Rakkautta ennen auringonlaskua

(Before Sunset, 2004)

Olipa kerran jatko-osa, joka oli vielä parempi kuin erinomainen edeltäjänsä. En puhu Kummisetä II:sta. Enkä Imperiumin vastaiskusta.

Puhun Rakkaudesta ennen auringonlaskua.

Richard Linklater, Ethan Hawke ja Julie Delpy palaavat yhteen avaamaan uuden kappaleen Jessen ja Celinen tarinaa, kun yhdeksän vuotta edellisestä osasta on kulunut sekä elokuvan maailmassa että tosielämässä. Rahankiilto ei kuitenkaan välky heidän silmissään, sillä trilogian keskimmäinen teos on niin kunnianhimoinen, niin itsevarma, niin terävä-älyinen ja niin viimeisen päälle hiottu voimannäyte että tarvitsisin seuraavat yhdeksän vuotta sulatellakseni sitä, ennen kuin todella uskaltaisin raottaa silmäni Rakkaudelle ennen keskiyötä. Minua huolestuttaa kuitenkin, ettei edes tuossa ajassa suomen kieleen ennättäisi muodostua tarpeeksi uusia ylisanoja.

Siinä missä Rakkautta ennen aamua loppui otoksiin paikoista, joissa Jesse ja Celine vierailivat Wienissä vuorokauden aikana, alkaa Rakkautta ennen auringonlaskua otoksilla paikoista, joissa he elokuvan aikana Pariisissa vierailevat. Tällä tavoin Linklater rakentaa eräänlaisen sillan filmien välille. Aiemmin kaksi toisensa löytänyttä ihmistä vei mukanaan pois merkityksen miljöistä, joihin he olivat sitä yhdessä tuoneet. Nyt he törmäävät uudelleen ja luovat sitä täysin uusiin ympäristöihin.

Erehdyin hetkellisesti luulemaan leffan alussaan hyödyntämiä takaumia tarpeettomiksi katsojien muistutteluksi edellisen elokuvan tapahtumista. Sitä vastoin yhteenleikattuna Jessen ajan luonnetta käsittelevän monologin kanssa ne paljastuvat nerokkaaksi alustukseksi päähahmojemme ensitapaamiselle vuosien jälkeen. Itseään etukäteen kuuluttamaton, hätkähdyttävä siirtymä nuoren Julie Delpyn kasvoista hänen yhdeksän vuotta vanhempaan versioonsa tekeekin pöllämystyneen Jessen mielentilaan samaistumisesta helppoa.

Pidän elokuvassa myös siitä, miten Jessen ja Celinen jälleenkohtaaminen on onnistuttu kirjoittamaan tarinaan uskottavasti siitä huolimatta, ettei heidän edellisessä osassa sovittu tapaaminen puolen vuoden jälkeen toteutunutkaan. Kyseessä ei nimittäin ole mikään järjetön sattuma, vaan looginen seuraus molempien hahmojen yhteisestä pyrkimyksestä löytää toisensa vielä kertaalleen.

Jos jostain jatko-osan lähtökohtia voi kuitenkin arvostella, niin kenties siitä, että Celinen selitys uudelleennäkemisestä luistamiselleen jättää pohtimisen varaa. Olisiko hän esimerkiksi pystynyt edes jättämään viestin epäonniselle Jesselle odottamattomasta esteestään? Mahdollisesti tosin vuonna 1994 vieraan maan rautatieasemalle yhteyden ottaminen ei ole ollut aivan yksinkertaista, eikä hyvin läheisen ihmisen vasta menettänyt henkilö välttämättä ajattele täysin selkeästi. Jos Celine silti todella välitti Jessestä, eikö hän olisi fiksuna ihmisenä osannut varautua puolen vuoden aikana tällaisiin ennakoimattomiin vastoinkäymisiin, kuten äkilliseen sairastumiseen? Minun mielipiteeni on, että inhimillisen ajattelemattomuuden huomioon ottaen tarinan selitys pysyttelee vielä uskottavuuden rajoissa, mutta siitä huolimatta filmille ei olisi ollut myöskään haitaksi vastata näihin kysymyksiin.

