Good Will Hunting

Usein negatiivisessa sävyssä käytettävä termi, Oscar-syötti, voitaisiin minun puolestani leimata varoitukseksi Good Will Huntingin kaikkien fyysisten kopioiden kansiin. Gus Van Santin ohjaama draama, jonka käsikirjoituksesta Matt Damon ja Ben Affleck pokkasivat akatemiapystin, on nimittäin suurella tähtikaartilla ryyditetty elämää syleilevä hyvän mielen elokuva. Hyvä mieli elokuvasta jää tosin vain niille katsojille, joiden nautintoon jatkuva läpinäkyvä tunteiden lypsäminen, täydellisen epäuskottava päähahmo tai tarinan Hollywood-normeja tunnollisesti seuraava kaavamaisuus ja helposti pureskeltavuus eivät vaikuta.

Matt Damonin itsensä näyttelemä filmin päähenkilö, Will Hunting, on sanalla sanoen nero. Ensimmäisenä leffa tuo ilmi hänen matemaattisen luonnonlahjakkuutensa, mutta herran lukuisat taidot eivät rajoitu vain kaavojen pyörittelyyn. Will on nimittäin yleistietämykseltään ja luonnontieteiden tuntemukseltaan da Vincin varjoonsa jättävä l'uomo universale sekä psykologiselta tarkkanäköisyydeltään Hannibal Lecterin tasoinen ajatustenlukija. Silti hänet esitellään tämän kaiken ohella myös karaistuneena, väkivaltaisan lapsuuden kovettamana katujen kasvattina. Jos elokuvalla olisikin aikaa, saisimme luultavasti tietää, että hän pystyy lisäksi liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla, ampumaan käsistään seittejä ja että hänen ainoa heikkoutensa on kryptoniitti.

Kaiken kaikkiaan Willin hahmoon on ahdattu siis aivan liikaa äärimmäisiä ja keskenään ristiriitaisia piirteitä, jotta häntä pystyisi ottamaan ihmisenä hetkeäkään vakavasti. Jo hänen yleisneroudessaan olisi yksistään paljon sulattelemista miehen ratkoessa haastavia ongelmia pikavilkaisulla alasta riippumatta ottaen huomioon, kuinka paljon pohjatietoa eri tieteiden taitaminen nykyisin edellyttää ja kuinka eriluontoisia vaatimuksia älykkyydelle ne asettavat. Kun lisäksi pitäisi vielä hyväksyä, että hahmo on kasvanut ikänsä Bostonin slummeissa vuoroin tapellen, vuoroin tihutöitä puuhastellen, muodostuu tehtävästä huvittavuudessaan mahdoton. Leffa yrittää selitellä hahmon uskomatonta repertuaaria hänen valokuvamuistillaan ja kyltymättömällä lukuhalullaan, mutta sen pohjalta herää vain kysymys, milloin slummeissa asuvat väkivaltaiset lapset on tavattu opettaa innokkaiksi lukutoukiksi.

Ylipäänsäkin Good Will Huntingin käsikirjoitusta vaivaa tarinan hahmojen ja heidän kanssakäymistensä kohdalla häiritsevä yliyrittäminen. Elokuvan alussa esimerkiksi Willistä ja hänen kaveriporukastaan, jota tähdittävät näyttelijärooleissa muun muassa Casey ja Ben Affleck, pyritään luomaan katu-uskottavaa väkinäisellä dialogilla, joka teeskentelee nokkelaa mutta viljelee todellisuudessa vain paljon fuck-sanaa. Baariin sijoittuva kohtaus, jossa Will hurmaa Minnie Driverin esittämän Skylar-tytön, äityy puolestaan täysin naurettavaksi. Päähenkilön ja nenäkkään Harvard-opiskelijan pätiessä toisilleen faktatietämyksellä kenen tahansa todellisen yliopisto-opiskelijan luulisi näet vain pyörittelevän silmiään, mutta leffan maailmassa mikään ei nähtävästi saa naisihmisiä yhtä tehokkaasti polvilleen kuin oman yleissivistyksensä äänekäs mainostaminen.

Filmillä on kaiken kaikkiaan kova halu muovata Willin hahmosta mahdollisimman kannustettava persoona hänen ällistyttävien kykyjensä kautta. Tästä syystä elokuva sisältää paljon päällisin puolin fiksulta kuulostavia monologeja, joita mies tuon tuostakin syytää suustaan mutta joissa ei loppujen lopuksi sanota mitään erityisen älykästä. Kun Williltä esimerkiksi kysytään, miksei hän työskentelisi NSA:lle, hänen itsetyytyväinen ylikirjoitettu yksinpuhelunsa masturboi niin ahkerasti jokaiselle liberaalimyönteiselle Amerikka-kriittiselle argumentille, että sitä seuratessa olonsa tuntee likaiseksi, vaikka olisi asioista suurin piirtein samaa mieltä. Kosiskelun tarkoitus on kuitenkin selvä: Willin tarkkaan harkituista naruista vetelevälle saarnalle päätämme nyökytellessä meidän tulisi kokea myös itsemme kovin välkyiksi ja antautua sen seurauksena filmin vietäväksi.

