David Simon on vastuussa eräästä kaikkien aikojen parhaasta televisiosarjasta, The Wirestä, sekä minisarjojen niin ikään kärkikaartiin kuuluvasta Generation Killistä. Hänen show'nsa ovat tunnettuja yleisöä kosiskelemattomasta autenttisesta tyylistään, jolla ei kuitenkaan voiteta katsojalukumittauksia. Esimerkiksi The Wire on vasta vuosia ensiesityksensä jälkeen alkanut saada osakseen ansaitsemaansa huomiota myös kriitikkopiirien ulkopuolella. Miehen uusin sarja Treme kertoo puolestaan hurrikaani Katrinan jäljiltä toipuvan New Orleansin muusikkopiireistä sisältämättä juuri lainkaan perinteisessä mielessä käsitettävää juonta.
Treme ei tee ennakkoluulottomallekaan viihteenkuluttajalle helpoksi tarinaansa sisäänpääsyä vaan vaatii kärsivällisyyttä. Ensimmäinen jakso ei nimittäin pysähdy selittelemään, keitä sarjan hahmot ovat, tai miksi heistä kuuluisi välittää. Mitään suurta draamallista jännitettä tai konfliktia ei tarjota katsojalle koukkuna.
Toisaalta Treme ei aliarvioi yleisöään vaan rohkenee hyvän romaanin tavoin olettaa, että pelkkä itsevarman määrätietoinen kerronta riittää herättämään katsojan kiinnostuksen. Jo sarjan alusta asti onkin helppo huomata sen tuotantotiimin intohimoinen suhtautuminen aiheeseensa. Miljöökuvauksesta paistaa epätavanomainen todentuntuisuus ja lukuisissa musiikintäytteisissä kohtauksissa hetken tunnelma vangitaan suorastaan dokumentaariseen tyyliin.
Musiikki muodostaa erään Tremen keskeisimmistä elementeistä. Sarjan kappaleet on jälkiäänittämisen sijaan soitettu kuvausten aikana, minkä lisäksi rooleissa esiintyy lukuisia tosielämän muusikoita, usein myös omana itsenään, kuten rock-legenda Elvis Costello.
Luonteeltaan Treme onkin todellista kulttuurin juhlaa ja kunnianosoitus kovia kokeneelle New Orleansin kaupungille. Omistaessaan aikaa paikallisen elämänmenon uskolliseen kuvaamiseen show näyttää, ettei televisiosarjojen tarvitse olla pelkästään puhdasta viihdettä, vaan ne voivat ottaa myös kantaa – esimerkiksi kulttuurin säilyttämisen puolesta.
Vaikka sarja uhraa paljon aikaa musiikin parissa, pitkätkin jammailulle omistetut hetket kertovat silti aina jotain myös tarinan hahmoista. Esimerkiksi New Orleansiin takaisin maailmalta palaavan Delmondin soittaessa pitkästä aikaa kotikaupungilleen tyypillistä jazzia, hänen hikoilevasta olemuksestaan paistavat sekä suorituksen aiheuttama jännitys että sen vaatimat ponnistelut. Kun puolestaan pasunisti Antoine, jota esittää The Wiressä loistanut Wendell Pierce, päätyy jäseneksi hienohelmaisten tanssiaisten orkesteriin, hän ei malta olla piristämättä iltaa värikkäämmillä melodioilla, kuin mihin juhlijat ovat tottuneet.
Hahmojensa puolesta Treme on hyvin laaja kuvaus erilaisista elämänkohtaloista katastrofin jälkimainingeissa. Delmondin ja Antoinen ohella sarjan merkittäviksi henkilöiksi kohoavat muun muassa The Wirestä niin ikään tutun Clarke Petersin näyttelemä Mardi Gras -intiaanipäällikkö Albert, Steve Zahnin boheemi radiojuontaja Davis, John Goodmanin yhteiskuntakriittinen englanninopettaja Creighton sekä hänen juristivaimonsa Toni, jota tulkitsee Oscar-voittaja Melissa Leo.
