Interstellar

Christopher Nolanin Interstellaria ei voi syyttää huonoista tarkoitusperistä. Tiedettä menestyksekkäästi suurelle yleisölle popularisoiva jättibudjetin scifi-hitti liputtaa nimittäin avaruusmatkailun ja -tutkimuksen, samoin kuin ihmiskunnan teknologisen kehityksen ja tulevaisuuteen varautumisen puolesta. Mitä muuta viihteelliseltä Hollywood-tuotokselta voisikaan toivoa? Valitettavasti puutteeksi osoittautuu tarinankerronta, sillä Interstellar on elokuvana korni ja sentimentaalinen tekele, joka lupaavan alun jälkeen muuttuu sitä hölmömmäksi, mitä pidemmälle se etenee.

Interstellarin kirjaimellisesti maanläheinen ensimmäinen näytös tempaa tehokkaasti mukaansa. Elokuvan maapalloa koetteleva ilmastonmuutos tuntuu skenaariona riittävästi omaa elämäämme koskettavalta ollakseen puhutteleva. Matthew McConaughey puolestaan tuo Cooper-päähahmoon, maanviljelijän ja perheenisän roolin omaksuneeseen ex-NASA-pilottiin, jopa yllättävää inhimillistä lämpöä.

Nolan nostaakin lapset ja vanhemmuuden filmissään keskeiseen asemaan sen alusta alkaen. Kyseessä ei ole kuitenkaan laskelmoitua tunteiden lypsämistä Steven Spielbergin tyyliin. Leffa käsittelee näet kysymystä siitä, mitä jätämme ihmiskuntana perinnöksi jälkeläisillemme.

Sanomaltaan Interstellar onkin monessa suhteessa erittäin tervetullut elokuva. Harva filmi toteaa, kuten Cooper tytärtään opastaessaan, että arvoituksellisia ilmiöitä pitäisi tutkia systemaattisesti eikä vain keksiä niille itseä miellyttäviä selityksiä. Nolan varoittaa myös, että ihmiskunta on eteenpäin katsomisen sijaan tyytynyt lepäämään laakereillaan, ja että lyhytnäköisyydellä on seurauksensa. Elokuvan maailmassa tämä kehitys on jopa johtanut siihen, että koulut leimaavat kuumatkat samanlaiseksi huijaukseksi kuin kreationistit evoluution. "We've forgotten who we are. Explorers, pioneers. Not caretakers", harmittelee Cooper ääneen. Kritiikkiä esimerkiksi NASA-rahoituksen leikkauksia kohtaan ei peitelläkään.

Kun Interstellar siirtyy viimein Maan pinnalta avaruuteen, se muuttuu hiljalleen vakavasta tieteiskertomuksesta toiminnantäytteiseksi seikkailuelokuvaksi. Samalla leffan taika alkaa myös vähitellen hälvetä.

Cooperin matka universumin ääriin lähtee ensinnäkin liikkeelle hyvin töksähtävästi ja ilman riittävää pohjustusta. Pyrkimys vauhdittaa varsinaiseen asiaan siirtymistä on tarinallisesti ymmärrettävä. Sen kääntöpuolena tuntuu kuitenkin älyttömältä, että eläköitynyt Cooper päätyy ihmiskunnan kohtalon ratkaisevan tutkimusretken ruoriin käytännössä yhden rupattelutuokion perusteella.

Elokuvan edetessä Nolanin helmasynti eli väkinäinen ekspositiodialogi nostaa myös päätään. Astronauttien olisi kaikesta päätellen kannattanut pakata lukion fysiikan oppikirjat alukseen mukaan. Silloin heidän ei kenties tarvitsisi muistutella toisilleen painokkaasti, ettei valo voi paeta mustasta aukosta tai että aika on perimmäiseltä luonteeltaan suhteellista.

