Kirottu

En ole ikinä liiemmin pitänyt William Friedkinin kauhuklassikosta, Manaajasta. Suhtautumiseni ei johdu siitä, ettenkö tunnustaisi elokuvaa taitavasti ohjatuksi ja tunnelmalliseksi tekeleeksi. Arvostukseni ampuu sen sijaan alas leffan ydinsanoma, joka on sisällöltään samaa läpimätää mönjää kuin riivatun tytön suustaan suoltama sappineste. En nimittäin pysty asennoitumaan järin suopeasti filmiin, joka vakavalla naamalla esittää, etteivät jotkut mysteerit ole ratkaistavissa tieteen vaan uskonnon keinoin - kuten katolisella manauksella. Siksipä ensimmäisen Saw-pätkän myötä tunnetuksi tulleen James Wanin Kirottukaan ei varsinaisesti lähtökohdillaan vakuuttanut minua uskotellessaan kertovansa ihka aidosta manaustapauksesta.

Kaiken kaikkiaan Kirottu osoittautuu kokoelmaksi amerikkalaisen kauhuelokuvan kuluneimpia konventioita. Wanin keitos on sekä kliseinen, meluisa että hienovaraisuudesta tietämätön. Leffa kierrättää genren väljähtäneimpiä elementtejä surutta: ovet paiskautuilevat kiinni itsestään, yöllä näkymätön käsi nykii peitteitä, kellarissa vaanii jotain pahaa ja lemmikit aistivat yliluonnollisen, kunnes joutuvat itse sen uhriksi.

Filmin eduksi on silti myönnettävä, ettei se tukeudu kuin harvakseltaan äkillisiin säikäytyksiin, vaikka pahaenteinen äänimaailma antaa erityisesti sen alussa sellaisia odottaa. Kun tarinan perhettä ahdisteleva henki ryhtyy kuitenkin possessointipuuhissaan tositoimiin, kaikenlainen tunnelmanrakennus karkaa leffasta kuin piru ruumiista papin kimppuun.

Psykologisen jännityksen sijaan elokuva turvautuu pelottelussaan erikoisefekteihin ja alati yltyvään mekastamiseen. Seurauksena on tosin kynsien pureskelun sijaan epäuskoista hihittelyä, sillä kaapin päällä kykkivä mummo tai lattiaa pitkin viistävä, mölisevä riivauksen uhri käyvät korkeintaan tahattomasta huumorista. Jos jotakin myönteistä tästä kehityksestä pitää keksiä, tehosteet ovat sentään käytännön konstein eivätkä tietokoneella toteutettuja.

Usein kauhuviihteen tapauksessa kertomuksen todeksi teeskentely kuuluu osaksi leikkiä, johon kohdeyleisö lähtee mukaan vaientaen tarkoituksella päässään epäuskon äänet. Ei ole siten yllättävää, että myös Kirottu väittää perustuvansa tositapahtumiin. Sen kohdalla tätä vakuuttelua ei voi kuitenkaan ohittaa pelkkänä tunnelmanrakennuksen työkaluna, sillä eksorkismi on todellinen, edelleen voimissaan oleva, vastenmielinen uskonnollinen ilmiö. Ottaen huomioon, miten filmi pohjaa tarinansa tosielämän paranormaaleihin tutkijoihin ja päättää sen jopa painokkaasti lainaamalla toista heistä demonien, paholaisen ja jumalan olemassaolosta, ei kyseessä ole enää pelkästään inspiraation hakua vaan kannanotto. Leffa vaikuttaakin antavan suoraan puoltoäänensä pahojen henkien karkoittamiselle riivatuiksi väitetyistä ihmisistä eli huuhaalle, johon liittyy pahimmillaan uskonnollisen väkivallan elementtejä.

Vaikka Kirotun etovan sanoman ja surkuhupaisat kurottelut kauhun suuntaan sivuuttaisi kokonaan, ei sen varsinaisesta tarinankerronnastakaan ole helppo keksiä kehuttavaa. Perheenjäseniä ei esimerkiksi pohjusteta tai kehitetä henkilöinä elokuvassa lainkaan, joten heitä kohtaan ei muodostu minkäänlaisia tunteita. Jopa heitä auttamaan rientävä manaajapariskunta jää leffan tosiasiallisina päähenkilöinä luonnostelman tasolle. Näyttelijöiden suorituksetkaan eivät kokonaisvaltaisesti vakuuta, sillä esimerkiksi Boardwalk Empirestä tutun Ron Livingstonin esittämässä perheen isässä vaimon saatanalliset oireet näyttävät aiheuttavan ennemmin hämmennystä kuin hätää.

Sympatiaa filmin hahmoja kohtaan ei edesauta se, että he käyttäytyvät tuon tuostakin mahdollisimman vähä-älyisesti, jotta tarinassa pysyisi jännitys yllä. He muun muassa painelevat tutkimaan yksin ja aseetta häiriötä, joka viittaa ulkopuoliseen läsnäoloon talossa, ja harhailevat tiloihin ilman seuraa, vaikka tietävät yliluonnollisen hengen riehuvan valloillaan. Järjettömältä vaikuttaa niin ikään manaajakaksikon tapa pitää äärimmäisen vaarallisia kirottuja esineitä tallessa kotonaan, jossa myös heidän tyttärensä asustaa. Luulisi näet, että tavaroita varten voisi vuokrata turvallisemmaksi säilytyspaikaksi esimerkiksi varastokontin.

Jos leffan hahmojen toiminta vaikuttaa elokuvassa ajoittain käsittämättömältä, ei logiikkaa kannata etsiä myöskään sen pääpirun touhuista. Minkäänlaista säännönmukaisuutta ei ole nimittäin mietitty rajoituksiin, mitä henki voi ja ei voi tehdä. Siitä huolimatta, että se esimerkiksi pystyy käyttämään haulikkoa telekineettisillä voimillaan murhatarkoituksiin, sen täytyy silti ottaa valtaansa perheen äiti välikappaleeksi tyttären tappamiseen.

Kirotun erääksi positiiviseksi yksityiskohdaksi nousee silti käytännön efektien rinnalle sinänsä hupaisa kritiikki katolisen kirkon byrokratiarakenteita kohtaan. Yliluonnollisia voimia vastaan painiva perhe joutuukin odottamaan epätoivoisena kirkon paperinpyörittelijöiden myöntymystä järjestää heille minkäänlaista apua. Toivon tietysti, että tosimaailmassa Vatikaani todella lyö hyväksyvän leimansa mahdollisimman harvaan manausluvanpyyntöön, mutten pistä siitä huolimatta pahakseni leffan kuvausta uskonnollisen instituution perimmäisestä välinpitämättömyydestä inhimillistä hätää kohtaan.

Monet yksittäiset seikat ansaitsisivatkin Kirotussa kehuja, kuten mallikas miljöökuvaus, kaunis valaistus sekä 70-luvun tyylikkäästi vangitseva lavastus ja puvustus. Nämä taidokkaasti toteutetut puolet eivät kuitenkaan pääse muun filmin sisällön rinnalla oikeuksiinsa. Kirotun elokuvallisen ruumiin ovat nimittäin julmasti possessoineet uskonnollinen saarnaus, kylmäksi jättävä tarinankerronta ja kauhusta mitään ymmärtämätön tyylitajuttomuus.