Avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista, toteaa jännitysfilmeistään tunnettu David Fincher. Erityisen vähän se on sitä Nick Dunnelle, jonka vaimo katoaa, ja jäljet viittaavat väkivaltaan. Media vainoaa epäsympaattista esiintymiskyvytöntä miestä, joka vaikuttaa kameroiden edessä vähät välittävän puolisonsa kohtalosta. "Mutta ei siinä vielä kaikki", kuuluu Gillian Flynnin kirjaan perustuvan ja hänen itsensä käsikirjoittaman Gone Girlin motto.
Fincherin uutukaisessa käänteet seuraavat toinen toistaan pyöräyttäen tarinan asetelmat päälaelleen useaan otteeseen ja jopa leffan tyylilajia muokaten. Samalla Trent Reznorin ja Atticus Rossin elektroninen ambienssimusiikkiraita luo asiaankuuluvan vääristynyttä tunnelmaa. Lopputuloksena onkin sen verran pimeä ja avioliittoon kyynisesti suhtautuva mielentuotos, etten ihmettele, jos herra Flynn tuntee iltaisin nukkumaan mennessään olonsa lievästi epämukavaksi.
Gone Girlin tapahtumia käsitellään pääparin molempien osapuolten näkökulmasta. Nickin ja Amyn suhteesta on nimittäin kehkeytynyt kulissi, jonka puitteissa molemmat näyttelevät hänelle osoitettua roolia – yhtä lailla vastentahtoisesti. Alkuhuuman kadottua he huomaavat vuorollaan rakastuneensa pelkkään mielikuvaan. Lopulta molempien päässä pyörii vain kysymys: "Kuka on oikein tuo ihminen, jonka kanssa menin naimisiin?"
Hienoa elokuvassa on se, ettei Nickistä päähenkilönä edes yritetä tehdä pidettävää hahmoa. Sen sijaan hän paljastuu vähitellen etovaksi, ajattelemattomaksi ja väkivaltaan taipuvaksi pettäjärentuksi. Leffa muuttuukin välittömästi mielenkiintoiseksi, kun hänen ja Amyn menneisyyttä kertaavissa takaumissa ennen pitkää näytetään hänen purkavan suuttumuksensa aggressiivisesti vaimoonsa. Silti miehen epäoikeudenmukaiseen asemaan mediapelin kourissa samaistuu tahtomattaan tiedotusvälineiden yrittäessä sovittaa häntä jatkuvasti jonkinlaiseen muottiin. Fincheriä ja Flynniä ei voikaan tässä suhteessa syyttää yleisönsä aliarvioimisesta.
Jos Nick on sortunut pitämään puolisoaan epäolennaisena itsestäänselvyytenä, ei Amy myöskään tyydy osaansa velvollisuudentuntoisena kodin hengettärenä. Lapsuudestaan asti hänet on opetettu sovittamaan itsensä vanhempiensa luomaan fiktiiviseen julkisivuun, eikä hän kestä enää vastaavaa avioliitossaan. Kun filmin puolivälin tienoilla osoittautuukin, että hän on omakätisesti lavastanut oman epäilyttävän katoamisensa, tarina löytää jälleen uuden vaihteen. Samalla myös elokuvan alkupuolella kömpelön kiiltokuvamaisilta ja dialogiltaan väkinäisiltä tuntuneet takaumat saavat selityksen: ne ovat Amyn kertojana tarkoituksella sokeroimia.
Vaikka Gone Girl sisältääkin paljon yllätyksiä, se ei varsinaisesti ole arvaamattomuuteen perustuva mysteerijännäri. Sen sijaan käänteet tuovat uusia tasoja juoneen juuri silloin, kun vanhat kuviot alkavat käydä tutuiksi. Siten kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta filmi säilyttää tuoreutensa.
Hauskasti myös leffan sävy kallistuu trillerin ohella vähitellen kohti mustaa komediaa. Tämä on ovelaa erityisesti siitä syystä, että humorististen elementtien ansiosta filmin suorastaan absurdiksi paisuvan lopetuksen pystyy vaivatta sulattamaan.
Gone Girlin juonilankojen yhdistäväksi tekijäksi nousee paine sovittaa itsensä ulkopuolisten odotusten mukaisiin raameihin. Nick esimerkiksi joutuu sopeutumaan julkisuudessa muiden ihmisten edellyttämään surevan aviomiehen hahmoon, jonka osassa hän ei ole kotonaan. Amy taas ei suostu näyttelemään lopun ikäänsä miehensä silmissä "siistiä tyttöä" saatika sitten kuuliaista vaimoa, jonka ainoa rooli on puolisonsa miellyttäminen ja hänen valtaansa alistuminen.
Elokuva vaikuttaakin kohdistavan ironiansa juuri näihin valheellisiin rooleihin, joiden pohjalta muodostamme kuvamme toisesta ihmisestä. Tätä ihmisten lokeroinnin harhaanjohtavuutta kommentoidaan myös Kim Dickensin näyttelemän, Amyn tapausta tutkivan etsivän sekä hänen konstaapelitoverinsa välisessä keskustelussa:
- You ever hear the expression "the simplest answer is often the correct one"?
- Actually, I have never found that to be true.
Deadwoodista ja Tremestä tutun Dickensin ohella Gone Girliä tähdittävät Nickin ja Amyn osissa Ben Affleck ja Rosamund Pike. Näyttelijänä parjattu Affleck on kekseliäs valinta esittämään puunaamaista Nickiä, jolla on vaikeuksia ilmaista itseään luontevasti kameran edessä. Aiheesta revitäänkin irti paljon metahuumoria, kun Nickiä opetetaan pääsemään eroon ilmeettömyydestään viskomalla hänen päälleen nallekarkkeja, ja kun hänen väärässä paikassa kuvattu ärsyttävä virneensä onnistuu herättämään kansan vihan. Mainioissa sivurooleissa puolestaan nähdään muun muassa Neil Patrick Harris sääliä herättävänä Amyn ihailijana sekä Tyler Perry hilpeänä vaimontappajia puolustavana asianajajana.
Vaikka Gone Girl käsittelee periaatteessa tasapuolisesti pääkaksikkoaan, eräässä suhteessa se silti epäonnistuu luomaan heistä yhdenveroisia hahmoja. Nick on nimittäin henkilönä huomattavasti ymmärrettävämpi ja samaistuttavampi kuin Amy. Hänen virheitään ja puutteitaan voi näet pitää inhimillisinä, mutta Amyn äärimmäisimpiä ratkaisuja on vaikea käsittää.
Muutamaan otteeseen myös elokuvan juonen epäuskottavuudet rikkovat tarinan illuusiota turhan voimakkaasti. Esimerkiksi Nickin poistuessa isänsä talosta elokuvan alussa Dickensin hahmo vaikuttaa tarkoituksettoman epäpätevältä hänen jättäessään epäillyn tarkastamatta. Amyn idea lavastaa Harrisin esittämä ihailija kidnappaajakseen lepää puolestaan vahvasti sattuman varassa. Suunnitelma kaatuisi välittömästi, jos joku pystyisi varmistamaan väitetylle kaapparille alibin.
Fincherin tunnelmallinen jännitysnäytelmä saa kaikesta huolimatta arvoisensa lopetuksen. Ainoa keino, jolla Nick ja Amy voivat lopulta pelastaa avioliittonsa on hyväksyä se, mitä ovat toisistaan oppineet, ja jatkaa yhteistyössä roolin ylläpitämistä muille ihmisille. Nick joutuu lopulta taipumaan johtopäätökseen, ettei kukaan voi todella tietää, mitä läheisimmänkään ihmisen päässä liikkuu. Parin käymä viimeinen yhteinen keskustelu maalaa suorastaan provosoivan synkän kuvan avioliitosta kahden ihmisen egoistisena, tuhoontuomittuna kamppailuna, jossa mielihyvää, tyydytystä ja vallan tunnetta tavoitellaan tauotta toisen henkilön kustannuksella:
- Yes, I loved you and then all we did was resent each other, try to control each other. We caused each other pain.
- That's marriage.
Kommentit
Lähetä kommentti