Kukaan koko operaation tehtävänjohdossa ei myöskään viitsinyt ilmeisesti tiivistää Cooperille oleellisia tietoja matkan yksityiskohdista. Niitä joudutaan nimittäin selostamaan hänelle vähän väliä. Tämä ei tosin loppujen lopuksi ihmetytä, sillä toiseen galaksiin syöksyvälle miehistölle ei ole laadittu minkäänlaisia suunnitelmia eri skenaarioiden varalle. Sen sijaan he joutuvat kehittelemään sellaisen lennosta keskenään.

Anne Hathawayn näyttelemää tohtori Brandia lukuun ottamatta Cooperin mukana avaruusseikkailuun osallistuvat sivuhenkilöt toimittavat ainoastaan ilmiselvien, yksi kerrallaan uhrattavien punapaitojen virkaa. Brandin tehtävänä on sitä vastoin pohjustaa tarinan tematiikka rakkaudesta ulottuvuuksien rajat ylittävänä voimana. Tämä viesti pusketaan elokuvayleisölle kömpelön väkinäisenä, sentimentaalisena monologina. Hahmona hänestä ei puolestaan saada leffan aikana paljoa irti.

Erinäiset silmiinpistävät yhteensattumat ja epäuskottavuudet käyvät Interstellarissa vähä vähältä häiritsevämmiksi. Kun astronautit poikkeavat metsästämään datanäytettä valtavien aaltojen hallitsemalta planeetalta, onkin melkoinen onni, että etsinnän kohde löytyy veden alta vain metrien syvyydestä kilometrien sijaan. Planeetalta poistuminen käy myös sankareilta yllättävän kätevästi pelkällä yksivaiheisella kantoraketilla, vaikka siellä vallitsee hahmojen omien sanojen mukaan painovoima, joka on 130 prosenttia Maan vetovoimasta.

Kaikesta huolimatta Interstellar tarjoilee hienoja yksittäisiä hetkiä, vaikka kokonaisuus onkin ajoittain karata Nolanin hyppysistä. Muun muassa suhteellisuusteoriasta saadaan tarinassa irti sykähdyttävää hahmodraamaa, joka pelaa kokemusmaailmamme ulkopuolisella tieteellisellä konseptilla. Kohtaus, jossa Cooperille selviää, että hänen lapsensa ovat vanhentuneet parisenkymmentä vuotta muutaman tunnin aikana, lyö emotionaalisesti katsojasta ilmat pihalle ja nostaa kertomuksen panoksia. Vastoinkäymisten sarjan huuhdeltua miltei kaikki maailmanpelastustoiveet ilmalukosta kiinnostus herää välittömästi, miten miehistö enää nousee pinteestään.

Filmiin on mahdutettu myös luontevasti erilaisia tieteiselementtejä. Madonreikien, mustien aukkojen ja suhteellisen ajankulun ohella elokuvassa esimerkiksi nukutaan avaruusmatkat kryounessa, rakennetaan asuinkelpoinen O'Neillin sylinteri ja kurkistetaan myös korkeampien ulottuvuuksien puolelle. Yksityiskohtiin on kiinnitetty kiitettävästi huomiota: avaruuden äänettömyydestä saatiin nauttia jo Gravityssa, mutta ulkonäöltään tieteellisellä tarkkuudella simuloitu musta aukko on jotain aivan uutta.

Erityisesti pidin Interstellarissa siitä, että se rohkenee kyseenalaistaa, kuinka pitkälle ihmisen moraaliset periaatteet kantavat. Elokuvassa hahmot ajautuvat eettisten valintatilanteiden eteen, joissa he joutuvat pohtimaan, onko heille kaikkein tärkeintä oma henki, läheiset ihmiset vai koko lajin tulevaisuus. Leffa jopa huomauttaa harvan yksilön olevan niin pyhimys, että voisi asettaa abstraktilta tuntuvan ihmiskunnan edun itsensä ja rakkaimpiensa edelle.

