Treme - 1. tuotantokausi

David Simon on mies vastuussa todennäköisesti kaikkien aikojen parhaasta televisiosarjasta, The Wirestä, sekä minisarjojen niin ikään kärkikaartiin kuuluvasta Generation Killistä. Hänen show'nsa ovat tunnettuja yleisöä kosiskelemattomasta autenttisesta tyylistään, jolla ei kuitenkaan voiteta katsojalukumittauksia: esimerkiksi The Wire on vasta vuosia ensiesityksensä jälkeen alkanut saada osakseen ansaitsemaansa huomiota myös kriitikkopiirien ulkopuolella. Miehen uusin sarja, Treme, kertoo puolestaan hurrikaani Katrinan jäljiltä toipuvan New Orleansin muusikkopiireistä sisältämättä juuri lainkaan seksiä, väkivaltaa tai perinteisen pinnallisessa mielessä käsitettävää juonta. Koenkin suorastaan velvollisuudekseni mainostaa, kuinka poikkeuksellisen hieno tekele pohjimmiltaan on kyseessä.

Treme ei tee ennakkoluulottomallekaan viihteenkuluttajalle erityisen helpoksi tarinaansa sisäänpääsyä vaan vaatii rahtusen kärsivällisyyttä. Ensimmäinen jakso ei nimittäin pysähdy selittelemään, keitä sarjan hahmot ovat, tai miksi heistä kuuluisi välittää. Mitään suurta draamallista jännitettä tai konfliktia ei tarjotakaan katsojalle koukkuna. Toisaalta Treme ei aliarvioi yleisöään vaan rohkenee hyvän romaanin tavoin olettaa, että pelkkä itsevarman määrätietoinen kerronta riittää herättämään avomielisimpien sohvaperunoiden kiinnostuksen. Jo sarjan alusta asti onkin helppo huomata sen tuotantotiimin intohimoinen suhtautuminen aiheeseensa: miljöökuvauksesta paistaa epätavanomainen todentuntuisuus ja lukuisissa musiikintäytteisissä kohtauksissa hetken tunnelma vangitaan suorastaan dokumentaariseen tyyliin.

Musiikki muodostaa kaiken kaikkiaan erään Tremen keskeisimmistä elementeistä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana sarjan kappaleet on jälkiäänittämisen sijaan soitettu kuvausten aikana, minkä lisäksi rooleissa esiintyy lukuisia tosielämän muusikoita, usein myös omana itsenään, kuten rock-legenda Elvis Costello. Luonteeltaan Treme onkin todellista kulttuurin juhlaa ja kunnianosoitus kovia kokeneelle New Orleansin kaupungille. Omistaessaan aikaa paikallisen elämänmenon uskolliseen kuvaamiseen show näyttää, ettei televisiosarjojen tarvitse olla pelkästään puhdasta viihdettä, vaan ne voivat ottaa myös kantaa - esimerkiksi kulttuurin säilyttämisen puolesta.

Vaikka sarja uhraa paljon aikaa musiikin parissa, pitkätkin jammailulle omistetut hetket kertovat silti aina jotain myös tarinan hahmoista. Esimerkiksi New Orleansiin takaisin maailmalta palaavan Delmondin soittaessa pitkästä aikaa kotikaupungilleen tyypillistä jazzia, hänen hikoilevasta olemuksestaan paistavat sekä suorituksen aiheuttama jännitys että sen vaatimat ponnistelut. Kun puolestaan keikoilla itseään elättävä pasunisti Antoine, jota esittää The Wiressä loistanut Wendell Pierce, päätyy jäseneksi hienohelmaisten tanssiaisten orkesteriin, hän ei malta olla piristämättä iltaa värikkäämmillä melodioilla, kuin mihin juhlijat ovat tottuneet.

Hahmojensa puolesta Treme onkin hyvin laaja kuvaus erilaisista elämänkohtaloista katastrofin jälkimaininkien myllerryksessä. Delmondin ja Antoinen ohella sarjan merkittäviksi henkilöiksi kohoavat muun muassa The Wirestä niin ikään tutun Clarke Petersin näyttelemä Mardi Gras -intiaanipäällikkö Albert, Steve Zahnin boheemi radiojuontaja Davis, John Goodmanin yhteiskuntakriittinen englanninopettaja Creighton sekä hänen juristivaimonsa Toni, jonka vuorostaan vangitsee Oscar-voittaja Melissa Leo. Vaikka kaikkien hahmojen arki kytkeytyy tavalla tai toisella Tremen kaupunginosaan ja sen musiikkipiireihin, erityisesti alkukaudesta heidän polkunsa risteävät keskenään vain harvakseltaan. Tämä luo kerrontaan hienoista hajanaisuutta, joskin tarinan edetessä heidän välilleen muodostuu hiljalleen enemmän ja enemmän yhteyksiä.

