"Presidentin on oltava myös hiukan ihminen", toteaa Frank Underwood House of Cardsin kolmannen tuotantokauden aloituskohtauksessa. Katsojina olemme odottaneet jo kaksi tuotantokautta, että Kevin Spaceyn esittämän häikäilemättömän poliitikon pinnan alta kuoriutuisi esiin jotain inhimillistä ja samaistuttavaa. Tänä vuonna Netflixin lippulaivasarja yrittää vastata näihin odotuksiin – edes osittain.
Johtajan vastuu ja stressi koettelevat vallan huipulle kivunneen Frankin hartioita. Suhde vaimoon, Claireen, on myös etääntynyt ja rakoilee, minkä vuoksi murheistaan onkin mukavampi avautua vaikkapa elämäkertaa taiteilevalle kirjailijalle. Kaiken kaikkiaan korttitalon päämies alkaa vaikuttaa enemmän henkilöltä kuin pelkältä sosiopaattiselta superpahikselta.
Jopa sivuhahmoja maltetaan inhimillistää kaudella. Esimerkiksi ennen niin mitäänsanomattomista Dougista ja Remystä kasvaa tarinan edetessä miltei välittämisen arvoisia persoonallisuuksia.
Kirjailija Tom Yates, jonka Frank palkkaa kynäilemään politiikkaansa tukevaa propagandaa, yrittää päästä käsiksi mieheen presidentin julkisivun takana. Boardwalk Empirestä tutun Paul Sparksin esittämästä Tomista muovautuu kaudella eräänlainen yleisön sijaishahmo, sillä hänen tavoin myös me olemme tutustuneet Frankiin ja Claireen tähän mennessä vain hyvin pintapuolisesti. Presidenttipari on nimittäin arkkityyppisinä poliitikkoina näyttänyt sarjan katsojillekin itsestään vain ulkokuoren. "Kysyn teiltä kysymyksen, eikä kumpikaan vastaa siihen", valittelee Tom heijastellen tuntemuksiamme yrittäessään turhautuneesti päästä perille kaksikon mielenmaisemasta.
Frankin ja Clairen erilleen ajautumisesta kehkeytyy House of Cardsin kolmannen kauden keskeisin tarinankaari. Hahmodraaman kannalta se on tervetullut kuvio, samoin kuin Tomin rooli Frankin uutena henkisenä yhteytenä, sillä se päästää katsojan näkemään pääparin epätäydellisempiä ja haavoittuvaisempia puolia.
Silti henkilöiden syventämisessä kausi tuntuu saavuttavan liian vähän liian myöhään. Vaikka sarja muun muassa vihjaa, että Frankin ja Clairen halu haalia valtaa sekä sementoida nimensä historiaan kumpuaa pyrkimyksestä luoda itselleen jonkinlainen perintö jälkikasvun sijaan, selitys herättää vain joukon jatkokysymyksiä. Harvat lapsettomat ihmiset nimittäin ryhtyvät säälimättömiksi ja niljakkaiksi poliitikoiksi pelkästä janosta jättää jälkensä maailmaan. Show'n toivoisikin yhä avaavan, miksi pari pitää nimenomaan valtaa kaikkein pysyvimpänä perintönä ja kokee sen niin tärkeänä, että on valmis uhraamaan käytännössä mitä tahansa ja kenet tahansa sen eteen.
Sarjan toiseksi ongelmaksi hahmojen inhimillisyyden puutteen ohella nousi viime kaudella se, ettei Frank kohdannut missään vaiheessa veroistaan vastustajaa. Kolmas kausi paikkailee virhettä esittelemällä Venäjän karismaattisen ja röyhkeän presidentin Petrovin, jonka tosimaailman esikuvaa ei tarvitse kauaa pohtia. Liioiteltuna Putin-karikatyyrina hänestä irtoaa sekä ajan hermoilla ratsastavaa huumoria että meheviä konflikteja. Hahmon vangitsevuudesta kiitos kuuluu Mads Mikkelsenin vanhemmalle veljelle Lars Mikkelsenille, joka tekee roolissa lähtemättömän vaikutuksen.