Vaikka kaikkien hahmojen arki kytkeytyy tavalla tai toisella Tremen kaupunginosaan ja sen musiikkipiireihin, erityisesti alkukaudesta heidän polkunsa risteävät keskenään vain harvakseltaan. Tämä luo kerrontaan väistämätöntä hajanaisuutta. Tarinan edetessä henkilöiden välille muodostuu hiljalleen enemmän ja enemmän yhteyksiä.
Vakuuttavat näyttelijäsuoritukset ja hahmoista kumpuava huumori vastaavat paljolti Tremen viehätyksestä. Zahn muun muassa muovaa omalaatuisesta Davisista yhtä aikaa sekä äärimmäisen rasittavan että oudon sympaattisen mutta ennen kaikkea hersyvän hauskan persoonan. Simon käsikirjoitustiimeineen on lisäksi totuttuun tapaan lyömätön hulvattoman dialogin loihtimisessa. Naurut irrottaa esimerkiksi Creightonin avautuminen siitä, kuinka hänen yliopistonsa on lakkauttanut humanististen aineiden tieltä insinööriopintosuuntia, joista valmistuvat ihmiset voisivat ehkäistä tulevaisuuden hurrikaanionnettomuuksia: "It's all about identity. Let's not learn how to do anything. Let's just sit and contemplate the glory of me, in all my complexities. Who am I? I am a black Jewish woman, hear me roar!"
Välillä tosin käsikirjoittajien ääni kuuluu liiankin selvästi hahmojen vuorosanoissa. Muun muassa tuomarin puhe Smoke My Peace Pipe -jakson alussa New Orleansin yhteiskunnallisten instituutioiden toimimattomuudesta tuntuu niin laskelmoidulta, että hänen sijastaan tuolilla voisi istua saarnaamassa Simon itse. Ajoittain myös päähenkilöiden laukomat nokkeluudet yltyvät niin huikeaksi verbaalitaituruudeksi, ettei niitä ole enää helppo uskoa tavallisen kaduntallaajan suustaan tuottamaksi.
Monet katsojat, jotka ovat Tremeen tutustuneet, vierastavat show'ta sen väitetyn tapahtumaköyhyyden vuoksi. Tapahtumien määrä riippuu kuitenkin näkökulmasta. On totta, että sarjasta puuttuvat The Wiren tasoiset elämän ja kuoleman panokset. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö sen hahmot kävisi tarinassa läpi suuriakin muutoksia. Kauden lopussa on esimerkiksi helppo hymyillä sille, miten toisessa jaksossa työnsä menettänyt Davis päätyy lopulta yhteen idioottipoikaystävästään eronneen Annien kanssa. Creightonin vähittäinen vajoaminen masennukseen ja sitä seuraava itsemurha sen sijaan vetävät naaman vakavaksi, vaikka Goodmanin vierastähteyden vuoksi hahmolle osaakin odottaa ikävyyksiä.
Toisin kuin läpeensä loistava The Wire, Treme kärsii silti muutamista turhan paikoillaan polkevista juonikuvioista. Muun muassa Annien ja hänen Sonny-poikaystävänsä rakoileva suhde tympäännyttää. Sonnyn hahmo tyttöystäväänsä huonosti kohtelevana, kliseisen mustasukkaisena mulkvistina tappaa nimittäin kaiken mielenkiinnon heidän edesottamuksiaan kohtaan. Antoinella on puolestaan kaudella hyvin vähän kehityskaarta, vaikka hänen tarinaansa luovatkin jatkuvuutta kohtaamiset japanilaisen fanin ja entisen opettajansa kanssa.
Tremeä ei ensimmäisen kautensa jälkeen uskallakaan vielä hehkuttaa varauksetta vastaavanlaiseksi mestariteokseksi kuin muutamia luojansa edellisiä tuotoksia. Se antaa kuitenkin vahvan lupauksen erinomaisuudestaan. Ensimmäinen kausi lopetetaan tyylikkäästi Katrinan katastrofia edeltävään takaumaan, joka paljastaa, kuinka paljon hahmojen elämät ovat itse asiassa suuronnettomuuden ja sitä seuranneen puolen vuoden jäljiltä mullistuneet. Yksinkertainen mutta puhutteleva päätös kertoo paljon Tremestä sarjana: sillä on kanttia luottaa pelkästään älykkään, katsojaa kunnioittavan kerronnan voimaan.
Kommentit
Lähetä kommentti