(2015)
"Presidentin on oltava myös hiukan ihminen", toteaa Frank Underwood House of Cardsin kolmannen tuotantokauden aloituskohtauksessa. Katsojina olemme puolestaan odottaneet jo kaksi tuotantokautta, että Kevin Spaceyn esittämän häikäilemättömän poliitikon pinnan alta kuoriutuisi esiin jotain inhimillistä ja samaistuttavaa. Tänä vuonna Netflixin lippulaivasarja yrittää vastata näihin odotuksiin – edes osittain.
Johtajan tehtävien vastuu ja stressi koettelevat vallan huipulle kivunneen Frankin hartioita. Suhde vaimoon, Claireen, on myös käynyt etääntyneeksi ja rakoilevaksi, minkä vuoksi murheistaan onkin mukavampi avautua vaikkapa elämänkertaa taiteilevalle kirjailijalle. Kaiken kaikkiaan korttitalon päämies alkaa vaikuttaa vähitellen enemmän henkilöltä kuin entiseltä sosiopaattiselta superpahikselta. Hänen lisäkseen jopa sivuhahmoja maltetaan kaudella inhimillistää. Esimerkiksi ennen niin mitäänsanomattomista Dougista ja Remystä kehittyy tarinan edetessä miltei välittämisen arvoisia persoonallisuuksia.
Kirjailija Tom Yates, jonka Frank palkkaa kynäilemään politiikkaansa tukevaa propagandaa, yrittää päästä käsiksi mieheen presidentin julkisivun takana. Boardwalk Empirestä tutun Paul Sparksin esittämästä Tomista muovautuu kaudella eräänlainen yleisön sijaishahmo, sillä hänen tavoin myös me olemme tutustuneet Frankiin ja Claireen tähän mennessä vain hyvin pintapuolisesti, vaikka tiedämme tarkemmin heidän synkistä salaisuuksistaan. Presidenttipari on nimittäin arkkityyppisinä poliitikkoina näyttänyt sarjan katsojillekin itsestään vain ulkokuoren paljastamatta mitään sen syvällisempää ajatusmaailmastaan. "Kysyn teiltä kysymyksen, eikä kumpikaan vastaa siihen", valittelee Tom heijastellen tuntemuksiamme yrittäessään turhautuneesti päästä perille kaksikon mielenmaisemasta.
Frankin ja Clairen erilleen ajautumisesta kehkeytyy House of Cardsin kolmannen kauden keskeisin tarinankaari. Hahmodraaman kannalta se on tervetullut kuvio, samoin kuin Tomin rooli Frankin uutena henkisenä yhteytenä, sillä se päästää meidät näkemään päähenkilöiden epätäydellisimpiä ja haavoittuvaisimpia puolia.
Silti hahmojen syventämisen osalta kausi tuntuu saavuttavan liian vähän liian myöhään. Vaikka sarja muun muassa vihjaa, että Frankin ja Clairen halu haalia valtaa sekä sementoida nimensä historiaan kumpuaa pyrkimyksestä luoda itselleen jonkinlainen perintö jälkikasvun sijaan, ei tarjottu selitys silti erityisemmin vakuuta. Lähinnä se herättää vain joukon jatkokysymyksiä, sillä harvat lapsettomat ihmiset ryhtyvät säälimättömiksi ja niljakkaiksi poliitikoiksi pelkästä janosta jättää jälkensä maailmaan. Show'n toivoisikin yhä avaavan, miksi pari pitää nimenomaan valtaa kaikkein pysyvimpänä perintönä ja kokee sen niin tärkeänä, että ovat valmiita uhraamaan käytännössä mitä tahansa ja kenet tahansa sen edestä.
