Interstellar

Christopher Nolania ei voi syyttää tuoreimman elokuvansa kohdalla huonoista tarkoitusperistä. Tiedettä menestyksekkäästi suurelle yleisölle popularisoiva jättibudjetin scifi-fantasia Interstellar liputtaa nimittäin avaruusmatkailun ja -tutkimuksen kuin myös ihmiskunnan teknologisen kehityksen sekä tulevaisuuteen katsomisen puolesta. Mitä muuta viihteelliseltä Hollywood-tuotokselta voisikaan toivoa? Valitettavasti puuttuvaksi palaseksi kokonaisuudessa osoittautuu taidokas tarinankerronta, sillä Interstellar on elokuvana korni ja sentimentaalinen tekele, joka lupaavan alun jälkeen muuttuu sitä hölmömmäksi, mitä pidemmälle se etenee. Siitä huolimatta suosittelen sitä jokaiselle.

Interstellarin kirjaimellisesti maanläheinen ensimmäinen näytös tempaa vielä tehokkaasti mukaansa. Elokuvan maapalloa koetteleva ilmastonmuutos tuntuukin skenaariona riittävästi omaa elämäämme koskettavalta ollakseen puhutteleva. Matthew McConaughey puolestaan tuo maanviljelijän ja perheenisän roolin omaksuneen entisen NASA-pilotin, Cooperin, päähahmoon jopa yllättävää inhimillistä lämpöä. Nolan nostaakin lapset ja vanhemmuuden filmissään keskeiseen asemaan sen alusta alkaen. Kyseessä ei ole kuitenkaan laskelmoitua tunteiden lypsämistä Spielbergin tyyliin, vaan näiden aiheiden kautta leffaa pyrkii käsittelemään kysymystä siitä, mitä jätämme ihmiskuntana perinnöksi jälkeläisillemme.

Sanomaltaan Interstellar onkin monessa suhteessa erittäin tervetullut elokuva. Harva filmi muun muassa saarnaakaan niin tähdellisestä aiheesta kuin siitä, miten arvoituksellisia ilmiöitä pitäisi tutkia systemaattisesti eikä vain keksiä niille itseä miellyttäviä selityksiä, kuten Cooper tytärtään opastaessaan. Ilahduttavaa on myös filmin pureutuminen siihen, miten ihmiskunta on eteenpäin katsomisen sijaan tyytynyt vain lepäämään laakereillaan, ja mitä seurauksia lyhytnäköisyydestä aiheutuu. Hauskana yksityiskohtana elokuvan maailmassa tämä kehitys on jopa johtanut siihen, että koulut leimaavat kuumatkat samanlaiseksi huijaukseksi kuin kreationistit evoluution. "We've forgotten who we are. Explorers, pioneers. Not caretakers", toteaakin Cooper ääneen. Kritiikkiä esimerkiksi NASA-rahoituksen leikkauksia kohtaan ei olekaan varsinaisesti tarinassa peitelty.

Kun Interstellar siirtyy viimein Maan pinnalta avaruuteen, se muuttuu hiljalleen vakavasta tieteiskertomuksesta toiminnantäytteiseksi seikkailuelokuvaksi. Samalla leffan taika alkaa myös vähitellen hälvetä.

Cooperin matka universumin ääriin lähtee ensinnäkin liikkeelle hyvin töksähtävästi ja ilman riittävää pohjustusta. Pyrkimys vauhdittaa varsinaiseen asiaan siirtymistä on tarinallisesti ymmärrettävä, mutta sen kääntöpuolena tuntuu älyttömältä, miten eläköitynyt Cooper päätyy ihmiskunnan kohtalon ratkaisevan tutkimusretken ruoriin käytännössä yhden rupattelutuokion perusteella.

Elokuvan edetessä Nolanin helmasynti eli väkinäinen ekspositiodialogi nostaa myös päätään. Astronauttien olisikin ollut kaikesta päätellen syytä pakata lukion fysiikan oppikirjat alukseensa mukaan, sillä silloin heidän ei kenties tarvitsisi muistutella toisilleen painokkaasti, ettei valo voi paeta mustasta aukosta tai että aika on perimmäiseltä luonteeltaan suhteellista. Kukaan koko operaation tehtävänjohdossa ei myöskään ilmeisesti viitsinyt tiivistää Cooperille oleellisia tietoja matkan yksityiskohdista, sillä niin ahkerasti hänelle niitä joudutaan vähän väliä selostamaan. Tämä ei tosin loppujen lopuksi ihmetytä, sillä minkäänlaisia tarkkoja suunnitelmia toiseen galaksiin syöksyvälle miehistölle ei ole valmiiksi laadittuna eri skenaarioiden varalle, vaan he joutuvat kehittelemään sellaisen lennosta keskenään.