Yllätyksettömiä uria seuraavan tarinankerronnan suhteen Good Will Hunting muistuttaa pohjimmiltaan paljon Affleckin veljeksistä vanhemman ohjaamaa Argoa. Jokainen juonen käänne ja draamallinen avainhetki - Willin kykyjen paljastuminen ulkopuolisille, eripurainen ensikohtaaminen Robin Williamsin esittämän psykologin kanssa, miesten vähittäinen ystävystyminen, Willin rakastuminen Skylariin, heidän väliensä poikki meneminen, menneisyyden traumojen avautuminen, lopun paluu rakkaan luo - kuuluttaakin itsensä hyvissä ajoin etukäteen. En tosin tahdo liikaa moittia elokuvaa turvalliseen muottiin tukeutumisesta, sillä noin puolet kaavasta ryöstämällä voisi kokoon kasata vaikkapa yli kymmenen vuotta myöhemmin parhaan elokuvan Oscarin voittaneen Kuninkaan puheen. Ennalta arvattavuutensa vuoksi leffan venyttäminen yli kahden tunnin mittaan saa sen kuitenkin tuntumaan tarpeettoman pitkältä sisältöönsä nähden.

Elokuvan avainkohtauksia latistaa tuttuuden lisäksi se, miten ne paisuvat toinen toisensa perään dramaattiselta intensiteetiltään niin teennäisen voimakkaiksi, ettei mikään niistä vaikuta enää aidolta. Joka kerta, kun tarinan täytyy nytkähtää eteenpäin, hahmot puhkeavatkin räiskyviin riitoihin, paatoksillisiin monologeihin tai suureellisiin tunteidenpurkauksiin. Esimerkiksi Willin ja Skylarin eroon johtava yhteenotto yltyy niin teatraaliseksi näytökseksi, että sitä on vaikea uskoa todellisten ihmisten kanssakäymiseksi. Erityisen ärsyttävästi tunteita manipuloi puolestaan päähenkilön ja hänen psykologinsa istunto, jossa Williamsin hahmo kertoo tarinan siitä, miten hän ensimmäisen kerran tapasi vaimonsa. Kohtaus on nimittäin ohjattu ja leikattu häpeilemättömän laskemoidusti elämänmakuisen valloittavaksi hetkeksi, jonka tarkoitus on saada meidät uskomaan kaksikon ystävyyteen, vaikkei heidän välillään ole oikeastaan tapahtunut mitään erityistä, joka käänteen oikeuttaisi.

Taidokkaat näyttelijäsuoritukset tarjoavat kuitenkin masennuslääkeen Good Will Huntingin mitäänsanomattomuuteen. Williams esimerkiksi nostaa leffan tasoa joka kerta ruutuun ilmestyessään, kuten myös Stellan Skarsgård Williä ohjastavana kateellisena mutta silti hyvää tarkoittavana professorina. Casey Affleck on puolestaan pienessä sivuroolissaan tapansa mukaan loistava, ja mielenkiintoisesti valtaosa hänen vuorosanoistaan onkin improvisoitu. Erityismaininnan ansaitsee silti filmin suurin yllättäjä, Minnie Driver, jonka persoonallinen tulkinta Skylarin osassa tekee muuten tympeän klisestä rakkaussivujuonesta miltei siedettävän.

Ajoittain myös elokuvan dialogi ylittää itsensä. Leffan huumori onkin hauskimmillaan silloin, kun se lakkaa ponnistelemasta liikoja ja antaa vitsien syntyä omalla painollaan. Tällaisiin hilpeisiin hetkiin kuuluu muun muassa Williamsin hahmon vastaus, kun päähenkilö kysyy, pilaako heidän halauksensa psykologi-potilas-suhteen: "Vain jos puristat perseestäni."

Perimmäisenä sanomanaan Good Will Hunting kehoittaa elämään ennakkoluulottomasti omaa elämää pelkäämättä sen tarjoamia mahdollisuuksia, mitä niin Will kuin hänen psykologinsakaan eivät osaa sääntönä luonnollisestikaan noudattaa. Opetuksen latteus on kaikkinensa vahvasti linjassa elokuvan muun sovinnaisuuden kanssa: se ei herätä erimielisyyksiä eikä haasta ketään ajattelemaan. Koska leffassa merkittävään osaan kohoavat pelot, jotka estävät sen keskeisiä hahmoja hyödyntämästä potentiaaliaan, onkin ironista, ettei Van Santin filmi itsessäänkään uskaltaudu yrittämään mitään tutusta ja turvallisesta poikkeavaa.