Harmillisesti filmi ei kuitenkaan uskalla viedä tämän kutkuttavan teemansa käsittelyä loppuun asti. Matt Damonin esittämä tohtori Mann kääntää nimittäin pahiksen osassaan koko kuvion mustavalkoiseksi. Hänen pohjimmiltaan täysin ymmärrettävä selviytymishalunsa leimataan yksioikoisesti pelkuruudeksi, mikä tuntuu vain typerältä moralisoinnilta. Vielä ärsyttävämpää on se, ettei hurskastelevasti hänen tekoihinsa suhtautuva Cooper joudu päähenkilönä tekemään todellisuudessa mitään uhrauksia. Leffan loppuun mennessä hän on onnistunut pelastamaan itsensä, lähimmäisensä ja koko ihmissuvun.

Mannin ilmaantuminen ja vähittäinen osoittautuminen petturiksi saakin koko elokuvan laahaamaan hetkellisesti paikoillaan. Hahmon todellisen luonteen tunnistaa hyvissä ajoin etukäteen, mutta sen varsinaista paljastumista pantataan pitkään. Hänen kuolemaansa johtavaa ja lopputulokseltaan ilmiselvää telakoimiskohtausta puolestaan venytetään niin hartaasti, että se tuntuu suoranaiselta mehustelulta. Sormella osoitetun pahan saadessa palkkansa tuloksena onkin katarsiksen sijaan vain haukotus.

Juonenkuljetuksen laiskuus ja ahkera turvautuminen epätodennäköisiin tapahtumiin alkavat myös vaivata pahasti elokuvan ehtoopuolella. Kun tekoälyn laskelmat esimerkiksi väittävät, ettei onnettomuuden seurauksena vauhdilla pyörivään emoalukseen liittyminen voi onnistua, Cooperia eivät moiset arviot kiinnosta. Telakoituminen suoritetaan menestyksekkäästi, koska käsikirjoitus sanoo niin. Edes leffan dialogi ei viitsi peitellä ratkaisun puolivillaisuutta, sillä kohtauksen sananvaihto kuuluu kirjaimellisesti:
- It's not possible.
- No, it's necessary.

Interstellarin ristiriitaisuudesta kertoo kuitenkin paljon se, että vaikka esimerkiksi Cooperin sankarimanööverin poskettomuuden tiedostaa, sitä seuraa silti jokseenkin haltioituneena. Komea kuvaus ja Hans Zimmerin mahtipontisesti mutta vaikuttavasti pauhaava ääniraita muovaavat totaalisen hölmöstä kohtauksesta eeppiset mittasuhteet saavuttavan ylistyslaulun viihdyttävälle älyvapaudelle.

Zimmerin musiikit herättävät elokuvassa niin ikään kaksijakoisia tuntemuksia. Välillä suureellinen paisuttelu toistaa liiankin vahvasti Gravitysta tuttua efektiä, jossa äänentaso kohotetaan kriittisellä hetkellä taivaisiin ja tiputetaan sitten äkillisesti nollaan. Sitä vastoin tietyt rauhallisemmat teemat saavat aikaan kylmiä väreitä tuoden mieleen erityisesti Philip Glassin minimalistiset teokset. Näinä hetkinä saattaa vannoa kuuntelevansa vuosikymmenen parasta filmi-soundtrackia.

Jos moni asia onkin Interstellarissa ristiriitaista, leffan lopun käänteet ovat sen sijaan vain ja ainoastaan avaruusseikkailijan mustimmasta aukosta kaivettuja. Sen pystyn vielä sulattamaan scifi-fantasian ottamana vapautena, ettei singulariteetti revi Cooperia kappaleiksi hänen syöksyessään sen syleilyyn. Tarinan pelastettavissa olevat rippeet katoavat kuitenkin tapahtumahorisontin tuolle puolen viimeistään, kun elokuva pelastaa nurkkaan ajetun päähenkilönsä heilauttamalla taikasauvaa, toteamalla "rakkaus ratkaisee" ja ponnistamalla ilmoille sen luokan deus ex machina -pökäleen, että jopa Tolkienin kotkat pitelevät nokkaansa.

