Tuulen laakson Nausicaä

Ainutlaatuisen mielikuvituksellisista fantasiatodellisuuksita kehkeytyi yksi animaatiomestari Hayao Miyazakin tavaramerkeistä hänen urallaan. Jo ohjaajalegendan toinen elokuva, Tuulen laakson Nausicaä, rakentaa koko tarinansa ja sanomansa puhtaasti maailmansa varaan. Filmin uniikkeja postapokalyptisia maisemia ihastellessa voikin todeta, etteivät lopun päivät ole koskaan näyttäneet yhtä kauniilta.

Ihmisen hävitettyä sotimalla sivilisaation maan päältä luonto on ottanut Tuulen laakson Nausicaässa ottanut omansa takaisin. Elokuva saarnaa peittelemättömästi viestiään ympäristön suojelemisesta sekä harmonisen yhteiselon tärkeydestä kaikkien olentojen kanssa. Saarnaamisesta ei kuitenkaan kehkeydy negatiivinen piirre, sillä filmin tarinankerronta välttää naiiviuksiin sortumisen ja tukee sen sijaan vahvasti teemojaan.

Miyazakille teoksille tyypillisesti Nausicaän sivuhenkilöiden joukosta ei nouse esille yksiselitteistä pahista. Sitä vastoin leffa on täynnä turhamaisia ja eri tavoilla julmuutta toisiaan kohtaan harjoittavia ihmisiä, joihin on silti kirjoitettu ihailtavasti harmaan sävyjä. Elokuva ei myöskään epäröi näyttää väkivaltaa ja olla siloittelematta hahmojensa tekoja, mikä luo filmin sävystä jopa yllättävän tummanpuhuvan.

Nausicaän keskeinen tarinallinen konflikti on klassinen esimerkki ihmisen ja luonnon välisestä yhteenotosta. Luonto ja ihminen muodostavatkin leffassa toisilleen jatkuvan uhan, mutta toisin kuin ihminen, luonto ei ole vihamielinen, ellei sitä provosoida. Kuten lopulta paljastuu, elokuvan maapallon peittänyt saastemeri on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta. Luonto on vain sopeutunut siihen alkuperäistä saastuttajaa paremmin.

Filmin ihmisistä ainoastaan päähenkilö, prinsessa Nausicaä, ja hänen edustamansa Tuulen laakson kansa kykenevät elämään sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Toisin kuin elokuvan moraalisesti häilyvämmät hahmot, Nausicaä säihkyy suurimman osan ajasta silkkaa hyveellisyyttä. Sankarin nuhteettomuus ei kuitenkaan häiritse niin paljon kuin odottaisi. Elokuva rakentaa nimittäin kertomuksestaan eräänlaista myyttitarinaa, jossa tämänkaltainen Jeesus-rooli tuntuu perustellulta. Nausicaä onkin kertomuksessa loppujen lopuksi tärkeämpi symbolin kuin varsinaisen hahmon osassa.

Mieleenpainuvimmat yksilöt kohoavat leffassa sitä vastoin sivuhenkilöiden joukosta. Sotaisan Tolmekian kuningaskunnan prinsessa Kushana osoittautuu tarinan lähimmäksi antagonistin korvikkeeksi, mutta yksiulotteisen hohottavan Disney-ilkimyksen sijaan hänestä muovataan ennemmin pragmaattinen laskelmoija. Surkuhupaisa tolmekialainen sotilaspäällikkö onnistuu puolestaan huvittamaan pallotellessa vallankauppaussuunnitelmillaan, jotka ennättävät elämään noin minuutin ennen niiden murskautumista. Hänen rinnallaan Tuulen laakson toilailevat vanhukset tuntuvat sen sijaan koomisina kevennyshahmoina hieman tarpeettomilta.

Nausicaäta televisiosta katsoessa kuvataajuuden nostaminen on jälleen suositeltavaa, sillä sulavana Ghibli-animaatio pääsee todella oikeuksiinsa. Elokuva pitää sisällään vieläpä lukuisia tyylikkäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joita ei kannata pilata itseltään tyytymällä nykivään diashow'hun.

Vaikka Ghibli-filmit tunnetaan visuaalisesta vaikuttavuudestaan, Nausicaä on jopa niiden joukossa omaa luokkaansa. Leffa ei pysähdykään selittelemään turhia, vaan luottaa kuvalliseen puoleensa ja antaa maailmansa avautua hitaasti katsojalle. Tarinan loppupuolella koetaan jo todella säväyttäviä hetkiä Ohmu-olentojen legioonan kohdatessa ydinräjähdyksen veroisia jysäyksiä pommittavan Jumalihmisen. Kun mieleen palautuukin, miten maailma poltettiin elokuvassa alun perin tasaiseksi, ei joukkotuhoasemetaforaa tarvitse kertomuksesta erikseen etsiä.

Leffan päätös osoittautuu silti pienoiseksi pettymykseksi. Nausicaän uhraus konfliktin pysäyttämiseksi mitätöidään nimittäin laimeasti lastenfilmeille tavanomaisella henkiinheräämiskliseellä. Tragedia olisikin tukenut tarinan sanomaa huomattavasti paremmin kuin ihmepelastuminen, sillä se olisi tuntuvasti muistuttanut, että ihmisen teoilla on myös hintansa. Kaiken äkillinen kääntyminen parhain päin jää sitä vastoin valjuksi draamalliseksi ratkaisuksi muuten ylimääräistä pään silittelyä kaihtavassa elokuvassa.

Nausicaä onkin hyvin lähellä ryöstää paikan parhaana näkemäni Miyazakin ohjaustyönä. Turhan löperö lopetus laskee silti leffan arvostusta silmissäni sen verran, ettei Henkien kätkemä löydä vielä vertaistaan. Siitä huolimatta suosikkipiirros- ja animaatiofilmejä udeltaessa Nausicaälla on tästä lähtien takuuvarmasti paikka listallani.