The Imitation Game

(2014)

Olen jo kauan pohtinut, että historiassa harva yhden ihmisen tarina on yhtä traaginen ja arvoistaan filmatisointia kaipaava kuin matemaatikko Alan Turinginin. Tietojenkäsittelytieteiden ja tekoälytutkimuksen isänä pidetty, toisessa maailmansodassa käänteentekevässä roolissa kryptografina vaikuttanut Turing nimittäin tuomittiin homoseksuaalisuudestaan kemiallisesti kastroitavaksi ja päätyi työnsä menettäneenä lopulta itsemurhaan. Morten Tyldumin ohjaama ja Benedict Cumberbatchin pääroolissa tähdittämä The Imitation Game ei aivan vastaa haaveisiini ensiluokkaisesta Turing-elokuvasta mutta on toisaalta riittävän tasokas teos, ettei sitä voi pitää aiheen täytenä haaskauksenakaan.

The Imitation Game käyttää toimivaksi havaittuja, jopa kliseisiä keinoja luodakseen päähenkilöstään kannustettavan. Turing kohtaa nerona nimittäin jatkuvaa vastustusta ymmärtämättömien esimiesten ja työtovereiden taholta mutta onnistuu ylimielisenä, joskin autismiin taipuvaisena, älykkönä näpäyttämään heille jatkuvasti takaisin. Leffaa auttaa paljon, että sen humoristinen dialogi on kohtalaisen terävästi kirjoitettua, ja että Cumberbatch kykenee muovaamaan konemaisen luonteensa kanssa kamppailevasta roolihahmostaan sympaattisen ja inhimillisen. Sekään ei varsinaisesti haittaa, että kulmiaan Turingin tempauksille kohottelee karismaattisesti Charles Dance, joka tunnetaan parhaiten Game of Thronesin Tywin Lannisterina. Heikommin toteutettuna läpipaistava tunnemanipulaatio voisikin käydä kertaluokkaa ärsyttävämmäksi.

Draaman kaareltaan The Imitation Game noudattelee erittäin ennalta arvattavaa kaavaa. Tämä ei itsessään vielä ole tuomittavaa, sillä teemojen osalta liikutaan kiinnostavissa aiheissa, kuten tietotekniikan syntyhetket, yhteiskunnan erilaisuudenpelko ja sodan uhrien kylmäverinen minimointi. Se sitä vastoin haittaa, että tarina kiirehtii moneen otteeseen tarpeettomasti. Turingin työtoverit esimerkiksi halveksivat häntä, kunnes älykkö vie heille omenan ja kertoo vitsin, minkä jälkeen he heti muutamaa kohtausta myöhemmin puolustavat häntä verisesti ilkeitä pomoja vastaan.

Elokuva rakentaakin jännitteitään jatkuvasti mutkia suoraksi vedellen ja yksinkertaistaviin kärjistyksiin tukeutuen. Jokaisesta merkittävästä käänteestä saadaan paisuteltua aikaiseksi kiihkeä toimintakohtaus ilman, että niitä maltettaisiin kehitellä rauhassa. Osuvin esimerkki tästä on saksalaisten Enigma-salauskoneen lopullinen murtaminen, jossa Turing onnistuu dramaattisen valaistumisen koettuaan heti ensimmäisellä yrityksellä tuntien testauksen ja virheenkorjailun sijaan. Jopa ilman tarkkaa historian tietämystä on myös helppo havaita, ettei todellisuudessa laitteen murtaminen tapahtunut lähimainkaan filmin esittämällä tavalla. Läpimurtoidean itsestäänselvyys pistää näet silmään niin vahvasti, että se saa väitetyt nerot vaikuttamaan melkoisilta tomppeleilta.

The Imitation Gamen tapa muokata tosielämän tapahtumia omiin tarkoitusperiinsa sopivaksi herättää myös kysymyksen, tarvitseeko jo itsessään näin puhutteleva tarina tuekseen ylimääräistä päästä taiottua fiktiota. Päinvastoin väittäisin, että sellaiset kuvitteelliset juonielementit kuin yhteentörmäys Turingin ja hänen komentajansa välillä saavat elokuvan tuntumaan vain enemmän elokuvalta, sillä niin dramatisoiduilta ne päällepäin haiskahtavat. Turingin kirjoittaminen Asperger-tapaukseksi sopii puolestaan kätevästi leffan teemoihin, mutta jos tarkoituksena on osoittaa kunnioitusta aidolle historialliselle henkilölle, hänen persoonansa vahva vääristely tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta toimenpiteeltä.