Interstellarin viimeisestä paristakymmenestä minuutista paistaa se, mikä minua riepoo monissa Nolanin töissä. Suurta arvostusta nauttivaksi auteuriksi hän on nimittäin usein raivostuttavan leväperäinen ja yleisöään aliarvioiva käsikirjoittaja. Elokuvan finaali oikookin surutta suoriksi juonellisia mutkia herättäen kysymyksiä. Miten Cooper ja hänen mukanaan kulkeva robotti esimerkiksi keksivät vaivattomasti periaatteen, jolla menneisyyden langoista vetely singulariteetissa toimii? Kuinka Cooper selviää lopulta pois mustasta aukosta käyden vieläpä sopivasti tervehtimässä madonreiässä matkaavaa Brandia samalla reissulla? Entä miten hänet löydetään ilmeisesti täysin sattumalta avaruudesta ajelehtimasta Saturnuksen lähistöllä?

En varsinaisesti vastusta myöskään rakkauden käsittelyä elokuvan keskeisenä teemana. En silti voi painaa villaisella sitä, että sen verukkeella ohitetaan tyystin tarinassa päähahmon eteen kasatut esteet. Tematiikka kärsii leffassa myös toisesta ongelmasta, sillä tohtori Brandin yksinpuhelua heijastellen filmin lopetus maalailee rakkaudesta kirjaimellisesti ulottuvuudet ylittävän voiman. Tämä ajatus on tieteisfilmissä hävettävän korni.

Interstellar tarjoaa loppuratkaisunsa selitykseksi viidennen ulottuvuuden tulevaisuuden ihmisiä, jotka ovat vedelleet sankareita naruista tarinan alusta asti. Tämä vastaus jättää kuitenkin avoimeksi ammottavia kysymyksiä. Miksi viidennen ulottuvuuden ihmiset eivät helpottaneet Cooperin ponnistuksia parkkeeraamalla esimerkiksi madonreiän hieman Saturnusta lähemmäksi Maata ja rakentamalla sen läheisyyteen valtaisat huomiovalot "Suunnatkaa suoraa päätä mustaan aukkoon!" -tekstillä varustettuna?

Ylipäänsäkään koko tulevaisuuden ihmisten konsepti ei ole selityksenä mikään todellinen selitys vaan tekosyy, jonka varjolla Nolan voi käsikirjoittajana vetää kaniinin hatusta, kun juoni sitä vaatii. Tämän rinnalla on jopa sivuseikka, että elokuvan käyttämä aikaparadoksikuvio, jossa tulevaisuuden Cooper potkaisee liikkeelle kaikki menneisyytensä tapahtumat, on tieteiskertomuksissa umpikulunut klisee ja kaukaa arvattavissa.

Kaiken kaikkiaan Interstellar muistuttaakin elokuvana hyvin paljon Gravitya: molemmat ovat jännittäviä, visuaalisesti vaikuttavia, avaruutta ja avaruusmatkailua popularisoivia filmejä, jotka lässähtävät loppupuolellaan heikkoon tarinankuljetukseensa. Interstellar pysyy kerrontansa puolesta kenties vielä hatarammin kasassa kuin Gravity. Toisaalta sen sanoma on huomattavasti merkityksellisempi ja voimakkaampi.

Erityisen vetoavaksi Interstellarissa kohoaakin nykypäivän lyhytnäköisten poliittisten päätösten keskellä viesti siitä, miten meidän on katsottava jatkuvasti eteenpäin, jos haluamme varmistaa ihmiskunnan ja jälkeläistemme tulevaisuuden. Kuten Cooper itse leffassa suoraan toteaa, olemme lapsiemme tulevaisuuden haamuja. Vaikka tarinallisesti Interstellar ei teekään suurta vaikutusta, en voi kaikesta huolimatta olla tunnustamatta sen tarpeellisuutta elokuvana.

Joskus tarkoitus todella pyhittää keinot.