The Prestige

Myönnän, etten ole koskaan kuulunut Christopher Nolanin kiihkeimpään fanikuntaan. Pidän monia hänen ohjaustöitään, kuten Inceptionia ja Batman-trilogiaa yliarvostettuina tekeleinä, jotka teeskentelevät älykkäämpää kuin ne ovatkaan. Nolanin filmit sisältävät usein kiinnostavia konsepteja mutta kärsivät rakoilevasta käsikirjoituksesta, koomisen haudanvakavasta mahtipontisuudesta, kömpelöstä dialogista, katsojan aliarvioimisesta sekä heikosti ohjatuista toimintakohtauksista. Sitä vastoin herran ohjaama 1800-luvun Englantiin sijoittuva, kahden taikurin kaksinkamppailusta kertova The Prestige on aidosti hyvä elokuva.

The Prestigeä katsoessa alkaa toivoa, että Nolan palaisi Inceptionin ja Interstellarin kaltaisten korkealentoisten paisuttelujen parista pienimuotoisempien, hahmokeskeisten trillereiden pariin. Hugh Jackmanin ja Christian Balen näyttelemistä päähenkilöistä muodostuu nimittäin sen suurin vahvuus. Balen esittämä kylmäkiskoinen ja häikäilemätön Borden on taikurina luonnonlahjakkuus, mutta hänen haastajansa, Jackmanin Angier, loistaa lavalla vakuuttavammin ihmisläheisempänä persoonana. Filmi uskottelee ovelasti etäännyttävän Bordenin olevan tarinan pahis. Vähä vähältä Angier paljastuu kuitenkin röyhkeäksi henkilöksi, joka ei viitsi liata käsiään mutta on valmis menemään äärimmäisyyksiin riistääkseen vastustajansa kunnian.

Erityisen viekkaaksi tämän katsojan hämäyksen tekee se, miten elokuva luo hienovaraista vertauskuvallisuutta päähahmojensa sekä tosielämän keksijäkilpakumppaneiden, Thomas Edisonin ja Nikola Teslan, välille. Unohdetuksi neroksikin nimitetty, parrasvaloista eristäytyvä Tesla pyrki nimittäin ajamaan läpi sähkönjakelussa vaihtovirtaa, kun taas bisnesmies Edison tapatutti tasavirran kehittäjänä jopa kotieläimiä vakuuttaakseen ihmiset kilpailevan menetelmän vaarallisuudesta.

The Prestigen olennaisimmaksi teemaksi kehkeytyy pakkomielteisyys. Taikuriparivaljakon välillä ei leffassa olekaan erotettavissa mustavalkoista hyvää tai pahaa. Molemmat osapuolet uhraavat osan ihmisyydestään loppujen lopuksi hyvin mitättömien asioiden tähden. Angierin pakkomielle kanavoituu hänen pyrkimyksiinsä kopioida Bordenin uskomattomin taikatemppu, kun taas Borden varjelee taikurin salaisuuksiaan hinnasta välittämättä. Tämän synkäksi äityvän herrojen mittelön Jackman ja Bale vangitsevat puolestaan ensiluokkaisella intensiteetillä.

Elokuvassa David Bowien esittämä Tesla toteaa häneltä apua etsivälle Angierille: "You're familiar with the phrase 'Man's reach exceeds his grasp'? It's a lie: man's grasp exceeds his nerve." Tämän Angier kuittaa myöhemmin toteamalla: "Man's reach exceeds his imagination!" Kyseisen lausahduksen sisältöä ja sen suhdetta pakkomielteisiin käsittelee leffan steampunk-fantasiaksi yltyvä loppupuoli. Teslan keksimä, käyttäjänsä kloonaava teleportti on saanut konseptina monet katsojat tuntemaan itsensä huijatuiksi, vaikkakin filmi antaa vihjeitä käänteestään.

Scifi-elementillä on myös temaattista merkitystä. Kuten Tesla itse antaa leffassa ymmärtää, vallankumouksellisten ideoiden toteuttaminen vaatii usein uhrauksia, joihin harva rohkenee ryhtyä. Kun Angier kloonaa itsensä ja altistuu ensimmäisenä koehenkilönä Teslan todelliselle taikuudelle, hänen sairaalloinen halunsa päihittää kilpailijansa kohoaa kuitenkin pelkoja korkeammalle.

Erityisesti The Prestigeä täytyy kehua ajankuvastaan. Viktoriaaninen Englanti herää nimittäin komeasti henkiin elokuvan aitoja ympäristöjä käyttävän lavastuksen, tyylikkään puvustuksen sekä runsaasti hyödynnetyn luonnonvalaistuksen myötä. Vanhahtavaan visuaaliseen ilmeeseen luodaan myös maanläheistä otetta käsivarakamerakuvauksella. Jännitysfilmiin asiaankuuluvaa tummanpuhuvuutta tuo lisäksi pahaenteisillä sävelillä täytetty mutta miellyttävän huomaamattomasti taustalla soiva David Julyanin ääniraita.

Nolanin elokuvissa ongelmaksi nousee usein koomisen pateettinen ja ekspositiopainotteinen dialogi. The Prestigen kohdalla vuoropuhelut kuitenkin soljuvat ohjaajan töille paljon tavanomaista luontevammin siitäkin huolimatta, että Nolanin veljekset ovat itse vastuussa Christopher Priestin samannimisen romaanin sovittamisesta. Ajoittain kohtauksissa on tosin mukana aavistus turhaa ylidramatisointia, kuten kahvipöytäkeskustelussa Teslan ja Angierin välillä, eikä läpinäkyvästi naamioidulta yleisölle selittämiseltä myöskään tyystin vältytä. Häiritsevissä määrin hahmojen sanomiset eivät silti särähdä korvaan.