Sarjan toiseksi ongelmaksi hahmojen inhimillisyyden puutteen ohella nousi viime kaudella se, ettei Frank kohdannut missään vaiheessa veroistaan vastustajaa. Kolmas kausi paikkailee virhettä esittelemällä Venäjän karismaattisen ja röyhkeän presidentin Petrovin, jonka lähintä tosimaailman esikuvaa ei tarvitse kauaa pohtia. Liioiteltuna Putin-karikatyyrina hänestä irtoaa show'hun sekä ajan hermoilla ratsastavaa huumoria että meheviä konflikteja. Hahmon vangitsevuudesta suurin kiitos kuuluu Mads Mikkelsenin erinomaisessa vedossa olevalle vanhemmalle veljelle Lars Mikkelsenille, joka tekee roolissa lähtemättömän vaikutuksen.
Harmi kyllä Petrov jää kaudella vain satunnaiseksi valopilkuksi sen sijaan, että hänestä muodostuisi sen kantava voima. Demokraattien presidenttiehdokkuudesta kilpaileva varaoikeuskansleri Heather Dunbar on puolestaan Frankin haastajana höyhensarjalainen ja korkeintaan hidaste ennemmin kuin este, kuten Raymond Tusk aiemmin sarjassa. Clairesta voisi sitä vastoin kehittyä miehelleen varteenotettava uhka, mutta kyseisen juonikaaren toteutumista saamme odottaa vielä ensi kauteen.
Kaikesta huolimatta Petrov osoittaa hahmona, että House of Cards on vahvimmillaan jännitteiden täytteisten tilanteiden rakentelussa. Kauden kolmas jakso, jossa suurvaltojen johtajat kalistelevat ensimmäistä kertaa niin sanottuja sapeleitaan vastakkain, kohoaakin sen mieleenpainuvimmaksi. Jopa ilman Petrovia käsikirjoittajat saavat aikaiseksi muutamia herkullisia vastakkainasetteluja, kuten presidenttikandidaattien kärkäs vaaliväittely yhdennessätoista episodissa.
Välillä show kuitenkin hairahtaa suoranaiselle hoopoilulinjalle pyrkiessään korottamaan tarinansa panoksia. Hienovaraisuus ei tosin ole koskaan kuulunut House of Cardsin valtteihin, eikä sen politiikan kuvausta ole voinut ottaa vakavissaan missään vaiheessa. Tästä huolimatta amerikkalaisen mielipidevangin hirttäytyminen venäläiseen selliin sillä välin, kun presidentin vaimo nukkuu vieressä, ampuu jo ylitse – etenkin ensimmäisen naisen pitäessä vielä tapauksen jäljiltä isäntämaan johtajaa parjaavan puheen tämän nenän alla. Clairen sooloilut Yhdysvaltain suurlähettiläänä paisuvat puolestaan vielä naurettavampiin mittoihin hänen hiillostaessa naistenhuoneessa venäläistä kollegaansa istuessaan samalla itse tarpeillaan.
Frankin ja Clairen suhteen säröilyn sekä Petrovin hahmon myötä tasa-arvo ponnistaa yhdeksi kauden tärkeimmistä teemoista. Kuilun presidenttiparin välille kaivertaa nimittäin se, miten Claire kokee joutuneensa avioliitossaan sivuun lakaistuksi ja toisarvoiseen asemaan. Venäjä-suhteiden seurauksena sarja myös sivuaa ajankohtaisesti muun muassa homojen oikeuksia, ja esiintyypä Valkoisen talon illalliskutsuilla myös ihan aitoja Pussy Riot -ryhmän jäseniä. Ilahduttavaa on lisäksi se, miten show'n presidenttiehdokaskilpailussa peräti kaksi kolmesta demokraattien kandidaateista on naisia.
House of Cardsin korkeat tuotantoarvot ja hiottu toteutus ovat sen kolmanteen tuotantokauteen mennessä tulleet niin tutuiksi, että niitä pitää jo miltei itsestäänselvyytenä. Spacey ja Robin Wright ovatkin edelleen pääosissa mainioita, eivätkä show'n tyylikkäät valaistus, kuvaus ja värimaailma lakkaa myöskään ihastuttamasta. Jos pelkkä ulkokuori ratkaisisi sarjojen keskinäisen paremmuuden, House of Cardsin kilpailijat olisivat harvassa.
Toisesta kaudestaan lähtien Beau Willimonin vetämästä poliittisesta trilleristä on kuitenkin puuttunut jotain, mikä olisi säilyttänyt sen viehätyksen yhtä voimakkaana kuin Frankin vasta aloitellessa vallan puolapuiden kipuamista kohti presidenttiyttä. Vaikka kolmas tuotantokausi nousee paikoitellen puuduttavaksi käyneen edeltäjänsä yläpuolelle vastaamalla show'ta vaivanneisiin silmiinpistävimpiin ongelmiin, sen suorittamat paikkaukset tuntuvat asioilta, jotka tarinan olisi kuulunut jo tässä vaiheessa saavuttaa. Loppupään jaksoja kohden kerronnan ote höllentyy jälleen, sillä kaikkea jää kaipaamaan hieman enemmän: niin hahmojen syventämistä kuin Petrovin kaltaisia tunnelman sähköistäjiäkin. House of Cardsin juohevaa juonittelua seuraa edellen mielellään, mutta sarja tuntuu ajoittain huolehtivan päähahmojensa tavoin ennemmin etusivustaan kuin siitä, mitä pinnan alta löytyy.
Johtajan tehtävien vastuu ja stressi koettelevat vallan huipulle kivunneen Frankin hartioita. Suhde vaimoon, Claireen, on myös käynyt etääntyneeksi ja rakoilevaksi, minkä vuoksi murheistaan onkin mukavampi avautua vaikkapa elämänkertaa taiteilevalle kirjailijalle. Kaiken kaikkiaan korttitalon päämies alkaa vaikuttaa vähitellen enemmän henkilöltä kuin entiseltä sosiopaattiselta superpahikselta. Hänen lisäkseen jopa sivuhahmoja maltetaan kaudella inhimillistää. Esimerkiksi ennen niin mitäänsanomattomista Dougista ja Remystä kehittyy tarinan edetessä miltei välittämisen arvoisia persoonallisuuksia.
Kirjailija Tom Yates, jonka Frank palkkaa kynäilemään politiikkaansa tukevaa propagandaa, yrittää päästä käsiksi mieheen presidentin julkisivun takana. Boardwalk Empirestä tutun Paul Sparksin esittämästä Tomista muovautuu kaudella eräänlainen yleisön sijaishahmo, sillä hänen tavoin myös me olemme tutustuneet Frankiin ja Claireen tähän mennessä vain hyvin pintapuolisesti, vaikka tiedämme tarkemmin heidän synkistä salaisuuksistaan. Presidenttipari on nimittäin arkkityyppisinä poliitikkoina näyttänyt sarjan katsojillekin itsestään vain ulkokuoren paljastamatta mitään sen syvällisempää ajatusmaailmastaan. "Kysyn teiltä kysymyksen, eikä kumpikaan vastaa siihen", valittelee Tom heijastellen tuntemuksiamme yrittäessään turhautuneesti päästä perille kaksikon mielenmaisemasta.
Silti hahmojen syventämisen osalta kausi tuntuu saavuttavan liian vähän liian myöhään. Vaikka sarja muun muassa vihjaa, että Frankin ja Clairen halu haalia valtaa sekä sementoida nimensä historiaan kumpuaa pyrkimyksestä luoda itselleen jonkinlainen perintö jälkikasvun sijaan, ei tarjottu selitys silti erityisemmin vakuuta. Lähinnä se herättää vain joukon jatkokysymyksiä, sillä harvat lapsettomat ihmiset ryhtyvät säälimättömiksi ja niljakkaiksi poliitikoiksi pelkästä janosta jättää jälkensä maailmaan. Show'n toivoisikin yhä avaavan, miksi pari pitää nimenomaan valtaa kaikkein pysyvimpänä perintönä ja kokee sen niin tärkeänä, että ovat valmiita uhraamaan käytännössä mitä tahansa ja kenet tahansa sen edestä.