Anne Hathawayn näyttelemää tohtori Brandia lukuun ottamatta Cooperin mukana avaruusseikkailuun osallistuvat sivuhenkilöt toimittavat ainoastaan ilmiselvien yksi kerrallaan uhrattavien punapaitojen virkaa. Brandin rooliksi muodostuu sen sijaan - filmin harvojen naiskasvojen ohella - alustaa tarinan tematiikka rakkaudesta ulottuvuuksien rajat ylittävänä voimana. Tämä viesti puolestaan pusketaan lävitse elokuvan yleisölle kömpelön yhtäkkisenä sentimentaalisena monologina. Hahmona hänestä ei sitä vastoin saada leffan aikana paljoa irti.

Erinäiset silmiinpistävät yhteensattumat ja epäuskottavuudet käyvät niin ikään Interstellarissa vähä vähältä häiritsevämmiksi. Kun astronautit poikkeavat metsästämään datanäytettä valtavien aaltojen hallitsemalta planeetalta, onkin melkoinen onni, että etsinnän kohde löytyy veden alta vain metrien syvyydestä esimerkiksi kilometrien sijaan. Planeetalta poistuminen käy myös sankareilta yllättävän kätevästi pelkällä yksivaiheisella kantoraketilla, vaikka siellä vallitsee hahmojen omien sanojen mukaan painovoima, joka on 130 prosenttia Maan vetovoimasta.

Kaikesta huolimatta Interstellar jatkaa hienojen yksittäisten hetkien tarjoilua, vaikka kokonaisuus onkin ajoittain karata Nolanin hyppysistä. Muun muassa suhteellisuusteoriasta saadaan tarinassa irti hahmodraamaa, joka pelaa kokemusmaailmamme ulkopuolisella tieteellisellä konseptilla mutta onnistuu siitä huolimatta tuntumaan hyvin samaistuttavalta. Kohtaus, jossa Cooperille selviää, että hänen lapsensa ovat vanhentuneet parisenkymmentä vuotta muutaman tunnin aikana, potkaiseekin emotionaalisella tasolla napakasti haarojen väliin ja nostaa kertomuksen panoksia. Vastoinkäymisten sarjan huuhdeltua miltei kaikki maailmanpelastustoiveet ilmalukosta kiinnostus herää välittömästi, miten miehistö enää nousee pinteestään.

Ylipäänsäkään en voi valittaa siitä, miten Nolan on kyennyt mahduttamaan luontevasti filmiinsä erilaisia tieteiselementtejä. Madonreikien, mustien aukkojen ja suhteellisen ajankulun ohella elokuvassa esimeriksi nukutaan avaruusmatkat kryounessa, rakennetaan asutettava O'Neillin sylinteri ja työnnetään sormet tarinan edetessä myös korkeampien ulottuvuuksien puolelle. Lisäksi moniin yksityiskohtiin on kiinnitetty kiitettävästi huomiota: avaruuden äänettömyydestä saatiin nauttia jo Gravityssa, mutta ulkonäöltään tieteellisellä tarkkuudella simuloitu musta aukko on sitä vastoin jotain aivan uutta.

Erityisesti pidin Interstellarissa myös siitä, että se rohkenee kyseenalaistaa ihmisen moraalisten periaatteiden ulottuvuuden hänen itsensä ja lähipiirinsä ulkopuolelle. Elokuvassa hahmot ajautuvatkin eettisten valintatilanteiden eteen, joissa he joutuvat pohtimaan, onko heille kaikkein tärkeintä oma henki, läheiset ihmiset vai koko lajin tulevaisuus. Leffa jopa huomauttaa harvan yksilön olevan niin pyhimys, että voisi asettaa abstraktilta tuntuvan ihmiskunnan edun itsensä ja rakkaimpiensa edelle.

