(Butch Cassidy and the Sundance Kid, 1969)
Paul Newman ja Robert Redford muodostivat valkokankaalla niin lyömättömän parivaljakon, että molemmat heidän ja ohjaaja George Roy Hillin yhteisistä leffoista ovat sittemmin saavuttaneet klassikon aseman. Puhallus on ensinnäkin kohonnut ajan myötä erääksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista filmille tallennetuista vedätystarinoista. Butch ja Kid - auringolaskun ratsastajat puolestaan pitää paikkaansa yhtensä rakastetuimpana amerikkalaisena lännenelokuvana.
Newmanin ja Redfordin välistä mainiota bromance-kemiaa Butchissa ja Kidissä tukevat persoonallisiksi kirjoitetut päähahmot. Butch on luonteeltaan kevytmielinen, kaksikon maltillisempi ja ajattelevaisempi osapuoli, kun taas Kid paljastuu vähäsanaiseksi toiminnan mieheksi, joka loistaa aseenkäsittelytaidoillaan. Parivaljakon keskinäinen dynamiikka on viilattu täydelliseen tasapainoon kummankaan hahmon nousematta toista hallitsevammaksi mutta molempien säilyessä silti mielenkiintoisina ja pahimmat buddy-filmien kliseet välttävinä. He voittavatkin sympatiat vastustamattomasti puolelleen heti elokuvan alusta alkaen.
Butch ja Kid on tarina lännen lainsuojattomien kukoistuskauden lopusta. Ajanjakson vaihtumisen teema on vahvasti läsnä jo elokuvan alkuteksteissä, jotka on kuvattu varhaisen mykkäfilmin tyyliin, kuin myös leffan ensimmäisissä kohtauksissa, jotka esitetään seepiasävyisinä ennen kuvan puhkeamista täyteen väriloistoonsa. Itse kertomus käynnistyy niin ikään alleviivaavasti: menneen ajan mies, Butch, silmäilee houkuttelevaa pankkia, kunnes hän huomaa pettymyksekseen, että modernin hälytysjärjestelmän vuoksi sen ryöstämisestä on tullut mahdotonta.
Valtaosa elokuvan ensimmäisestä puoliskosta kuluu Butchin ja Kidin pakomatkaan pieleen menneen junaryöstön jälkeen. Maan parhaiden jäljittäjien johtamat viranomaiset seuraavat hellittämättä parin kintereillä heidän kaikista harhautusyrityksistä huolimatta. Tästä yksinkertaisesta asetelmasta Hill luo aikaiseksi jännittävän kissa ja hiiri -leikin, josta kehkeytyy tyylikkään kuvauksen, komeiden maisemien ja hurjien stunttien avittamana leffan vaikuttavin osuus. Päähenkilöiden epäonnistuessa karkoittamaan jahtaajansa kerta toisensa jälkeen on heidän saaliseläimen kaltaiseen ahdistukseensa helppo samaistua.
Elokuvan jälkimmäinen puolikas sijoittuu sitä vastoin Boliviaan, jonne sankarit vaihtavat maisemaa heidän elinkeinonsa muututtua kotimaassa liian riskialttiiksi. Kuten kuitenkin odottaa saattaa, edes Etelä-Amerikka ei takaa heille pysyvää autuutta, vaan rikollinen elämä johtaa lopulta heidät aseet paukkuen samalle päätepysäkille kuin Bonnien ja Clyden.
Leikkaaja Charles Breiner onkin todennut analyysissaan Who are those guys?: How Butch and Sundance Helped Revise Western And Defined A Cultural Landscape, että Bonnien ja Clyden tavoin Butch ja Kid heijastelee vahvasti 60-luvun nuorten auktoriteettivastaista kapinahenkeä esittämällä lainsuojattomat sankareina. Oleellisen hetken filmissä muodostaa erityisesti kohtaus, jossa Butch joutuu tappamaan ensimmäisen kerran vasta, kun hän erehtyy laillisen työn pariin. Esivalta puolestaan näyttäytyy elokuvassa niin velvollisuudesta paasaavana mutta epävakuuttavana sheriffinä kuin etuoikeutetun miljonäärin palkkaamina kasvottomina takaa-ajajina.
Aikansa vastakulttuurin ja kapinallisuusaatteen ihannointi selittää myös leffan hämmentävimmiltä tuntuvia elementtejä. Esimerkiksi anakronistinen kappalevalinta Raindrops Keep Falling on My Head kohtauksessa, jossa Butchista kehkeytyy ällistyttävällä vaivattomuudella pyörätemppujen taituri, kuvastaa hänen ja Etta-opettajattaren optimistista elämänasennetta ja nuoruutta. Samalla se rakentaa popkulttuuria hyödyntäen sillan menneisyyteen sijoittuvan tarinan ja elokuvan ilmestymisajankohdan välille. Maailman muutosta edustaa puolestaan luonnollisesti hahmojen moderni menopeli, johon Butch lopulta myös purkaa turhautumistaan: "Tulevaisuus on teidän, surkeat polkupyörät!"