Vakuuttavat näyttelijäsuoritukset ja hahmoista kumpuava mainio huumori saavat aikaan valtaosan Tremen viehätyksestä. Zahn muun muassa muovaa omalaatuisesta Davisista yhtä aikaa sekä äärimmäisen rasittavan että oudon sympaattisen mutta ennen kaikkea hersyvän hauskan persoonan. Simon käsikirjoitustiimeineen on lisäksi totuttuun tapaan lyömätön hulvattoman dialogin loihtimisessa. Naurut irroittaa esimerkiksi Creightonin avautuminen siitä, miten hänen yliopistonsa on päättänyt lakkauttaa humanististen aineiden tieltä insinööriopintosuuntia, joista valmistuvat ihmiset voisivat ehkäistä tulevaisuuden hurrikaanionnettomuuksia: "It's all about identity. Let's not learn how to do anything. Let's just sit and contemplate the glory of me, in all my complexities. Who am I? I am a black Jewish woman, hear me roar!"

Välillä tosin käsikirjoittajien ääni kuuluu hieman liiankin selvästi hahmojen vuorosanoissa. Muun muassa tuomarin puhe Smoke My Peace Pipe -jakson alussa New Orleansin yhteiskunnallisten instituutioiden toimimattomuudesta tuntuu niin tarkkaan harkitulta ja valmistellulta, että hänen sijastaan tuolilla voisi istua saarnaamassa Simon itse. Ajoittain myös päähenkilöiden suustaan laukomat nokkeluudet yltyvät niin huikeaksi verbaalitaituruudeksi, ettei niitä ole enää helppo uskoa tavallisen kaduntallaajan suustaan tuottamaksi.

Monet katsojat, jotka ovat Tremeen tutustuneet, karttavat show'ta sen väitetyn tapahtumaköyhyyden vuoksi. Tapahtumien määrä riippuu kuitenkin näkökulmasta. On totta, että sarjan juonesta puuttuvat The Wiren tasoiset elämän ja kuoleman panokset, mutta se ei tarkoita, etteivätkö sen hahmot kävisi tarinassa läpi suuriakin muutoksia. Kauden lopussa on esimerkiksi helppo hymyillä sille, miten toisessa jaksossa työnsä menettänyt Davis päätyy lopulta yhteen idioottipoikaystävästään eronneen Annien kanssa. Creightonin vähittäinen vajoaminen masennukseen ja sitä seuraava itsemurha sen sijaan vetävät naaman vakavaksi, vaikka Goodmanin vierastähteyden vuoksi hahmolle osaakin odottaa ikävyyksiä.

Toisin kuin läpeensä loistava The Wire, Treme kuitenkin kärsii muutamista turhan paikoillaan polkevista juonikuvioista. Muun muassa Sonnyn ja Annien rakoilevaan suhteeseen keskittyvät osiot tympäännyttävät, sillä Sonnyn hahmo tyttöystäväänsä huonosti kohtelevana, kliseisen mustasukkaisena mulkvistina tappaa kaiken mielenkiinnon heidän edesottamuksiaan kohtaan. Antoinella on puolestaan kaudella hyvin vähän varsinaista kehityskaarta, vaikka hänen musiikkiperinteen eteenpäin siirtymistä käsittelevät kohtaamisensa japanilaisen fanin ja entisen opettajansa kanssa luovatkin hänen tarinaansa jonkinasteista jatkuvuutta.

Tremeä ei ensimmäisen kautensa jälkeen uskallakaan vielä hehkuttaa varauksetta vastaavanlaiseksi mestariteokseksi kuin muutamia luojansa edellisiä tuotoksia, mutta vahvan lupauksen erinomaisuudestaan se kuitenkin antaa. Ensimmäinen kausi lopetetaankin tyylikkäästi Katrinan katastrofia edeltävään takaumaan, joka paljastaa, kuinka paljon hahmojen elämät ovat itse asiassa suuronnettomuuden ja sitä seuranneen puolen vuoden jäljiltä mullistuneet. Yksinkertainen mutta puhutteleva päätös kertoo paljon Tremestä sarjana: sillä on kanttia luottaa pelkästään älykkään, katsojaa kunnioittavan kerronnan voimaan. Show'sta nauttiakseen on kenties astuttava mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta kun loikan rohkenee suorittaa, siellähän saattaa havaita jopa viihtyvänsä!