Harmillisesti filmi ei kuitenkaan uskaltaudu viemään tämän kutkuttavan teemansa käsittelyä loppuun asti. Matt Damonin esittämä tohtori Mann kääntää nimittäin pahiksen osassaan koko kuvion mustavalkoiseksi. Hänen pohjimmiltaan täysin ymmärrettävä selviytymishalunsa leimataankin elokuvan taholta yksioikoisesti pelkuruudeksi, mikä tuntuu vain typerältä moralisoinnilta. Vielä ärsyttävämpää on se, ettei hurskastelevasti hänen tekoihinsa suhtautuva Cooper joudu päähenkilönä itse tekemään todellisuudessa mitään uhrauksia, vaan leffan loppuun mennessä hän on onnistunut pelastamaan sekä itsensä, lähimmäisensä että koko ihmissuvun.

Mannin ilmaantuminen ja vähittäinen osoittautuminen petturiksi saakin koko elokuvan laahaamaan hetkellisesti paikoillaan. Hahmon todellisen luonteen tunnistaa näet hyvissä ajoin etukäteen, mutta sen varsinaista paljastumista pantataan kuin 80 vuotta täyttävän isoisän yllätysjuhlia. Hänen väistämättömään kuolemaan johtavaa, kliseistä ja lopputulokseltaan ilmiselvää telakoimiskohtausta puolestaan venytetään niin hartaasti, että se tuntuu suoranaiselta mehustelulta. Sormella osoitetun pahan saadessa palkkansa tuloksena onkin katarsiksen sijaan vain haukotus.

Juonenkuljetuksen laiskuus ja ahkera turvautuminen epätodennäköisiin tapahtumiin alkavat myös vaivata pahasti elokuvan ehtoopuolella. Kun tekoälyn laskelmat esimerkiksi väittävät, ettei onnettomuuden seurauksena vauhdilla pyörivään emoalukseen liittyminen voi onnistua, Cooperia eivät moiset arviot kiinnosta. Telakoituminen suoritetaan menestyksekkäästi, koska käsikirjoitus sanoo niin. Edes leffan dialogi ei viitsi peitellä tämän ratkaisun ääretöntä kätevyyttä, sillä kohtauksen sananvaihto kuuluu kirjaimellisesti:
- It's not possible.
- No, it's necessary.

Interstellarin ristiriitaisuudesta kertoo kuitenkin paljon se, että vaikka muun muassa Cooperin sankarillisen ohajusmanööverin poskettomuuden tiedostaa, sitä seuraa siitä huolimatta jokseenkin haltioituneena. Kaikin puolin komea kuvaus ja Hans Zimmerin mahtipontisesti mutta vaikuttavasti pauhaava ääniraita muokkaavatkin yhdessä totaalisen hölmöstä kohtauksesta eeppiset mittasuhteet saavuttavan ylistyslaulun viihdyttävälle älyvapaudelle.

Zimmerin musiikit herättävät elokuvassa niin ikään kaksijakoisia tuntemuksia. Välillä suureellinen paisuttelu toistaa liiankin vahvasti Gravitysta tuttua efektiä, jossa äänentaso kohotetaan kriittisellä hetkellä taivaisiin ja tiputetaan sitten äkillisesti nollaan. Sitä vastoin tietyt rauhallisemmat teemat saavat aikaan kylmiä väreitä tuoden mieleen erityisesti Philip Glassin minimalistiset teokset.

Jos moni asia onkin Interstellarissa ristiriitaista, leffan lopun käänteet ovat sen sijaan vain ja ainoastaan avaruusseikkailijan mustimmasta aukosta kaivettuja. Sen pystyn vielä sulattamaan scifi-fantasian ottamana vapautena, ettei singulariteetti revi Cooperia kappaleiksi hänen syöksyessään sen syleilyyn. Siinä vaiheess tarinan pelastettavissa olevat rippeet katoavat kuitenkin tapahtumahorisontin tuolle puolen, kun elokuva päättää pelastaa nurkkaan ajetun päähenkilönsä heilauttamalla taikasauvaa, toteamalla "rakkaus ratkaisee" ja ponnistamalla ilmoille sen luokan deus ex machina -pökäleen, että jopa Tolkienin kotkat pitelevät nokkaansa.