Breiner pohtiikin kirjoituksessaan, että Butch and Kid sisältää aikansa nuoriin vetoavana leffana myös varoittavan sanoman. Kaikesta toverillisuudestaan, peräänantamattomuudestaan ja toiveikkuudestaan huolimatta kaksikko joutuu nimittäin huomaamaan, että heidän uhmantäytteisen ajanjaksonsa loppu häämöttää, kuten myös 60-luvun nuoret saivat havaita vuosikymmenen vaihtuessa. Jäljelle kapinallisten ideologiaa ja parhaita vuosia jää symboloimaan vain pysäytetty kuva kahdesta legendasta hetkeä ennen kuolemaansa - lopetus, jonka muun muassa Thelma ja Louise toisti vuosikymmeniä myöhemmin. Kyvyttömyys sopeutua ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin päättää näin jopa sympaattistenkin sankareiden loiston päivät.
Aikalaisarvioissa Butchia ja Kidiä moitittiin etenkin elokuvan loppupuolen epävakuuttavan kepeästä dialogista, kun päähenkilöit ajautuvat umpikujaan ylivoimaisen vastuksen edessä. Olen osittain samaa mieltä tämän kritiikin kanssa. Vaikka sen tavoite vahvistaa hahmojen rohkeutta, lannistumattomuutta ja kannustettavuutta yleisön silmissä on selvä, vaikuttaa pari vuorosanojensa seurauksena siltä, kuin synkeimmätkään tilanteet eivät hetkauttaisi heitä millään inhimillisellä tasolla.
Kertomuksen sävy heittelehtii muutenkin hieman oudoksuttavasti, sillä filmin esitellessä päähahmonsa huoleton huumori hallitsee vielä tapahtumia, mutta siirryttäessä pitkäkestoiseen takaa-ajovaiheeseen leffa on jo ennättänyt hieman vakavoitua. Tämä vitsailun ja totisuuden saavutettu tasapaino päätetään silti jostain syystä kellistää elokuvan loppurutistuksessa huulenheiton eduksi.
Muista vastakarvaan hankaavista seikoista Butchissa ja Kidissä maininnan arvoinen on muun muassa Katherine Rossin näyttelemän Ettan latteus hahmona. Elokuvan miltei ainoana naisena hän jää näet taustarekvisiitan rooliin, eikä hänellä ole sen enempää tarinallista merkitystä kuin ennakoida sanoillaan Butchin ja Kidin lopullista kohtaloa. Myöskään kaikki kerronnalliset valinnat eivät vakuuta leffassa aivan halutulla tavalla. Esimerkiksi filmin puoliskot tosiinsa yhteen liittävän vanhahtavan valokuvamontaasin perimmäisenä ideana on varmasti ollut se, miten päähenkilöiden parhaat hetket painuvat hiljalleen menneisyyteen, mutta elokuvallisesti se tuntuu hieman laiskalta ja jopa tarpeettomalta tapahtumien tiivistelmältä.
Butch ja Kid on joka tapauksessa erinomainen esimerkki teoksesta, jonka viehätys avautuu kokonaisuudessaan vain tulkitsemalla sitä aikalaiskontekstissaan. Katsomalla elokuvaa 60-luvun yhteiskunnalliset ilmiöt mielessä pitäen siitä löytää nimittäin aivan uusia kiehtovia tasoja. Silti, vaikka aikakauttaan peilaavan tematiikan unohtaisi, kyseessä on siitä huolimatta mukaansa tempaava ja tiukasti otteessaan pitävä lännenfilmi. Onkin kerrassaan osuvaa, miten tästä legendaarisesta parivaljakosta kertovasta leffasta ja sen näyttelijöistä on sittemmin kehittynyt legendoja itsessään.
Newmanin ja Redfordin välistä mainiota bromance-kemiaa Butchissa ja Kidissä tukevat persoonallisiksi kirjoitetut päähahmot. Butch on luonteeltaan kevytmielinen, kaksikon maltillisempi ja ajattelevaisempi osapuoli, kun taas Kid paljastuu vähäsanaiseksi toiminnan mieheksi, joka loistaa aseenkäsittelytaidoillaan. Parivaljakon keskinäinen dynamiikka on viilattu täydelliseen tasapainoon kummankaan hahmon nousematta toista hallitsevammaksi mutta molempien säilyessä silti mielenkiintoisina ja pahimmat buddy-filmien kliseet välttävinä. He voittavatkin sympatiat vastustamattomasti puolelleen heti elokuvan alusta alkaen.
