Rakkautta ennen aamua

Rakkautta ennen aamua ei ole elokuva toiminnannälkäisille. Sen sijaan se on 101 minuutin kuvaus siitä, kun Julie Delpy ja Ethan Hawke juttelevat. Asiaa syntyy niin paljon, että sitä riittää peräti kahteen jatko-osaan.

Kuutta pystiä tämän vuoden Oscar-gaalassa kärkkyvän, kunnianhimoisen Boyhoodin ohjannut Richard Linklater osoitti kykynsä laatikon ulkopuoliseen ajatteluun jo vuonna 1995. Suitsutetun Rakkaus-trilogiansa ensimmäinen osa aloittaa Jessen ja Célinen yhteisen tarinan. Se tekee selväksi, ettei hyvä elokuva tarvitse kantimikseen enempää kuin kahden henkilön välisen jännitteen.

Rakkautta ennen aamua on lisäksi niitä harvoja leffoja, jotka eivät vaadi katsojaltaan lainkaan silmien ummistamista epäuskottavuuksilta. Sen tapahtumien voisikin vaivatta kuvitella käyvän toteen oikeassa elämässä juuri sellaisinaan.

Kahden päähenkilönsä vuorovaikutukseen perustuva filmi nojaa tyystin Delpyn ja Hawken näyttelijäsuorituksiin. Linklaterin teos on turvallisissa käsissä, sillä parivaljakko paljastuu äärimmäisen luontevaksi rooleissaan. Erityisesti elokuvan alussa molempien lievästi hermostunut mutta vilpitön kanssakäyminen tuntuu todella autenttiselta kahden ennestään tuntemattoman, toisistaan selvästi kiinnostuneen ihmisen ensikohtaamiselta. Viimeistään levykauppaan sijoittuvassa, sanattoman seksuaalisen vetovoiman hallitsemassa kohtauksessa kaksikon kemia vakuuttaa täydellisesti.

Jesse ja Céline ovat mainiosti itsenäisiksi persoonikseen rakennettuja hahmoja. Siinä missä Jesse on monen ikäisensä itseään älykkäänä pitävän miehen tavoin hieman naiivi ja teennäinen, Céline osoittautuu romantikoksi, jolla on kuitenkin riittävästi järkeä pitääkseen jalkansa maassa. Katsoja ei missään vaiheessa elokuvaa kyseenalaista heidän uskottavuuttaan.

Suurin ongelma elokuvassa on minulle kuitenkin se, etten pitänyt sen päähahmoja missään vaiheessa erityisen kiehtovina ihmisinä. Vaikka he juttelevat koko leffan ajan – tarinassa siis lähes vuorokauden – he eivät jaa erityisiä intohimon kohteitaan, avaa syvempiä arvojaan tai löydä älyllisesti mitään suurempaa heitä yhdistävää. Vaikuttaa siltä kuin Linklater yrittäisi pelata parin pidettävyyden suhteen mahdollisimman varman päälle: he ovat komea mies ja kaunis nainen, täydellinen valkoihoinen heteropari, jossa ei ole mitään ristiriitaista. Seurauksena he eivät kuitenkaan henkilöinä tarjoa sellaista tarttumapintaa, että heistä voisi tosissaan innostua.

Hahmojen kiinnostavimmat hetket tapahtuvatkin leffan loppupuolella. Jesse esimerkiksi uskaltautuu tunnustamaan elämästään viimein jotain henkilökohtaista eli viimeaikaisen parisuhteensa hajoamisen.

Vääjäämättömän eron hetken lähestyessä päähenkilöt joutuvat lisäksi pysähtymään ja pohtimaan tutustumisensa merkitystä. Kaksikko sivuaa jutustelussaan monia ajatuksia herättäviä, elokuvan teemojen kannalta kiinnostavia aiheita, kuten asioiden katoavaisuutta, parisuhteiden kestävyyttä ja elämän päämäärää. Jopa näissä aiheissa heidän sananvaihtonsa pysyttelee silti jokseenkin pinnallisena.

Toisaalta se, vangitsevatko Jesse ja Céline henkilöinä vastustamattomasti katsojan mielenkiinnon, ei ole lopulta filmin kannalta kaikkein oleellisinta. Sitä merkityksellisempää on tilanne, josta he itsensä löytävät. Siihen voikin elokuvan realismin ansiosta samaistua vaivatta, vaikkei olisi edes kokenut omassa elämässään mitään vastaavaa.

Loppuaan kohden Rakkautta ennen aamua alkoikin voittaa minut puolelleen. Myyty olin viimeistään nerokkaassa ravintolakohtauksessa hahmojen näytellessä yhdessä kuvitteellisia puhelinkeskusteluja, joissa kumpikin vuorollaan soittaa ystävälleen kertoakseen uudesta tuttavuudestaan. Kyseessä on huvittavasti leffan ainoa hetki, jonka uskottavuudesta voi kiistellä ottaen huomioon, miten nopeasti pari keksii nokkelia vastauksia toisilleen ja osaa vieläpä näytellä ne luontevasti. Hersyvä huumori ja päähenkilöiden sisäisten maailmojen avautuminen nostavat kohtauksen kuitenkin niin selkeäksi filmin huippukohdaksi, että tällainen kevyesti annosteltu elokuvamagia tuntuu oikeutetulta.

Pidin lisäksi kovasti siitä, miten kypsällä asenteella Linklaterin rakkaustarinan ensimmäinen osa suhtautuu seksiin. Se ei nouse tarinassa hahmojen romantiikan huipentumaksi, mutta toisaalta leffa ei myöskään lankea vaalimaan minkäänlaista lapsellista pidättäytyväisyysihannetta. Elokuva käsittelee aihetta jopa hilpeän itsetietoisesti vitsaillen. "Actually, I think I had decided I wanted to sleep with you when we got off the train. But now that we've talked so much, I don't know anymore", kiusoittelee Céline Jesseä.

Keskeisen konfliktin leffassa synnyttää päähenkilöiden vääjäämätön ero. Ajan ohikiitävyyden sekä toisen ihmisen kanssa koettujen merkityksellisten hetkien vastakkainasettelusta muovautuu eräs tarinan kantavista teemoista. Elokuva loppuukin varsin osuvasti sarjaan otoksia paikoista, joissa päähenkilöt ovat vuorokauden aikana Wienissä vierailleet. Taikuus, jonka he kahdestaan niihin mukanaan toivat, on kadonnut, ja muisto tapahtuneesta on tallentunut ainoastaan heidän mieliinsä – sekä luonnollisesti filmille.

Avain leffan tulkintaan piilee kenties Jessen ja Célinen kohtaaman ennustajan sanoissa. Kuten vanhus toteaa, olemme loppujen lopuksi kaikki vain yhtä ja samaa tähtipölyä. Siitä huolimatta tyydyttävän yhteyden löytäminen muihin ihmisiin on elämän kiusallisuuksista johtuen yleensä hyvin hankalaa. Päähenkilöiden toisilleen tekemä lupaus filmin lopussa saakin minut suhtautumaan jännityksellä yhdeksän vuotta myöhemmin niin tarinassa kuin tosielämässä tapahtuvaan jatko-osaan. Onko hahmojen välille syntynyt yhteys todella kestänyt ajan koetuksen?