Sarjan toiseksi ongelmaksi hahmojen inhimillisyyden puutteen ohella nousi viime kaudella se, ettei Frank kohdannut missään vaiheessa veroistaan vastustajaa. Kolmas kausi paikkailee virhettä esittelemällä Venäjän karismaattisen ja röyhkeän presidentin Petrovin, jonka lähintä tosimaailman esikuvaa ei tarvitse kauaa pohtia. Liioiteltuna Putin-karikatyyrina hänestä irtoaa show'hun sekä ajan hermoilla ratsastavaa huumoria että meheviä konflikteja. Hahmon vangitsevuudesta suurin kiitos kuuluu Mads Mikkelsenin erinomaisessa vedossa olevalle vanhemmalle veljelle Lars Mikkelsenille, joka tekee roolissa lähtemättömän vaikutuksen.
Kaikesta huolimatta Petrov osoittaa hahmona, että House of Cards on vahvimmillaan jännitteiden täytteisten tilanteiden rakentelussa. Kauden kolmas jakso, jossa suurvaltojen johtajat kalistelevat ensimmäistä kertaa niin sanottuja sapeleitaan vastakkain, kohoaakin sen mieleenpainuvimmaksi. Jopa ilman Petrovia käsikirjoittajat saavat aikaiseksi muutamia herkullisia vastakkainasetteluja, kuten presidenttikandidaattien kärkäs vaaliväittely yhdennessätoista episodissa.
Välillä show kuitenkin hairahtaa suoranaiselle hoopoilulinjalle pyrkiessään korottamaan tarinansa panoksia. Hienovaraisuus ei tosin ole koskaan kuulunut House of Cardsin valtteihin, eikä sen politiikan kuvausta ole voinut ottaa vakavissaan missään vaiheessa. Tästä huolimatta amerikkalaisen mielipidevangin hirttäytyminen venäläiseen selliin sillä välin, kun presidentin vaimo nukkuu vieressä, ampuu jo ylitse – etenkin ensimmäisen naisen pitäessä vielä tapauksen jäljiltä isäntämaan johtajaa parjaavan puheen tämän nenän alla. Clairen sooloilut Yhdysvaltain suurlähettiläänä paisuvat puolestaan vielä naurettavampiin mittoihin hänen hiillostaessa naistenhuoneessa venäläistä kollegaansa istuessaan samalla itse tarpeillaan.
House of Cardsin korkeat tuotantoarvot ja hiottu toteutus ovat sen kolmanteen tuotantokauteen mennessä tulleet niin tutuiksi, että niitä pitää jo miltei itsestäänselvyytenä. Spacey ja Robin Wright ovatkin edelleen pääosissa mainioita, eivätkä show'n tyylikkäät valaistus, kuvaus ja värimaailma lakkaa myöskään ihastuttamasta. Jos pelkkä ulkokuori ratkaisisi sarjojen keskinäisen paremmuuden, House of Cardsin kilpailijat olisivat harvassa.
Toisesta kaudestaan lähtien Beau Willimonin vetämästä poliittisesta trilleristä on kuitenkin puuttunut jotain, mikä olisi säilyttänyt sen viehätyksen yhtä voimakkaana kuin Frankin vasta aloitellessa vallan puolapuiden kipuamista kohti presidenttiyttä. Vaikka kolmas tuotantokausi nousee paikoitellen puuduttavaksi käyneen edeltäjänsä yläpuolelle vastaamalla show'ta vaivanneisiin silmiinpistävimpiin ongelmiin, sen suorittamat paikkaukset tuntuvat asioilta, jotka tarinan olisi kuulunut jo tässä vaiheessa saavuttaa. Loppupään jaksoja kohden kerronnan ote höllentyy jälleen, sillä kaikkea jää kaipaamaan hieman enemmän: niin hahmojen syventämistä kuin Petrovin kaltaisia tunnelman sähköistäjiäkin. House of Cardsin juohevaa juonittelua seuraa edellen mielellään, mutta sarja tuntuu ajoittain huolehtivan päähahmojensa tavoin ennemmin etusivustaan kuin siitä, mitä pinnan alta löytyy.
Kommentit
Lähetä kommentti