Kritiikilleni trilogian aloitusta kohtaan Rakkautta ennen auringonlaskua sen sijaan näyttää kieltä ja kuittaa sen kuin sanomalehti rasittavan kärpäsen pörinät. Valitukseni siitä, etteivät hahmot päästä katsojaa täysin osaksi ajatusmaailmansa esimerkiksi kertomalla intohimoistaan, jakamalla mielipiteitään tai keskustelemalla syvällisiä heille tärkeistä asioista, saavat nimittäin vastauksen ennen kuin leffan ensimmäiset puoli tuntia ovat kuluneet. Tällä kertaa Linklaterilla onkin selvästi tarkoituksena kertoa tarkemmin, keitä Jessie ja Celine henkilöinä pohjimmiltaan ovat ja mikä heidän elämäänsä määrittelee. Toisilleen jo tuttuina kaksikko puhuu vapautuneesti omasta elämästään ja uskaltaa muun muassa ajautua aiempaa rohkeammin erimielisyyksiin. Heidän jutustelunsa myös eksyy huomattavasti sisällökkäämpiin ja vakavamielisempiin pohdintoihin kuin edellisen kohtaamisen aikana.

Jo Rakkautta ennen aamua käsitteli oleellisina teemoinaan ajan luonnetta, asioiden haihtuvuutta, ihmisen syvimpiä haluja ja elämän tarkoitusta. Rakkautta ennen auringonlaskua pureutuu samoihin asioihin, muttei tyydy enää ainoastaan raapimaan pintaa. Hahmot puivat häilyvää onnellisuuttaan niin elämänilonsa ohimenevyyden, jatkuvien täyttämättömien tarpeiden kuin myös epärehellisyyteen ajavien yhteiskunnan velvoitteiden kautta. Ihmisten kuolevaisuudelle, ihmissuhteiden väliaikaisuudelle ja ajankulun vääjäämättömyydelle tarjotaan puolestaan vertauskuvia aina ikuiselta vaikuttavasta mutta silti katoavaisesta Notre Damesta elokuvan otsikon laskevaan aurinkoon. Hahmojen muistot kohoavat lisäksi leffassa tematiikan kannalta tärkeään osaan.

Elokuvan mietinnöt eivät jää vaille punaista lankaa, sillä kaikki ne kytkeytyvät lopulta kahden ihmisen väliseen henkiseen yhteyteen ja rakkauteen. Romanttinen rakkaus ei saa silti tarinassa osakseen varauksetonta ihannointia, sillä puolivälistään eteenpäin filmi kerää ylleen synkkiä pilviä molempien päähenkilöiden purkaessa katkerana omia pettymyksiään lemmenrintamallaan.

Kerronnan sävyn äkillisen tummentumisen myötä Rakkautta ennen auringonlaskua nousee vaikuttavuudessaan aivan uudelle tasolle, sillä syvenevä konflikti hahmojen välillä etsii todentuntuisuudessa vertaistaan. Jesse ja Celine ovat nimittäin yhdeksän vuoden aikana molemmat kohdanneet eron ikuisen rakkauden ihanteen ja todellisuuden välillä, kovettaneet sydämiään sekä menettäneet uskon kykyynsä rakastaa enää ketään ihmistä aidosti. Heidän idealisminsa on joutunut säälittä murskatuksi, minkä seurauksena romanttiset ihmissuhteet tuntuvat heille enää vain teennäiseltä yhteiskunnan normien noudattamiselta. Taustalla piilee havainto siitä, kuinka harvinaista ja hankalaa todellisen yhteyden luominen toiseen ihmiseen on, kuin myös molempia jäytävä pelko, että he ovat jo tyrineet oman mahdollisuutensa.

Vastapainoksi kaikelle alakuloisuudelle Rakkautta ennen auringonlaskua osaa kuitenkin olla myös aivan julmetun hauska. En muista, milloin olisin nauranut elokuvien parissa yhtä paljon kuin Jessen ja Celinen keskinäiselle vitsailulle Pariisin kaduilla. Hahmojen täydellisen kemian ohella oman lisänsä huumoriin tuo heidän siekailemattomuutensa. "Uskomatonta, millaisia pervoja meistä onkaan viime yhdeksän vuoden aikana kehittynyt", Celine jopa kommentoi. Ajoittaiset epäsovinnaiset lohkaisut keventävätkin tunnelmaa sen yltyessä lohduttomaksi, kuten Jessen vakuutellessa, että Celinestä tulee hyvä äiti jonain päivänä: "Muutama masennuslääke ja pärjäät mainiosti."

Monista hahmojen vuorosanoista paistaa myös elokuvan itsetietoisuus. "Mutta mehän emme ole edes todellisia. -- Joten tietysti meidän täytyi tavata uudestaan", järkeilee muun muassa Celine Jesselle. "Ehkä me olemme hyviä vain lyhyissä kohtaamisissa, kävelemään ympäri eurooppalaisia kaupunkeja lämpimässä ilmastossa", hän myös aprikoi. Tällainen metatason vitsailu sopii silti jatko-osaan, minkä lisäksi se tekee selväksi, että myös hahmot itse tiedostavat tarinansa ironiset ja epätodennäköisimmät puolet.

