The Imitation Game

Olen jo kauan pohtinut, että historiassa harvan ihmisen tarina on yhtä traaginen ja filmatisointia kaipaava kuin matemaatikko Alan Turingin. Tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälytutkimuksen isänä pidetty Turing, jolla oli kryptografina toisessa maailmansodassa käänteentekevä rooli, tuomittiin homoseksuaalisuudestaan kemiallisesti kastroitavaksi ja päätyi lopulta itsemurhaan. Morten Tyldumin ohjaama ja Benedict Cumberbatchin tähdittämä The Imitation Game ei aivan vastaa haaveisiini ensiluokkaisesta Turing-elokuvasta. Toisaalta se on riittävän tasokas teos, ettei sitä voi pitää aiheen täytenä haaskauksenakaan.

The Imitation Game käyttää toimivaksi havaittuja, jopa kliseisiä keinoja luodakseen päähenkilöstään kannustettavan. Turing kohtaa nerona vastustusta ymmärtämättömien esimiesten ja työtovereiden taholta mutta onnistuu ylimielisenä, joskin autismiin taipuvaisena älykkönä näpäyttämään heille jatkuvasti takaisin. Leffaa auttaa paljon, että sen humoristinen dialogi on kohtalaisen terävästi kirjoitettua, ja että Cumberbatch onnistuu muovaamaan konemaisesta roolihahmostaan sympaattisen ja inhimillisen. Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kulmiaan Turingin tempauksille kohottelee karismaattisesti Charles Dance, joka tunnetaan parhaiten Game of Thronesin Tywin Lannisterina.

Draaman kaareltaan The Imitation Game noudattelee erittäin ennalta arvattavaa kaavaa. Tämä ei itsessään vielä ole tuomittavaa, sillä teemojen osalta liikutaan kiinnostavissa aiheissa, kuten tietotekniikan syntyhetket, yhteiskunnan erilaisuuden pelko sekä sodan uhrien kylmäverinen minimointi. Se sitä vastoin haittaa, että tarina kiirehtii moneen otteeseen tarpeettomasti. Turingin työtoverit esimerkiksi halveksivat häntä, kunnes älykkö vie heille omenan ja kertoo vitsin, minkä jälkeen he muutamaa kohtausta myöhemmin jo puolustavat häntä verisesti ilkeitä pomoja vastaan.

Elokuva rakentaakin jännitteitään jatkuvasti mutkia suoraksi vedellen ja yksinkertaistaviin kärjistyksiin tukeutuen. Jokaisesta merkittävästä käänteestä saadaan paisuteltua aikaiseksi intensiivinen kohtaus ilman, että jännitettä maltettaisiin kehitellä rauhassa.

Osuvin esimerkki tästä on saksalaisten Enigma-salauskoneen lopullinen murtaminen, jossa Turing onnistuu heti ensimmäisellä yrityksellä tuntien testauksen ja virheenkorjailun sijaan. Jopa ilman tarkkaa historian tietämystä on helppo havaita, ettei laitteen murtaminen todellisuudessa tapahtunut lähimainkaan filmin esittämällä tavalla. Läpimurtoidean itsestäänselvyys pistää nimittäin silmään niin vahvasti, että se saa väitetyt nerot vaikuttamaan melkoisilta tomppeleilta.

The Imitation Gamen tapa muokata tosielämän tapahtumia omaan agendaansa sopivaksi herättääkin kysymyksen, tarvitseeko näin puhutteleva tarina tuekseen ylimääräistä päästä taiottua fiktiota. Päinvastoin väittäisin, että sellaiset kuvitteelliset juonielementit kuten yhteentörmäys Turingin ja hänen komentajansa välillä saavat elokuvan tuntumaan vain enemmän elokuvalta. Ne haiskahtavat näet läpeensä dramatisoiduilta.