Harmi kyllä Petrov jää kaudella vain satunnaiseksi valopilkuksi sen sijaan, että hänestä kehittyisi sen kantava voima. Demokraattien presidenttiehdokkuudesta kilpaileva varaoikeuskansleri Heather Dunbar on näet Frankin haastajana höyhensarjalainen ja korkeintaan hidaste ennemmin kuin este. Clairesta voisi sitä vastoin kypsyä miehelleen varteenotettava uhka, mutta kyseistä juonikaarta saanemme odottaa vielä ensi kauteen.
Kaikesta huolimatta Petrov osoittaa hahmona, että House of Cards on vahvimmillaan jännitteisten tilanteiden rakentelussa. Kauden kolmas jakso, jossa suurvaltojen johtajat kalistelevat ensimmäistä kertaa sapeleitaan vastakkain, kohoaakin sen mieleenpainuvimmaksi. Jopa ilman Petrovia käsikirjoittajat saavat aikaiseksi muutamia herkullisia vastakkainasetteluja, kuten presidenttikandidaattien kärkkään vaaliväittelyn yhdennessätoista episodissa.
Välillä show kuitenkin hairahtaa hoopoilulinjalle pyrkiessään korottamaan tarinansa panoksia. Hienovaraisuus tai uskottavuus eivät toki ole koskaan kuuluneet House of Cardsin valtteihin. Tästä huolimatta amerikkalaisen mielipidevangin hirttäytyminen venäläiseen selliin sillä välin, kun presidentin vaimo nukkuu vieressä, ampuu jo ylitse – etenkin ensimmäisen naisen pitäessä vielä tapauksen jäljiltä isäntämaan johtajaa parjaavan puheen tämän nenän alla. Clairen sooloilut Yhdysvaltain suurlähettiläänä paisuvat puolestaan vielä naurettavampiin mittoihin, kun hän hiillostaa venäläistä kollegaansa naistenhuoneessa istuessaan samalla itse tarpeillaan.
Frankin ja Clairen suhteen säröilyn sekä Petrovin hahmon myötä tasa-arvo muodostuu yhdeksi kauden tärkeimmistä teemoista. Kuilun presidenttiparin välille kaivertaa nimittäin se, että Claire kokee joutuneensa avioliitossaan sivuun lakaistuksi ja toisarvoiseen asemaan. Venäjä-suhteiden seurauksena sarja myös sivuaa ajankohtaisesti muun muassa homojen oikeuksia. Esiintyypä Valkoisen talon illalliskutsuilla myös ihan aitoja Pussy Riot -ryhmän jäseniä. Lisäksi show'n presidenttiehdokaskilpailussa peräti kaksi kolmesta demokraattien kandidaateista on naisia.
House of Cardsin korkeat tuotantoarvot ja hiottu toteutus ovat sen kolmanteen tuotantokauteen mennessä tulleet niin tutuiksi, että niitä pitää jo miltei itsestäänselvyytenä. Spacey ja Robin Wright ovatkin edelleen pääosissa mainioita, eivätkä tyylikkäät valaistus, kuvaus ja värimaailma lakkaa myöskään ihastuttamasta. Jos pelkkä ulkokuori ratkaisisi sarjojen keskinäisen paremmuuden, House of Cardsin kilpailijat olisivat harvassa.
Toisesta kaudestaan lähtien Beau Willimonin vetämästä poliittisesta trilleristä on kuitenkin puuttunut jotain, mikä olisi säilyttänyt saman viehätyksen kuin sarjan alkaessa. Vaikka kolmas tuotantokausi nousee paikoin puuduttavan edeltäjänsä yläpuolelle, sen suorittamat paikkaukset tuntuvat asioilta, jotka tarinan olisi kuulunut jo tässä vaiheessa saavuttaa. Loppupään jaksoja kohden kerronnan ote höllentyy jälleen, sillä kaikkea jää kaipaamaan hieman enemmän: niin hahmojen syventämistä kuin Petrovin kaltaisia tunnelman sähköistäjiäkin. House of Cardsin juohevaa juonittelua seuraa yhä mielellään, mutta sarja tuntuu ajoittain huolehtivan päähahmojensa tavoin ennemmin pinnastaan kuin siitä, mitä sen alta löytyy.
Kommentit
Lähetä kommentti