden nautintoa jatkuva läpinäkyvä tunteiden lypsäminen, täydellisen epäuskottava päähahmo tai tarinan Hollywood-normeja tunnollisesti seuraava kaavamaisuus eivät pilaa.
Matt Damonin itsensä näyttelemä filmin nimikkopäähenkilö on sanalla sanoen nero. Ensimmäisenä leffa tuo ilmi hänen matemaattisen luonnonlahjakkuutensa, mutta herran lukuisat taidot eivät rajoitu vain kaavojen pyörittelyyn. Will on nimittäin yleistietämykseltään ja luonnontieteiden tuntemukseltaan da Vincin varjoonsa jättävä l'uomo universale sekä psykologiselta tarkkanäköisyydeltään Hannibal Lecterin tasoinen ajatustenlukija. Silti hänet esitellään myös karaistuneena, väkivaltaisen lapsuuden kovettamana katujen kasvattina. Kas kun hän ei lisäksi lennä taivaalla, ime luoteja ja läpäise seiniä röntgenkatseellaan.
Kaiken kaikkiaan Willin hahmoon on ahdattu aivan liikaa ylivertaisia ja keskenään ristiriitaisia piirteitä, jotta häntä pystyisi ottamaan hetkeäkään vakavasti. Jo hänen yleisneroudessaan olisi paljon sulattelemista miehen ratkoessa haastavia ongelmia pikavilkaisulla alasta riippumatta. Kun katsojan pitäisi lisäksi hyväksyä, että hahmo on kasvanut ikänsä Bostonin slummeissa vuoroin tapellen, vuoroin tihutöitä puuhastellen, epäuskoa ei pysty hiljentämään. Leffa selittelee hahmon uskomatonta repertuaaria hänen valokuvamuistillaan ja kyltymättömällä lukuhalullaan, mutta kuinka usein slummeissa asuvat väkivaltaiset lapset tosissaan kasvavat lukutoukiksi?
Ylipäänsäkin Will Huntingin käsikirjoitusta vaivaa häiritsevä yliyrittäminen. Elokuvan alussa esimerkiksi Willistä ja hänen kaveriporukastaan, jota tähdittävät muun muassa Casey ja Ben Affleck, pyritään luomaan katu-uskottava väkinäisellä dialogilla. Se teeskentelee nokkelaa mutta viljelee todellisuudessa vain paljon fuck-sanaa.
Baariin sijoittuva kohtaus, jossa Will hurmaa Minnie Driverin esittämän Skylar-tytön, äityy jo täysin naurettavaksi. Päähenkilön ja nenäkkään Harvard-opiskelijan pätiessä toisilleen faktatietämyksellä kenen tahansa todellisen yliopisto-opiskelijan luulisi vain pyörittelevän silmiään. Leffan maailmassa mikään ei kuitenkaan saa naisihmisiä hullaantumaan yhtä tehokkaasti kuin oman yleissivistyksensä äänekäs mainostaminen.
Filmillä on kova halu muovata Willin hahmosta mahdollisimman kannustettava persoona hänen ällistyttävien kykyjensä kautta. Tästä syystä elokuva sisältää paljon päällisin puolin fiksulta kuulostavia monologeja, joita mies tuon tuostakin syytää suustaan mutta joissa ei loppujen lopuksi sanota mitään erityisen älykästä. Kun Williltä esimerkiksi kysytään, miksei hän työskentelisi NSA:lle, hänen itsetyytyväinen ylikirjoitettu yksinpuhelunsa masturboi niin ahkerasti jokaiselle liberaalimyönteiselle Amerikka-kriittiselle argumentille, että sitä seuratessa olonsa tuntee likaiseksi, vaikka olisi asioista samaa mieltä.
