Kirottu

En ole ikinä liiemmin pitänyt William Friedkinin kauhuklassikosta, Manaajasta. Suhtautumiseni ei johdu siitä, ettenkö tunnustaisi elokuvaa taitavasti ohjatuksi ja tunnelmalliseksi tekeleeksi. Syynä on sen sijaan leffan ydinsanoma. En nimittäin pysty asennoitumaan suopeasti filmiin, joka vakavalla naamalla esittää, etteivät jotkut mysteerit ole ratkaistavissa tieteen vaan uskonnon keinoin. Siksipä minuun ei vedonnut Saw-pätkästä tunnetuksi tulleen James Wanin Kirottukaan, joka uskotelee kertovansa ihka aidosta manaustapauksesta.

Kirottu osoittautuu kokoelmaksi amerikkalaisen kauhuelokuvan kuluneimpia kliseitä. Wanin keitos on sekä kaavamainen, meluisa että vailla hienovaraisuutta. Leffa kierrättää genren väljähtäneimpiä konventioita surutta: ovet paiskautuilevat kiinni itsestään, yöllä näkymätön käsi nykii peitteitä, kellarissa vaanii jotain pahaa ja lemmikit aistivat yliluonnollisen, kunnes joutuvat itse sen uhriksi.

Filmin eduksi on silti myönnettävä, ettei se tukeudu kuin harvakseltaan äkillisiin säikäytyksiin. Kun tarinan perhettä ahdisteleva henki ryhtyy kuitenkin tositoimiin, kaikenlainen tunnelmanrakennus karkaa leffasta kuin piru ruumiista.

Psykologisen jännityksen rakentamisen sijaan elokuva turvautuu erikoisefekteihin ja alati yltyvään mekastamiseen. Seurauksena on kynsien pureskelun sijaan epäuskoista hihittelyä, sillä kaapin päällä kykkivä mummo tai lattiaa pitkin viistävä, mölisevä riivauksen uhri käyvät korkeintaan tahattomasta huumorista. Jos jotain myönteistä tästä pauhaamisesta pitää keksiä, tehosteet ovat sentään käytännön konstein eivätkä tietokoneella toteutettuja.

Kauhuviihteessä kertomuksen todeksi teeskentely kuuluu usein osaksi leikkiä, johon yleisö ryhtyy mukaan. Ei ole siten yllättävää, että myös Kirottu väittää perustuvansa tositapahtumiin. Sen kohdalla tätä vakuuttelua ei voi kuitenkaan ohittaa pelkkänä tunnelmanrakennuksen työkaluna.

Eksorkismi on todellinen, edelleen voimissaan oleva, vastenmielinen uskonnollinen ilmiö. Koska filmi pohjaa tarinansa tosielämän paranormaaleihin tutkijoihin ja päättää sen painokkaaseen lainaukseen, jossa toinen heistä puhuu demonien, paholaisen ja Jumalan olemassaolosta, se ei vaikuta enää vain hakevan inspiraatiota todellisuudesta vaan ottavan kantaa. Leffa antaa näin suoraan puoltoäänensä pahojen henkien karkottamiselle riivatuiksi väitetyistä ihmisistä – eli huuhaalle, johon liittyy uskonnollisen väkivallan elementtejä.

Vaikka Kirotun etovan sanoman ja tarkoituksettoman komiikan sivuuttaisi kokonaan, ei sen varsinaisesta tarinankerronnastakaan ole helppo keksiä kehuttavaa. Elokuvan perheenjäseniä ei esimerkiksi pohjusteta tai kehitetä henkilöinä lainkaan, joten heitä kohtaan ei muodostu minkäänlaisia tunteita. Jopa heitä auttamaan rientävä manaajapariskunta jää leffan tosiasiallisina päähenkilöinä luonnostelman tasolle. Näyttelijöiden suorituksetkaan eivät täysin vakuuta, sillä esimerkiksi Taistelutovereista ja Boardwalk Empirestä tutun Ron Livingstonin esittämässä perheenisässä vaimon saatanalliset oireet näyttävät aiheuttavan ennemmin hämmennystä kuin hätää.

Sympatiaa filmin hahmoja kohtaan ei edesauta sekään, että he käyttäytyvät jatkuvasti mahdollisimman vähä-älyisesti, jotta tarinassa pysyisi jännitys yllä. Äiti esimerkiksi harhailee yksin ja aseetta tutkimaan kellaria, jossa hän epäilee jonkun ulkopuolisen piileskelevän. Perheenjäsenet myös haahuilevat ympäri taloa ilman seuraa, vaikka tietävät yliluonnollisen hengen riehuvan valloillaan. Sekin tuntuu oudolta, että manaajakaksikko pitää vastuuttomasti vaarallisia kirottuja esineitä tallessa kotonaan, jossa he asuvat tyttärensä kanssa.

Jos hahmojen toiminta vaikuttaa elokuvassa ajoittain käsittämättömältä, ei logiikkaa kannata etsiä myöskään sen pääpirun touhuista. Siinä, mitä tarinan henki voi ja ei voi tehdä, ei nimittäin ole minkäänlaista johdonmukaisuutta. Siitä huolimatta, että se esimerkiksi pystyy käyttämään haulikkoa telekineettisillä voimillaan murhatarkoituksiin, sen täytyy silti ottaa valtaansa perheen äiti välikappaleeksi tyttären tappamiseen.

Käytännön efektien ohella Kirotun ansioksi nousee sinänsä hupaisa kritiikki katolisen kirkon byrokratiarakenteita kohtaan. Yliluonnollisia voimia vastaan painiva perhe joutuu odottamaan epätoivoisena kirkon paperinpyörittelijöiden myöntymystä järjestää heille minkäänlaista apua. Toivon tietysti, että tosimaailmassa Vatikaani lyö hyväksyvän leimansa mahdollisimman harvaan manauslupapyyntöön. En siitä huolimatta pistä pahakseni leffan kuvausta uskonnollisen instituution perimmäisestä välinpitämättömyydestä inhimillistä hätää kohtaan.

Monet yksittäiset seikat ansaitsevatkin Kirotussa kehuja, kuten mallikas miljöökuvaus, kaunis valaistus sekä 70-luvun tyylikkäästi vangitseva lavastus ja puvustus. Nämä taidokkaasti toteutetut puolet eivät kuitenkaan pääse muun filmin sisällön rinnalla oikeuksiinsa. Kirotun elokuvallisen ruumiin ovat nimittäin julmasti possessoineet uskonnollinen saarnaus, kylmäksi jättävä tarinankerronta ja kauhusta mitään ymmärtämätön tyylitajuttomuus.