Leffan heikoimmaksi puoleksi osoittautuvat sen sijaan tarinan pahviset naishahmot. Kahteen pätevästi kirjoitettuun päähenkilöön verrattuna elokuvan vastakkaisen sukupuolen edustajat joutuvatkin alistumaan pelkiksi juonenkuljetuksen välineiksi sekä silmäniloksi mieskatsojille. Esimerkiksi Scarlett Johanssonin esittämän Olivian rooliksi jää lähinnä vahvistaa molempien taikuriherrojen heteroseksuaalisuus. Muutenhan yleisö saattaisi erehtyä kuvittelemaan, että heidän intohimoiseen suhtautumiseensa toisiaan kohtaan sisältyy jotain repressoitua.

Angierin luottamusta Bordenin rehellisyyttä kohtaan sopii puolestaan ihmetellä. Kiristettyään vaivalla vastustajaltaan tämän salaisuudet paljastavan avainsanan hän ei edes vaivaudu vilkaisemaan, lukeeko hänelle tarjotussa paperissa kyseinen himoittu koodi vai piirsikö taikuriveijari siihen tervehdykseksi vain nakin ja lihapullat.

The Prestigen tyylisissä suurten vedätysten ympärille kietoutuvissa elokuvissa pulmallista on usein se, että leffan arvaa luonnollisesti huijaavan myös katsojaa. Kun Michael Cainen kertojaääni tarinan alkuhetkillä toteaa taikatempun koostuvan kolmesta näytöksestä, herääkin välittömästi epäilys, että hän puhuu samalla filmistä itsestään. Johtolankoja alkaa täten etsiä hyvissä ajoin, minkä vuoksi sumutuksesta näkee osittain läpi.

Ilahduttavasti The Prestige on kuitenkin käsikirjoitukseltaan – tai kenties lähdemateriaaliltaan – huomattavan kiero aikaansaannos. Teslan kloonauslaitteen toimintaperiaatteen hoksasin vielä, ennen kuin leffa sen paljasti. Bordenin tempun salaisuutta en kuitenkaan keksinyt etukäteen, vaikka jonkinlaista viimeistä paljastusta osasin toki odottaa. Ikivanhaa saippuaoopperamaista kaksoissisaruskuviota hyödynnetään leffassa nerokkaasti, ja taidokkaimpien höynäytysten tavoin vastaus mysteeriin vaikuttaa jälkeenpäin suorastaan nolostuttavan ilmiselvältä.

Jos filmin harhaanjohtamista pohtii tosin kriittisesti, käänne syö takautuvasti parhaimman terän Bordenin hahmolta. Hänen ailahtelevuutensa vaimoaan kohtaan ei esimerkiksi johdukaan hänen hankalasta persoonastaan ja arjen tappavasta vaikutuksesta parisuhteeseen, vaan siitä, että kyseessä on kirjaimellisesti kaksi eri miestä. Uskottavuutta venyttää myös se, että Bordenit ovat vuosikausia onnistuneet pitämään valtaisan salaisuutensa läheisiltään pimennossa vaihtaen osia jatkuvasti keskenään. Tämä silti suotakoon Nolaneille elokuvallisena silmänkääntötemppuna.

Vaikka The Prestige onkin loppuyllätyksessä nokkelimmillaan, se syyllistyy samalla myös tarpeettomaan alleviivaukseen. Cainen hahmon aloituspuheen kertaamisessa paistaa jopa hienoinen omahyväisyys siitä, miten kekseliäästi elokuva onkaan yleisöään huijannut. Nämä pitkin tarinaa levitellyt vihjailut olisivat  huomattavasti säväyttävämpiä, jos filmi ymmärtäisi itse olla osoittelematta niitä. Teslan laitteen todellisen luonteen vahvistamisessa ei myöskään säästellä rautalankaa.

Leffan lopetusta avittaisi kaiken kaikkiaan turhan jaarittelun karsiminen päähahmojen loppupuheenvuoroista. Tästä huolimatta filmi loistaa päätöshetkillään yksittäisillä painokkailla vuorosanoillaan. Bordenin kaksoisveljen hirttolavalla kuiskaama "abrakadabra" jää esimerkiksi kummittelemaan päähän pidemmän aikaa. Caine panee puolestaan Angierin avustajan roolissa parastaan paljastaessaan entiselle toverilleen totuuden siitä, mitä eräs merimies kertoi hänelle lähestyvästä tukehtumiskuolemasta: "I lied. He said it was agony."

Kuten The Prestigen otsikko antaa jo ymmärtää, päähenkilöiden pakkomielteitä lietsoo taikuuteen kohdistuvan intohimon lisäksi myös maineen kaipuu. Angier tilittää ennen kuolemaansa, ettei häntä motiivina ajanut vain Bordenin päihittäminen vaan ihmisten ihmetyksen ja häkellyksen reaktiot häikäisevän tempun jälkeen. Hänen monologinsa saakin pohtimaan, pyrkiikö Nolan leffalla kertomaan myös omasta pakkomielteestään: elokuvien tekemisestä. Kenties häntä ohjaajana ajaa korkeuksia kurottelemaan niin ikään juuri yleisön hämmästys ja ihastus, jotka taitavan illuusion toteuttaminen saa aikaan. Jos tämä on asian laita, tällä kertaa myönnän hänen myös onnistuneen tavoitteessaan.