Yllätyksettömän tarinankerrontansa suhteen Will Hunting muistuttaa paljon Affleckin veljeksistä vanhemman ohjaamaa Argoa. Jokainen juonen käänne ja draamallinen avainhetki – Willin kykyjen paljastuminen ulkopuolisille, eripurainen ensikohtaaminen Robin Williamsin esittämän Sean-psykologin kanssa, miesten vähittäinen ystävystyminen, Willin rakastuminen Skylariin, heidän väliensä poikki meneminen, menneisyyden traumojen avautuminen, lopun paluu rakkaan luo – kuuluttaakin itsensä hyvissä ajoin etukäteen. Ennalta arvattavuutensa vuoksi leffan venyttäminen yli kahden tunnin mittaan tuntuu ansaitsemattomalta.
Elokuvan avainkohtauksia latistaa tuttuuden ohella se, miten ne paisuvat toinen toisensa perään niin teennäisen dramaattisiksi, ettei mikään niistä vaikuta enää aidolta. Joka kerta, kun tarinan on aika nytkähtää eteenpäin, hahmot puhkeavat räiskyviin riitoihin, pateettisiin monologeihin tai suureellisiin tunteidenpurkauksiin. Esimerkiksi Willin ja Skylarin eroon johtava yhteenotto yltyy niin teatraaliseksi näytökseksi, että sitä on vaikea uskoa todellisten ihmisten kanssakäymiseksi.
Erityisen ärsyttävästi tunteita manipuloi puolestaan päähenkilön ja hänen psykologinsa istunto, jossa Williamsin hahmo kertoo tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi vaimonsa. Kohtaus on ohjattu ja leikattu häpeilemättömän laskelmoidusti elämänmakuisen valloittavaksi hetkeksi, jonka tarkoitus on saada meidät uskomaan kaksikon ystävyyteen. Tosiasiassa heidän välillään ei ole tapahtunut mitään erityistä, joka oikeuttaisi käänteen.
Parhaimmillaan paatoksellisuus onnistuu tavoitteessaan. Elokuvan kuuluisimmaksi hetkeksi on muodostunut kohtaus, jossa Sean hokee Willille moneen kertaan: "It's not your fault", kunnes tämä murtuu. Tässä leffa kieltämättä tavoittaa jotain liikuttavaa ja inhimillistä. Huipennus vain tuntuisi vavahduttavammalta, jos se olisi yksittäisenä melodraaman hetkenä saanut tilaa hengittää.
Taidokkaat näyttelijäsuoritukset tarjoavatkin lievitystä Will Huntingin mitäänsanomattomuuteen. Williams esimerkiksi nostaa leffan tasoa joka kerta ruutuun ilmestyessään, kuten myös Stellan Skarsgård Williä ohjastavana kateellisena mutta silti hyvää tarkoittavana professorina. Casey Affleck on puolestaan pienessä sivuroolissaan tapansa mukaan loistava, ja mielenkiintoisesti monet hänen vuorosanoistaan ovatkin improvisoituja. Erityismaininnan ansaitsee silti filmin suurin yllättäjä, Minnie Driver, jonka persoonallinen tulkinta Skylarin osassa tekee muuten tympeän kliseisestä rakkaussivujuonesta miltei siedettävän.
Ajoittain myös elokuvan dialogi yllättää. Leffan huumori onkin hauskimmillaan silloin, kun se lakkaa ponnistelemasta liikoja ja antaa vitsien syntyä omalla painollaan. Tällaisiin hilpeisiin hetkiin kuuluu muun muassa Williamsin hahmon vastaus, kun päähenkilö kysyy, pilaako heidän halauksensa psykologi-potilas-suhteen: "Vain jos puristat perseestäni."
Perimmäisenä sanomanaan Will Hunting kehottaa elämään ennakkoluulottomasti omaa elämää pelkäämättä sen tarjoamia mahdollisuuksia. Opetuksen latteus on vahvasti linjassa elokuvan muun sovinnaisuuden kanssa: se ei herätä erimielisyyksiä eikä haasta ketään ajattelemaan. Koska leffassa kohoavat tärkeään osaan pelot, jotka estävät sen keskeisiä hahmoja hyödyntämästä potentiaaliaan, onkin ironista, ettei Van Santin filmi itsessäänkään uskaltaudu yrittämään mitään tutusta ja turvallisesta poikkeavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti