Rakkautta ennen auringonlaskua

Olipa kerran jatko-osa, joka oli vielä parempi kuin erinomainen edeltäjänsä. En puhu Kummisetä II:sta. Enkä Imperiumin vastaiskusta.

Puhun Rakkaudesta ennen auringonlaskua.

Richard Linklater, Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat yhteen kertoakseen Jessen ja Celinen tarinan toisen luvun. Yhdeksän vuotta oli kulunut edellisestä osasta sekä elokuvan maailmassa että tosielämässä. Rahankiilto ei kuitenkaan välkkynyt heidän silmissään, sillä trilogian keskimmäinen teos on niin kunnianhimoinen, niin itsevarma, niin terävä-älyinen ja niin viimeisen päälle hiottu voimannäyte, että tarvitsisin seuraavat yhdeksän vuotta sulatellakseni sitä ennen trilogian päätöksen katsomista. Minua huolestuttaa kuitenkin, ettei edes tuossa ajassa suomen kieleen ennättäisi muodostua tarpeeksi uusia ylisanoja.

Siinä missä Rakkautta ennen aamua loppui otoksiin paikoista, joissa Jesse ja Celine vierailivat Wienissä vuorokauden aikana, alkaa Rakkautta ennen auringonlaskua otoksilla paikoista, joissa he elokuvan aikana Pariisissa vierailevat. Tällä tavoin Linklater rakentaa eräänlaisen sillan filmien välille. Aiemmin kaksi ihmistä vei mukanaan pois merkityksen miljöistä, joihin he olivat sitä yhdessä tuoneet. Nyt he törmäävät uudelleen ja luovat sitä täysin uusiin ympäristöihin.

Erehdyin hetkellisesti luulemaan leffan alun takaumia tarpeettomaksi katsojien muistutteluksi edellisen elokuvan tapahtumista. Yhteenleikattuna Jessen ajan luonnetta käsittelevän monologin kanssa ne paljastuvat kuitenkin nerokkaaksi alustukseksi päähahmojen jälleennäkemiselle vuosien jälkeen. Itseään etukäteen kuuluttamaton, hätkähdyttävä siirtymä nuoren Julie Delpyn kasvoista hänen yhdeksän vuotta vanhempaan versioonsa tekee pöllämystyneen Jessen mielentilaan samaistumisesta helppoa.

Pidän elokuvassa myös siitä, miten Jessen ja Celinen uudelleennäkeminen on onnistuttu kirjoittamaan tarinaan uskottavasti siitä huolimatta, ettei heidän edellisessä osassa sovittu tapaamisensa toteutunutkaan puolen vuoden jälkeen. Kyseessä ei nimittäin ole mikään järjetön sattuma, vaan looginen seuraus molempien hahmojen yhteisestä pyrkimyksestä löytää toisensa vielä kertaalleen.

Jos jostain jatko-osan lähtökohtia voi kuitenkin arvostella, niin kenties siitä, että Celinen selitys sovitusta kohtaamisesta luistamiselle jättää pohtimisen varaa. Olisiko hän esimerkiksi pystynyt edes jättämään viestin epäonniselle Jesselle odottamattomasta esteestään? Tosin yhteyden saaminen vieraan maan rautatieasemalle ei liene vuonna 1994 ollut aivan yksinkertaista, eikä hyvin läheisen ihmisen vasta menettänyt henkilö ajattele välttämättä täysin selkeästi. Jos Celine silti todella välitti Jessestä, eikö hän olisi fiksuna ihmisenä osannut varautua puolen vuoden aikana tällaisiin ennakoimattomiin vastoinkäymisiin, kuten äkilliseen sairastumiseen?

Trilogian aloitusosaa kohtaan esittämäni kritiikin Rakkautta ennen auringonlaskua sen sijaan kuittaa. Valitukseni siitä, etteivät hahmot päästä katsojaa täysin osaksi ajatusmaailmaansa esimerkiksi kertomalla intohimoistaan, jakamalla mielipiteitään tai keskustelemalla syvällisiä heille tärkeistä asioista, saavat nimittäin vastauksen ennen kuin leffan ensimmäinen puoli tuntia on kulunut. Tällä kertaa Linklaterilla onkin selvästi tarkoituksena kertoa tarkemmin, keitä Jesse ja Celine henkilöinä pohjimmiltaan ovat ja mikä heidän elämäänsä määrittelee. Toisilleen jo tuttu kaksikko puhuu vapautuneesti omasta elämästään ja uskaltaa muun muassa ajautua aiempaa rohkeammin erimielisyyksiin. Heidän jutustelunsa myös eksyy huomattavasti sisällökkäämpiin ja vakavamielisempiin pohdintoihin kuin edellisen kohtaamisen aikana.

Jo Rakkautta ennen aamua käsitteli oleellisina teemoinaan ajan luonnetta, asioiden haihtuvuutta, ihmisen syvimpiä haluja ja elämän tarkoitusta. Rakkautta ennen auringonlaskua pureutuu samoihin asioihin, muttei tyydy enää ainoastaan raapimaan pintaa. Hahmot puivat häilyvää onnellisuuttaan elämänilonsa ohimenevyyden, jatkuvien täyttämättömien tarpeiden sekä väärien valintojen kautta. Ihmisten kuolevaisuudelle, ihmissuhteiden väliaikaisuudelle ja ajankulun vääjäämättömyydelle tarjotaan puolestaan vertauskuvia aina ikuiselta vaikuttavasta mutta silti katoavaisesta Notre Damesta elokuvan otsikon laskevaan aurinkoon.

Elokuvan mietinnöt eivät jää vaille punaista lankaa, sillä kaikki ne kytkeytyvät lopulta kahden ihmisen väliseen henkiseen yhteyteen. Romanttinen rakkaus ei saa silti tarinassa osakseen varauksetonta ihannointia, sillä puolivälistään eteenpäin filmi kerää ylleen synkkiä pilviä molempien päähenkilöiden purkaessa katkerana omia pettymyksiään lemmenrintamallaan.

Kerronnan sävyn äkillisen tummentumisen myötä Rakkautta ennen auringonlaskua nousee sykähdyttävyydessään aivan uudelle tasolle. Syvenevä konflikti hahmojen välillä hakee todentuntuisuudessa vertaistaan.

Jesse ja Celine ovat yhdeksän vuoden aikana molemmat kohdanneet eron ikuisen rakkauden ihanteen ja todellisuuden välillä, kovettaneet sydämensä sekä menettäneet uskon kykyynsä rakastaa enää aidosti. Heidän idealisminsa on joutunut säälittä murskatuksi, minkä seurauksena romanttiset ihmissuhteet tuntuvat heille enää vain teennäiseltä yhteiskunnan normien noudattamiselta. Taustalla jäytää havainto siitä, kuinka harvinaista ja hankalaa todellisen yhteyden luominen toiseen ihmiseen on. Molemmat pelkäävät jo tyrineensä oman mahdollisuutensa.

Vastapainoksi kaikelle alakuloisuudelle Rakkautta ennen auringonlaskua osaa kuitenkin olla myös julmetun hauska. En muista, milloin olisin nauranut elokuvien parissa yhtä paljon kuin Jessen ja Celinen keskinäiselle vitsailulle Pariisin kaduilla. Hahmojen täydellisen kemian ohella oman lisänsä huumoriin tuo heidän siekailemattomuutensa. "It's amazing what perverts we've become in the past nine years", Celine jopa kommentoi. Ajoittaiset epäsovinnaiset lohkaisut keventävätkin tunnelmaa sen yltyessä lohduttomaksi, kuten Jessen vakuutellessa, että Celinestä tulee hyvä äiti jonain päivänä: "A few anti-depressants, you know, you'll do great."

Monista hahmojen vuorosanoista paistaa myös elokuvan itsetietoisuus. "We're just characters in that old lady's dream. – – So, of course we have to meet again!" järkeilee muun muassa Celine Jesselle. "Maybe we're only good at brief encounters, walking around in European cities in warm climate", hän myös aprikoi. Tällainen metatason vitsailu sopii silti jatko-osaan, sillä se tekee selväksi, että myös hahmot itse tiedostavat tarinansa ironiset ja epätodennäköiset puolet.

