Gone Girl

Avioliitto ei ole ruusuilla tanssimista, tietää jännitysfilmeistään tunnettu David Fincher kertoa. Erityisen vähän se on sitä Nick Dunnelle, jonka vaimo katoaa, ja jäljet viittaavat väkivaltaan. Media vainoaa epäsympaattista esiintymiskyvytöntä miestä, joka vaikuttaa kameroiden edessä vähät välittävän puolisonsa kohtalosta. "Mutta ei siinä vielä kaikki", kuuluu Gillian Flynnin kirjaan perustuvan ja hänen itsensä käsikirjoittaman Gone Girlin motto. Kierot käänteet seuraavat toinen toistaan pyöräyttäen tarinan asetelmat päälaelleen useaan otteeseen ja jopa leffan tyylilajia muokaten samalla, kun Trent Reznorin ja Atticus Rossin elektroninen ambienssimusiikkiraita luo asiaankuuluvan vääristynyttä tunnelmaa. Lopputuloksena onkin sen verran pimeä ja avioliittoon kyynisesti suhtautuva mielentuotos, etten ihmettele, jos herra Flynn tuntee iltaisin nukkumaan mennessään olonsa lievästi epämukavaksi.

Gone Girlin tapahtumia käsitellään sen pääparin molempien osapuolten näkökulmasta. Nickin ja Amyn suhteesta on nimittäin kehkeytynyt kulissi, jonka puitteissa molemmat näyttelevät hänelle osoitettua roolia - yhtälailla vastentahtoisesti. Alkuhuuman kadottua he huomaavat vuorollaan rakastuneensa pelkkään mielikuvaan ja ruokkineensa niin ikään partnerinsa elättelemiä fantasioita. Lopulta molempien päässä pyörii vain kysymys: "Kuka on oikein tuo ihminen, jonka kanssa menin naimisiin?"

Hienoa elokuvassa on se, ettei Nickistä päähenkilönä edes yritetä tehdä pidettävää hahmoa. Sen sijaan hän paljastuu vähitellen etovaksi, ajattelemattomaksi ja väkivaltaan taipuvaksi pettäjärentuksi. Leffa muuttuukin välittömästi mielenkiintoiseksi, kun hänen ja Amyn menneisyyttä kertaavissa takaumissa ennen pitkää näytetään hänen purkavan suuttumuksensa aggressiivisesti vaimoonsa. Silti miehen epäoikeudenmukaiseen asemaan mediapelin kourissa samaistuu tahtomattaan tiedostusvälineiden yrittäessä sovittaa häntä jatkuvasti jonkinlaiseen muottiin. Fincheriä ja Flynniä ei voikaan tässä suhteessa syyttää yleisönsä aliarvioimisesta.

Jos Nick on sortunut pitämään puolisoaan epäolennaisena itsestäänselvyytenä ja etsimään jo uusia metsästysmaita, ei Amy myöskään tyydy osaansa velvollisuudentuntoisena kodin hengettärenä. Lapsuudestaan asti hänet on nimittäin opetettu sovittamaan itsensä muiden silmissä vanhempiensa luomaan fiktiiviseen julkisivuun, eikä hän kestä enää vastaavaa avioliitossaan. Kun filmin puolivälin tienoilla osoittautuukin, että hän on omakätisesti lavastanut oman epäilyttävän katoamisensa, tarina löytää jälleen uuden vaihteen. Samalla myös elokuvan alkupuolella kömpelön kiiltokuvamaisilta ja dialogiltaan väkinäisiltä tuntuneet takaumat saavat selityksen: ne ovat Amyn kertojana tarkoituksella sokeroimia.

Vaikka Gone Girl sisältääkin paljon yllätyksiä, se ei varsinaisesti ole arvaamattomuuteen perustuva mysteerijännäri. Sen sijaan kääntet tuovat uusia tasoja juoneen juuri silloin, kun vanhat kuviot alkavat käydä tutuiksi. Siten kahden ja puolen tunnin kestossaankin filmi säilyttää tuoreutensa. Hauskasti myös sen sävy kallistuu trillerin ohella vähitellen kohti mustaa komediaa. Tämä on ovelaa erityisesti siitä syystä, että humorististen elementtien ansiosta filmin suorastaan absurdiksi paisuvan lopetuksen pystyy vaivatta sulattamaan.

Kaiken kaikkiaan Gone Girlin eri juonilankojen välillä yhdistäväksi tekijäksi nousevat paineet sovittaa itsensä ulkopuolisten odotusten mukaisiin raameihin. Nick esimerkiksi joutuu sopeutumaan julkisuudessa muiden ihmisten edellyttämään surevan aviomiehen hahmoon, jonka kengissä hän ei ole todellakaan kotonaan. Amy puolestaan ei suostu näyttelemään lopun ikäänsä miehensä silmissä "siistiä tyttöä" saatika sitten kliseistä kuuliaista vaimoa, jonka olemassaolon ainoa tarkoitus on puolisonsa miellyttäminen ja hänen valtaansa alistuminen.

Elokuva vaikuttaakin kohdistavan ironiansa juuri näihin omaksumiimme valheellisiin mallin mukaisiin rooleihin, joiden pohjalta kuitenkin muodostamme kuvamme toisesta ihmisestä - esimerkiksi avioliitossa. Tämä ajatus ihmisten lokeroinnin harhaanjohtavuudesta pintapuolisten seikkojen pohjalta kohoaa esille myös Kim Dickensin näyttelemän, Amyn tapausta tutkiva etsivän sekä hänen konstaapelitoverinsa välisessä keskustelussa:
- You ever hear the expression "the simplest answer is often the correct one"?
- Actually, I have never found that to be true.

Deadwoodista ja Tremestä tutun Dickensin ohella Gone Girliä tähdittävät Nickin ja Amyn osissa Ben Affleck ja Rosamund Pike. Näyttelijänä parjattu Affleck on erityisesti erinomaisen kekseliäs valinta esittämään puunaamaista Nickiä, jolla on vaikeuksia ilmaista itseään luontevasti kameran edessä. Aiheen tiimoilta revitäänkin irti paljon metahuumoria, kun Nickiä opetetaan pääsemään eroon ilmeettömyydestään viskomalla hänen päälleen nallekarkkeja, ja kun hänen väärässä paikassa kuvattu ärsyttävä virneensä onnistuu vetämään kansan vihan puoleensa. Mainioissa sivurooleissa puolestaan nähdään muun muassa Neil Patrick Harris sääliä herättävänä Amyn ihailijana sekä Tyler Perry hilpeänä vaimontappajia puolustavana asianajajana.

Vaikka Gone Girl käsitteleekin periaatteessa tasapuolisesti pääkaksikkoaan ja antaa heidän molempien ilmaista näkemyksensä, eräässä suhteessa se silti epäonnistuu luomaan heistä yhdenveroisia hahmoja. Nick on nimittäin henkilönä huomattavasti ymmärrettävämpi ja samaistuttavampi persoona kuin Amy. Hänen virheitään ja puutteitaan voi näet pitää inhimillisinä, joskaan ei hyväksyttävinä, mutta Amyn ajatusmaailmaan ei päästä niin konkreettisesti käsiksi, että hänen äärimmäisimpiä ratkaisujaan voisi tarjotuista selityksistä huolimatta todella käsittää. Loppujen lopuksi hänen teoistaan osa täytyykin laittaa jonkinasteisen sekopäisyyden piikkiin, mikä on aina epätyydyttävämpää ja -kiinnostavampaa kuin tunteet ja puutteet, jotka kuka tahansa pystyy myös itsessään tunnistamaan.

Muutamaan otteeseen myös elokuvan juonen epäuskottavuudet rikkovat tarinan illuusiota turhan voimakkaasti, vaikkei kyseessä olekaan sinänsä tiukkaan realismiin pyrkivä teos. Esimerkiksi Nickin poistuessa isänsä talosta elokuvan alussa, saadaan Dickensin hahmo vaikuttamaan tarkoituksettoman epäpätevältä hänen jättäessään epäillyn tarkastamatta, vaikka hän arvelikin miehen olevan vaimonsa ympäriinsä levittelemien johtolankojen jäljillä. Amyn idea lavastaa Harrisin esittämä ihailija kidnappaajakseen lepää puolestaan jälkikäteen ajateltuna vahvasti sattuman varassa. Suunnitelma olisikin kaatunut välittömästi, jos joku olisi esimerkiksi pystynyt varmistamaan väitetylle kaapparille alibin sieppauksen ajanhetkelle.

Fincherin tunnelmallinen jännitysnäytelmä saa kaikesta huolimatta arvoisensa hykerryttävän lopetuksen. Ainoa keino, jolla Nick ja Amy voivat nimittäin lopulta pelastaa avioliittonsa on hyväksyä se, mitä ovat toisistaan oppineet, ja jatkaa yhteistyössä roolin näyttelemistä muille ihmisille. Koettelemuksensa käytyään he ovatkin valmiita tyytymään osaansa, jopa Nick jälkikasvunsa vuoksi. Hän joutuu lopulta taipumaan johtopäätökseen, ettei kukaan voi todella tietää, mitä toisen, läheisimmänkään ihmisen päässä liikkuu. Parin käymä viimeinen yhteinen keskustelu maalaakin suorastaan provosoivan synkän kuvan avioliitosta kahden ihmisen egoistisena, tuhoontuomittuna kamppailuna, jossa mielihyvää, tyydytystä ja vallan tunnetta tavoitellaan tauotta toisen henkilön kustannuksella:
- Yes, I loved you and then all we did was resent each other, try to control each other. We caused each other pain.
- That's marriage.