Turingin kirjoittaminen Asperger-tapaukseksi sopii puolestaan kätevästi leffan teemoihin. Jos tarkoituksena on osoittaa kunnioitusta aidolle historialliselle henkilölle, hänen persoonansa vahva vääristely tuntuu kuitenkin hyvin kyseenalaiselta.

Filmin turhimmaksi sisällöksi paljastuvat silti siihen kirjoitetut Turingin lapsuustakaumat, jotka on sovitettu todella kömpelön ja satunnaisen oloisesti muun tarinan sekaan. Niiden tarkoituksena on epäilemättä tehdä selväksi päähahmon koko elämän kestänyt yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Nämä kokemukset olisi kuitenkin voitu tuoda esille myös paljon vähäisemmällä ajan haaskauksella. Suurimman osan ajasta takaumat eivät kerrokaan Turingista mitään sellaista, mitä emme elokuvasta muuten saisi tietää.

The Imitation Game pitää myös huolen, ettei sen yleisö joudu rasittamaan aivojaan. Sanoma siitä, että joskus poikkeuksellisimpia asioita tekevät ne ihmiset, joilta kukaan ei odota mitään, toistetaan esimerkiksi painokkaasti kolmeen eri otteeseen. Enigma-koneen vertautuminen Turingiin itseensä tavutetaan niin ikään dialogissa auki. Joka kerta puolestaan, kun leffassa viitataan aiempiin tapahtumiin, virkistetään katsojan hataraa muistia leikkaamalla niihin kaiken varalta.

Filmi on lisäksi kovin huolestunut siitä, että kohtauksien tunnetila ja viesti voisivat epätarkkaavaiselta teatteripenkin lämmittäjältä jäädä huomaamatta. Jottei näin pääsisi tapahtumaan, musiikki alleviivaa, milloin kyyneleiden kuuluu valua pitkin poskia. Keskeinen asiasisältö myös selostetaan katsojalle juurta jaksain vaikkapa sentimentaalisessa monologissa.

Kaiken negatiivisuuden ohella The Imitation Gamelle täytyy antaa silti tunnustusta myös sen ansioista. Loistava oivallus on esimerkiksi elokuvan kehyskertomuksen paljastuminen eräänlaiseksi Turingin kokeeksi, jossa Turing itse etsii vastausta kysymykseen, onko hän ennemmin ihminen vai kone. Näin tekoälyn ja ihmisen tunnistamiseen alun perin kehitetty testi valjastetaan nokkelasti välittämään leffan erilaisuuden tuomitsemista vastustavaa sanomaa.

Annankin suurimman osan Tyldumin teoksen pateettisista ja katsojaa aliarvioivista piirteistä anteeksi sillä perusteella, että pidän sen tarkoitusperiä hyvinä. Tässä suhteessa se muistuttaa paljon Interstellaria, joka kertoi niin ikään tärkeistä asioista mutta kompuroi korniuteensa ja juonensa mustiin aukkoihin. The Imitation Game taluttaa uskollisen opaskoiran tavoin katsojaansa. Silti leffan sanoma ei seurauksena menetä – Oscar-ehdokaselokuvalle ominaisesta poliittisesta korrektiudesta huolimatta – lainkaan olennaisuuttaan tai ajankohtaisuuttaan.

Kun erilaisuuden hyväksymisen tarpeellisuudesta kerrotaankin Turingin kaltaisen merkkimiehen elämäntarinan kautta, ei elokuvan lopussa voi olla havaitsematta hienoista sieppausta sydämessään. Toisaalta kärjistämättä voisi todeta, että samanlaisen tunteen pääsee kokemaan myös lukemalla päähenkilöstä esimerkiksi Wikipedia-artikkelin. Tästä huolimatta täytyy kuitenkin kysyä, kuinka moni loppujen lopuksi päätyisi näin tekemään, elleivät Cumberbatchin tulkitseman hahmon kärsimykset pakottaisi ensin kaivamaan teatterisalissa nenäliinaa taskusta.