Rakkautta ennen auringonlaskua loistaa erityisesti siinä, miten luonnollisesti ja johdonmukaisesti sen hahmot ovat vanhenneet ihmisinä ensimmäisen elokuvan jälkeen. Persoonina he ovat säilyneet pohjimmiltaan entisenlaisinaan mutta muuttuneet samalla kypsemmiksi, älykkäämmiksi ja hauskemmiksi. Jesse esimerkiksi on henkilönä edelleen lievästi ärsyttävä ja teennäinen tapaus mutta toisaalta nokkelampi sellainen kuin nuorempi versionsa. Celineen on puolestaan kehittynyt vuosien varrella lukuisia kyynikon puolia tasapainottamaan entistä romantikkoa.

Leffan hahmot eivät kuitenkaan olisi mitään ilman mielettömän eteviä näyttelijöitään. Puhtaan kemian voimin ihailtavampaa jälkeä kuin Hawke ja Delpy ei näet saa aikaiseksi edes Walter White metamfetamiinilaboratoriossaan. Heidän kanssakäymisensä voisikin kuvitella olevan täyttä improvisaatiota, elleivät tähdet itse kertoisi harjoitelleensa osiensa uusintakierrosta varten enemmän kuin minkään muun filmin eteen sitä ennen.

Ilman erinomaisia roolisuorituksiaan Rakkautta ennen auringonlaskua tuskin vakuuttaisi realismillaankaan yhtä lähtemättömästi. Päähenkilökaksikon dialogi soljuu nimittäin täydellisen uskottavasti kaikkine inhimillisyyksineen, ja näyttelijöiden ruumiinkieli tukee sitä hämmentävän luonnollisesti. Aidonoloisuuteen vaikuttanee myös se, että Hawke ja Delpy ovat itse kynäilleet aimo osuuden omista vuorosanoistaan. Hahmot jopa kuulevat toistensa puheita väärin, mikä on toki jokapäiväistä tosielämän keskusteluissa mutta mitä hämmentävän harvoin otetaan huomioon elokuvien käsikirjoituksissa. Esimerkiksi Celinen puhuessa pummista Jesse sekoittaa lausutun sanan pommiin, kun taas Jessen lausuessa ranskaksi "merci" Celine luulee, että mies moittii hänen asuntoaan sotkuisuudesta.

Elokuvan poikkeuksellinen todentuntuisuus ei rajoitu ainoastaan näyttelijöiden työhön ja heidän vuorosanoihinsa. Leffan juoni muun muassa kulkee täysin reaaliajassa, eli tapahtumat valkokankaalla kestävät juuri niin kauan kuin niiden katsominenkin. Siinä missä trilogian ensimmäinen filmi puolestaan sisälsi pitkiä otoksia, jatko-osa hyödyntää vielä pitempiä, mikä entisestään vahvistaa kertomuksen luomaa illuusiota.

Koska Jessien ja Celinen tarina painottuu voimakkaasti dialogiin, voisi kuvitella, että sen pystyisi yhtä hyvin toteuttamaan filmin sijaan esimerkiksi kirjana. Rakkautta ennen auringonlaskua osoittaa silti olevansa myös visuaalisen loistonsa puolesta ennen kaikkea elokuva. Linklater kykeneekin loihtimaan suorastaan mitättömän yksinkertaisista hetkistä hätkähdyttävän kauniita, kuten Celinen astelusta Seinen jokilaivan kannella. Leffa osoittaa hiljaisina hetkinään lisäksi mainiota draamantajua, sillä pääpari voi vaikka vain nousta ylös portaikkoa, ja lopputuloksena kohtauksessa on enemmän jännitettä kuin koko Suomen kantaverkossa.

Näytteenä täydellisestä elokuvakerronnan ymmärryksestä jää historiankirjoihin myös filmin upea avoin lopetus, joka päättää kertomuksen täsmälleen silloin, kun kaikki tarpeellinen sanottava on sanottu. Vastaavanlaista tyhjentävyyden tunnetta en olekaan lopputekstien rullatessa kokenut sitten Sopranosin.

Rakkautta ennen auringonlaskua on yksinkertaisesti ensiluokkainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun taidetta ryhtyy luomaan joukko ihmisiä, jotka tietävät tarkalleen, mitä tekevät. Romanttisten elokuvien joukossa en ole nähnyt mitään sen veroista, eikä sen romantiikka kaipaa edes, että päähenkilöt suutelisivat kertaakaan. Vaikka aurinko laskeekin, Jessen ja Celinen saaga ansaitsee osakseen kaiken lämpöä hohkaavan hehkutuksen. Tätä elokuvaa nimittäin rakastaa vuorokauden ajasta riippumatta.