Kaiken kaikkiaan Interstellarin viimeisestä paristakymmestä minuutista paistaa se, mikä minua erityisesti riepoo monissa Nolanin töissä. Suurta arvostusta nauttivaksi auteuriksi hän on nimittäin usein raivostuttavan leväperäinen ja yleisöään aliarvioiva käsikirjoittaja. Leffan finaali oikookin surutta suoriksi juonellisia mutkia saaden aikaan yhtä jos toista ihmeteltävää. Miten Cooper ja hänen mukanaan kulkeva robotti esimerkiksi keksivät vaivattomasti periaatteen, jolla menneisyyden langoista vetely singulariteetissa toimii? Miten Cooper puolestaan selviää lopulta pois mustasta aukosta käyden vieläpä sopivasti tervehtimässä madonreiässä matkaavaa Brandia samalla reissulla? Entä miten hänet löydetään ilmeisesti täysin sattumalta avaruudesta ajelehtimasta Saturnuksen lähistöllä?

En varsinaisesti vastusta myöskään rakkauden käsittelyä elokuvan keskeisenä teemana, mutta kerronnan kannalta en voi painaa villaisella, että siihen tukeutumalla ohitetaan tyystin tarinassa päähahmon eteen kasatut esteet. Kyseinen tematiikka kärsii leffassa myös toisesta vakavasta ongelmasta, sillä tohtori Brandin yksinpuhelua heijastellen filmin lopetus runoilee rakkaudesta kirjaimellisesti ulottuvuudet ylittävän voiman. Tämä ajatus on kuitenkin yksinkertaisesti valheellista ja tarpeetonta romantisointia. Rakkauden merkitys tuskin tieteiselokuvassa vähenisikään, vaikka tunnustaisimme sen olevan ainoastaan sitä, mitä se on: kemiallisia reaktioita aivoissamme.

Interstellar yrittää kyllä tarjota loppuratkaisunsa jonkinlaiseksi selitykseksi viidennen ulottuvuuden tulevaisuuden ihmisiä, jotka ovat vedelleet sankareita naruista tarinan alusta asti. Tämä vastaus jättää kuitenkin avoimeksi ammottavia kysymyksiä. Miksi viidennen ulottuvuuden ihmiset eivät esimerkiksi lievittäneet Cooperin ponnistuksia parkkeeramalla madonreiän hieman Saturnusta lähemmäksi Maata ja rakentamalla sen läheisyyteen valtaisat huomiovalot "Suunnatkaa suoraa päätä mustaan aukkoon!" -tekstillä varustettuna?

Ylipäänsäkin koko tulevaisuuden ihmisten konsepti ei ole selityksenä mikään todellinen selitys vaan tekosyy, jonka varjolla Nolan voi käsikirjoittajana vetää kaniinin hatusta kullakin hetkellä, kun juoni sitä vaatii. Koska tulevaisuuden ihmisten kyvyille ei pohjusteta mitään selkeitä rajoja, heidän puuttumisillaan tapahtumiin onkin mahdollista lykkiä tarinaa eteenpäin mielivaltaisesti. Tämän rinnalla on jopa sivuseikka, että elokuvan käyttämä aikaparadoksikuvio, jossa tulevaisuuden Cooper potkaisee liikkeelle kaikki menneisyytensä tapahtumat, on tieteiskertomuksissa umpikulunut klisee ja kaukaa arvattavissa.

Kaiken kaikkiaan Interstellar muistuttaakin hyvin paljon elokuvana Gravitya: molemmat ovat toiminnantäytteisiä, visuaalisesti vaikuttavia, avaruutta ja avaruusmatkailua popularisoivia filmejä, jotka lässähtävät loppupuolellaan heikkoon tarinankuljetukseensa. Interstellar pysyy kerrontansa puolesta kenties vielä hatarammin kasassa kuin Gravity, mutta toisaalta se välittää huomattavasti merkityksellisempää ja voimakkaampaa sanomaa. Erityisen vetoavaksi Interstellarissa kohoaakin nykypäivän lyhytnäköisten poliittisten päätösten keskellä viesti siitä, miten meidän on katsottava jatkuvasti eteenpäin, jos haluamme varmistaa ihmiskunnan - mukaanlukien jälkeläistemme - tulevaisuuden. Kuten Cooper itse leffassa suoraan toteaakin, olemme lapsiemme tulevaisuuden haamuja. Vaikka tarinallisesti Interstellar ei millään muotoa vakuuttanutkaan minua, en voi kaikesta huolimatta olla tunnustamatta sen tarpeellisuutta elokuvana.

Joskus tarkoitus todellakin pyhittää keinot.