Butch ja Kid on tarina lännen lainsuojattomien kukoistuskauden lopusta. Ajanjakson vaihtumisen teema on vahvasti läsnä jo elokuvan alkuteksteissä, jotka on kuvattu varhaisen mykkäfilmin tyyliin, kuin myös leffan ensimmäisissä kohtauksissa, jotka esitetään seepiasävyisinä ennen kuvan puhkeamista täyteen väriloistoonsa. Itse kertomus käynnistyy niin ikään alleviivaavasti: menneen ajan mies, Butch, silmäilee houkuttelevaa pankkia, kunnes hän huomaa pettymyksekseen, että modernin hälytysjärjestelmän vuoksi sen ryöstämisestä on tullut mahdotonta.
Elokuvan jälkimmäinen puolikas sijoittuu sitä vastoin Boliviaan, jonne sankarit vaihtavat maisemaa heidän elinkeinonsa muututtua kotimaassa liian riskialttiiksi. Kuten kuitenkin odottaa saattaa, edes Etelä-Amerikka ei takaa heille pysyvää autuutta, vaan rikollinen elämä johtaa lopulta heidät aseet paukkuen samalle päätepysäkille kuin Bonnien ja Clyden.
Leikkaaja Charles Breiner onkin todennut analyysissaan Who are those guys?: How Butch and Sundance Helped Revise Western And Defined A Cultural Landscape, että Bonnien ja Clyden tavoin Butch ja Kid heijastelee vahvasti 60-luvun nuorten auktoriteettivastaista kapinahenkeä esittämällä lainsuojattomat sankareina. Oleellisen hetken filmissä muodostaa erityisesti kohtaus, jossa Butch joutuu tappamaan ensimmäisen kerran vasta, kun hän erehtyy laillisen työn pariin. Esivalta puolestaan näyttäytyy elokuvassa niin velvollisuudesta paasaavana mutta epävakuuttavana sheriffinä kuin etuoikeutetun miljonäärin palkkaamina kasvottomina takaa-ajajina.
Breiner pohtiikin kirjoituksessaan, että Butch and Kid sisältää aikansa nuoriin vetoavana leffana myös varoittavan sanoman. Kaikesta toverillisuudestaan, peräänantamattomuudestaan ja toiveikkuudestaan huolimatta kaksikko joutuu nimittäin huomaamaan, että heidän uhmantäytteisen ajanjaksonsa loppu häämöttää, kuten myös 60-luvun nuoret saivat havaita vuosikymmenen vaihtuessa. Jäljelle kapinallisten ideologiaa ja parhaita vuosia jää symboloimaan vain pysäytetty kuva kahdesta legendasta hetkeä ennen kuolemaansa - lopetus, jonka muun muassa Thelma ja Louise toisti vuosikymmeniä myöhemmin. Kyvyttömyys sopeutua ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin päättää näin jopa sympaattistenkin sankareiden loiston päivät.
Aikalaisarvioissa Butchia ja Kidiä moitittiin etenkin elokuvan loppupuolen epävakuuttavan kepeästä dialogista, kun päähenkilöit ajautuvat umpikujaan ylivoimaisen vastuksen edessä. Olen osittain samaa mieltä tämän kritiikin kanssa. Vaikka sen tavoite vahvistaa hahmojen rohkeutta, lannistumattomuutta ja kannustettavuutta yleisön silmissä on selvä, vaikuttaa pari vuorosanojensa seurauksena siltä, kuin synkeimmätkään tilanteet eivät hetkauttaisi heitä millään inhimillisellä tasolla.
Muista vastakarvaan hankaavista seikoista Butchissa ja Kidissä maininnan arvoinen on muun muassa Katherine Rossin näyttelemän Ettan latteus hahmona. Elokuvan miltei ainoana naisena hän jää näet taustarekvisiitan rooliin, eikä hänellä ole sen enempää tarinallista merkitystä kuin ennakoida sanoillaan Butchin ja Kidin lopullista kohtaloa. Myöskään kaikki kerronnalliset valinnat eivät vakuuta leffassa aivan halutulla tavalla. Esimerkiksi filmin puoliskot tosiinsa yhteen liittävän vanhahtavan valokuvamontaasin perimmäisenä ideana on varmasti ollut se, miten päähenkilöiden parhaat hetket painuvat hiljalleen menneisyyteen, mutta elokuvallisesti se tuntuu hieman laiskalta ja jopa tarpeettomalta tapahtumien tiivistelmältä.
Butch ja Kid on joka tapauksessa erinomainen esimerkki teoksesta, jonka viehätys avautuu kokonaisuudessaan vain tulkitsemalla sitä aikalaiskontekstissaan. Katsomalla elokuvaa 60-luvun yhteiskunnalliset ilmiöt mielessä pitäen siitä löytää nimittäin aivan uusia kiehtovia tasoja. Silti, vaikka aikakauttaan peilaavan tematiikan unohtaisi, kyseessä on siitä huolimatta mukaansa tempaava ja tiukasti otteessaan pitävä lännenfilmi. Onkin kerrassaan osuvaa, miten tästä legendaarisesta parivaljakosta kertovasta leffasta ja sen näyttelijöistä on sittemmin kehittynyt legendoja itsessään.
Kommentit
Lähetä kommentti