Rakkautta ennen auringonlaskua loistaa erityisesti siinä, miten luonnollisesti ja johdonmukaisesti sen hahmot ovat vanhenneet ihmisinä ensimmäisen elokuvan jälkeen. Persoonina he ovat säilyneet pohjimmiltaan entisenlaisinaan mutta muuttuneet samalla kypsemmiksi, älykkäämmiksi ja hauskemmiksi. Jesse esimerkiksi on henkilönä edelleen lievästi ärsyttävä ja teennäinen tapaus mutta toisaalta nokkelampi sellainen kuin nuorempi versionsa. Celine on puolestaan kehittänyt vuosien varrella kyynisiä piirteitä tasapainottamaan entistä romantikkoa.

Leffan hahmot eivät kuitenkaan olisi mitään ilman mielettömän eteviä näyttelijöitään. Puhtaan kemian voimin ihailtavampaa jälkeä kuin Hawke ja Delpy ei näet saa aikaiseksi edes Walter White metamfetamiinilaboratoriossaan. Heidän kanssakäymisensä voisikin kuvitella olevan täyttä improvisaatiota, elleivät tähdet itse kertoisi harjoitelleensa osiensa uusintakierrosta varten enemmän kuin minkään muun filmin eteen sitä ennen.

Ilman erinomaisia roolisuorituksiaan Rakkautta ennen auringonlaskua tuskin vakuuttaisi realismillaankaan yhtä lähtemättömästi. Päähenkilökaksikon dialogi soljuu täydellisen uskottavasti kaikkine inhimillisyyksineen, ja näyttelijöiden ruumiinkieli tukee sitä hämmentävän luonnollisesti. Autenttisuuteen vaikuttanee myös se, että Hawke ja Delpy ovat itse kynäilleet aimo osuuden omista vuorosanoistaan. Hahmot jopa kuulevat toistensa puheita väärin, mikä on toki jokapäiväistä tosielämän keskusteluissa mutta mitä hämmentävän harvoin otetaan elokuvissa huomioon. Esimerkiksi Celinen puhuessa pummista Jesse sekoittaa lausutun sanan pommiin, kun taas Jessen lausuessa ranskaksi "merci" Celine luulee, että mies moittii hänen asuntoaan sotkuisuudesta.

Filmin poikkeuksellinen todentuntuisuus ei rajoitu ainoastaan näyttelijöiden työhön ja heidän vuorosanoihinsa. Leffan juoni muun muassa kulkee täysin reaaliajassa, eli tapahtumat valkokankaalla kestävät juuri niin kauan kuin niiden katsominenkin. Siinä missä trilogian ensimmäinen osa sisälsi pitkiä otoksia, jatko-osa hyödyntää vielä pitempiä, mikä entisestään vahvistaa kertomuksen luomaa illuusiota.

Rakkautta ennen auringonlaskua tekee vaikutuksen myös visuaalisuudellaan. Linklater kykeneekin loihtimaan suorastaan mitättömän yksinkertaisista hetkistä hätkähdyttävän kauniita, kuten Celinen astelusta Seinen jokilaivan kannella. Hiljaisina hetkinään leffa osoittaa lisäksi mainiota draamantajua, sillä pääpari voi vaikka vain nousta ylös portaikkoa, ja lopputuloksena kohtauksessa on enemmän jännitettä kuin koko Suomen kantaverkossa.

Näytteen täydellisestä elokuvakerronnan ymmärryksestä antaa niin ikään filmin upea avoin lopetus, joka päättää kertomuksen täsmälleen silloin, kun kaikki tarpeellinen sanottava on sanottu. Vastaavanlaista tyhjentävyyden tunnetta en olekaan lopputekstien rullatessa kokenut sitten The Sopranosin.

Rakkautta ennen auringonlaskua on yksinkertaisesti ensiluokkainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun taidetta luo joukko ihmisiä, jotka tietävät tarkalleen, mitä tekevät. Romanttisten elokuvien joukossa en ole nähnyt mitään sen veroista, eikä sen romantiikka kaipaa edes sitä, että päähenkilöt suutelisivat kertaakaan. Vaikka aurinko laskeekin, Jessen ja Celinen saaga ansaitsee osakseen kaiken hohkaavan hehkutuksen. Tätä elokuvaa nimittäin rakastaa vuorokauden ajasta riippumatta.