Filmin turhimmaksi osioksi kohoavat silti siihen kirjoitetut Turingin lapsuustakaumat, jotka on sovitettu todella kömpelön ja satunnaisen oloisesti muun tarinan sekaan. Niiden tarkoituksena on epäilemättä tehdä selväksi päähahmon koko elämän kestänyt yksinäisyys ja ulkopuolisuus, mutta kyseiset asiat olisi voitu tuoda esille myös paljon vähäisemmällä ajan haaskauksella. Suurimman osan ajasta takaumat eivät nimittäin kerro yhtään mitään Turingista, mitä emme elokuvasta muuten saisi tietää.

The Imitation Game pitää myös huolen, ettei sen yleisö joudu liikaa rasittamaan aivojaan. Muun muassa sanoma siitä, että joskus poikkeuksellisimpia asioita tekevät ne ihmiset, joilta kukaan ei odota mitään, toistetaan painokkaasti ja suorin sanoin jopa kolmeen eri otteeseen. Enigma-koneen vertautumista Turingiin itseensä ei niin ikään malteta olla tavuttamatta dialogissa auki. Joka kerta puolestaan, kun leffassa viitataan aiempiin tapahtumiin, virkistetään katsojan oletettavasti hataraa muistia leikkamalla niihin kaiken varalta.

Filmi on lisäksi kovin huolestunut siitä, että kohtauksien tunnetila ja viesti voisi epätarkkaavaiselta teatteripenkin lämmittäjältä jäädä huomaamatta. Jottei näin pääsisi tapahtumaan, musiikki alleviivaa, milloin kyyneleiden kuuluu valua pitkin poskia, ja keskeinen sisältö selostetaan juurta jaksain vaikkapa sentimentaalisessa monologissa.

Kaiken negatiivisuuden ohella The Imitation Gamelle täytyy antaa silti tunnustusta myös sen ansioista. Loistava oivallus on esimerkiksi elokuvan kehyskertomuksen paljastuminen eräänlaiseksi Turingin kokeeksi, jossa Turing itse etsii vastausta kysymykseen, onko hän ennemmin ihminen vai kone. Näin tekoälyn ja ihmisen tunnistamiseen alun perin kehitetty testi valjastetaan nokkelasti välittämään leffan erilaisuuden tuomitsemista vastustavaa sanomaa.

Annankin suurimman osan Tydlumin teoksen pateettisista ja katsojaa aliarvioivista piirteistä anteeksi sillä perusteella, että pidän sen perimmäisiä tarkoitusperiä hyvinä ja kannustettavina. Tässä suhteessa se muistuttaa kosolti Interstellaria, joka kertoi niin ikään tärkeistä asioista mutta kompuroi korniuteensa ja juonensa mustiin aukkoihin. The Imitation Game taluttaa sitä vastoin uskollisen opaskoiran tavoin katsojansa läpi kaikkien tunteiden ja ydinajatusten, jotka tämän tulisi filmiä katsoessa kokea ja sisäistää. Silti leffan sanoma ei seurauksena menetä - Oscar-ehdokaselokuvalle ominaisesta poliittisesta korrektiudesta huolimatta - lainkaan olennaisuuttaan tai ajankohtaisuuttaan.

Kun erilaisuuden hyväksymisen tarpeellisuudesta kerrotaankin Turingin kaltaisen merkkimiehen elämäntarinan kautta, ei elokuvan lopussa voi olla havaitsematta hienoista sieppausta sydämessään. Toisaalta kärjistämättä voisi todeta, että samanlaisen tunteen pääsee kokemaan myös lukemalla päähenkilöstä esimerkiksi Wikipedia-artikkelin. Tällöin täytyy kuitenkin kysyä, kuinka moni ihminen loppujen lopuksi päätyisi näin tekemään, elleivät Cumberbatchin tulkitseman homon kärsimykset pakottaisi ensin kaivamaan teatterisalissa nenäliinaa taskusta.