Rakkautta ennen aamua

Rakkautta ennen aamua ei ole elokuva toiminannälkäisille. Sen sijaan se on 105 minuutin kuvaus siitä, kun Julie Delpy ja Ethan Hawke juttelevat. Asiaa syntyy vieläpä niin paljon, että sitä riittää peräti kahteen jatko-osaan.

Kuutta pystiä tämän vuoden Oscar-gaalassa kärkkyvän, kunnianhimoisen Boyhoodin ohjannut Richard Linklater osoitti kykynsä laatikon ulkopuoliseen ajatteluun jo vuonna 1995 suitsutetun Rakkaus-trilogiansa ensimmäisellä osalla. Jessen ja Célinen yhteisen tarinan aloittava filmi tekee nimittäin selväksi, ettei hyvä elokuva tarvitse kantimikseen enempää kuin kahden henkilön välisen jännitteen. Rakkautta ennen aamua on lisäksi niitä harvoja leffoja, jotka eivät vaadi katsojaltaan lainkaan sisäisen epäuskon äänen vaientamista. Sen tapahtumien voisikin vaivatta kuvitella käyvän toteen oikeassa elämässä juuri sellaisinaan

Kahden päähenkilönsä vuorovaikutukseen perustuva filmi nojaa tyystin Delpyn ja Hawken näyttelijänrahkeisiin. Linklaterin teos on kuitenkin turvallisissa käsissä, sillä parivaljakko paljastuu äärimmäisen luontevaksi rooleissaan. Erityisesti elokuvan alussa molempien lievästi hermostunut mutta vilpitön kanssakäyminen tuntuu todella totuudenmukaiselta kahden ennestään tuntemattoman joskin toisistaan selvästi kiinnostuneen ihmisen ensikohtaamiselta. Viimeistään levykauppaan sijoittuvassa, sanattoman seksuaalisen vetovoiman hallitsemassa kohtauksessa kaksikon kemia vakuuttaa täydellisesti.

Jesse ja Céline ovat sinänsä mainiosti itsenäisiksi persoonikseen rakennettuja hahmoja. Siinä missä Jesse on monen ikäisensä itseään älykkäänä pitävän miehen tavoin hieman naiivi ja teennäinen, Céline osoittautuu romantikoksi, jolla on kuitenkin riittävästi järkeä pitääkseen jalkansa maassa. Heidän uskottavuuttaan ei missään vaiheessa elokuvaa erehdykään kyseenalaistamaan.

Painavimman ongelman Rakkautta ennen aamua muodostaa kuitenkin itselleni siinä, etten pitänyt sen päähahmoja missään vaiheessa järin kiehtovina ihmisinä. Koko leffan tunnin ja 45 minuutin – tarinassa siis lähes vuorokauden – aikana jutellessaan he eivät nimittäin jaa mitään suuria intohimon kohteitaan, ota rohkeasti yhdessä kantaa minkään mielipiteen puolesta eivätkä pui erityisen syvällisiä mistään älyllisistä aiheista. Tämä luo vaikutelman, kuin Linklater yrittäisi pelata parin pidettävyyden suhteen mahdollisimman varman päälle. Seurauksena he eivät kuitenkaan henkilöinä tarjoa järin vahvaa tarttumapintaa, jotta heistä voisi tosissaan innostua.

Hahmojen puolesta kiinnostavimmat hetket tapahtuvatkin leffan loppupuolella, kuten Jessen uskaltautuessa tunnustamaan elämästään viimein jotain henkilökohtaista eli viimeaikaisen erokokemuksensa. Vääjäämättömän eron hetken lähestyessä päähenkilöt joutuvat lisäksi pysähtymään ja todella pohtimaan erikoislaatuisen tutustumisensa merkitystä heille. En voi myöskään kiistää, etteikö kaksikko sivuaisi jutustelussaan monia ajatuksia herättäviä, elokuvan teemojen kannalta kiinnostavia aiheita, kuten asioiden katoavaisuutta, parisuhteiden kestävyyttä ja elämän päämääriä, mutta loppujen lopuksi jopa niiden osalta heidän sananvaihtonsa pysyttelee jokseenkin pinnallisena.

Toisaalta se, vangitsevatko Jesse ja Céline henkilöinä vastustamattomasti katsojan mielenkiinnon, ei ole lopulta filmin kannalta kaikkein oleellisinta. Sitä merkityksellisempää on tilanne, josta he itsensä löytävät ja johon voi elokuvan realismin ansiosta samaistua vaivatta, vaikkei mitään vastaavaa omassa elämässä olisi kokenutkaan.

Loppuaan kohden Rakkautta ennen aamua alkoikin voittaa minut puolelleen. Myyty olin viimeistään nerokkaassa ravintolakohtauksessa hahmojen näytellessä yhdessä kuvitteellisia puhelinkeskusteluja, joissa kumpikin vuorollaan soittaa ystävälleen kertoakseen uudesta tuttavuudestaan. Kyseessä on myös huvittavasti kenties leffan ainoa hetki, jonka uskottavuudesta voi edes jossain määrin kiistellä ottaen huomioon, miten nopeasti pari keksii nokkelia vastauksia toisilleen ja osaa vieläpä näytellä ne luontevasti. Hersyvä huumori ja päähenkilöiden sisäisten maailmojen avautuminen nostavat kohtauksen kuitenkin niin selkeäksi filmin huippukohdaksi, että tällainen kevyesti annosteltu elokuvamagia tuntuu vain oikeutetulta.

Pidin lisäksi kovasti siitä, miten kypsällä asenteella Linklaterin rakkaustarinan ensimmäinen osa suhtautuu seksiin. Se ei nouse tarinassa hahmojen romantiikan huipentumaksi, mutta toisaalta leffa ei myöskään lankea vaalimaan minkäänlaista lapsellista pidättäytyväisyysihannetta. Elokuva käsittelee aihetta jopa hilpeän itsetietoisesti vitsaillen. "Itse asiassa luulen, että olin päätänyt maata kanssasi jo, kun poistuimme junassa. Mutta nyt kun olemme puhuneet niin paljon, en ole enää varma", kiusoittelee esimerkiksi Céline Jesseä.

Konfliktin päähenkilöiden onnen keskelle leffassa synnyttää luonnollisesti väistämätön eron hetki. Ajan ohikiitävyyden sekä toisen ihmisen mukanaan tuomien harvojen merkityksellisten hetkien vastakkainasettelusta muovautuu kaiken kaikkiaan eräs tarinan kantavista teemoista. Tätä ajatellen elokuva loppuukin varsin osuvasti sarjaan otoksia paikoista, joissa päähenkilöt ovat vuorokauden aikana Wienissä vierailleet. Taikuus, jonka he kahdestaan niihin mukanaan toivat, on kadonnut, ja muisto tapahtuneesta on tallentunut ainoastaan heidän mieliinsä - sekä luonnollisesti filmille.

Kriittiset avaimet leffan tulkintaan piilevät kenties Jessen ja Célinen kohtaaman ennustajamuorin sanoissa. Kuten eukko toteaa, olemme loppujen lopuksi kaikki vain yhtä ja samaa tähtipölyä. Siitä huolimatta tyydyttävän yhteyden löytäminen muihin ihmisiin on elämän kiusallisuuksista johtuen yleensä hyvin hankalaa. Päähenkilöiden toisilleen tekemä lupaus filmin lopussa saakin minut suhtautumaan jännityksellä yhdeksän vuotta myöhemmin niin tarinan ajassa kuin myös tosielämässä tapahtuvaan jatko-osaan. Onko hahmojen välille syntynyt yhteys todella kestänyt ajan koetuksen?