Koskemattomat

Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaama draamakomedia Koskemattomat on häpeilemätön hyvän mielen elokuva. Kun elämänmyönteisessä kohtauksessa soi Nina Simonen kappale Feeling Good, se on vinkki yleisölle, että nyt kuuluu hymyillä mukana. Jos tämänkään seurauksena katsojan fiilis ei kohoa, tarinan lopussa tunteita tiristetään vaikka ase ohimolla.

En ole tavanomaisesti hyvän mielen leffojen ylin ystävä, sillä niiden sentimentaalisuus on usein väkinäistä. Poikkeuksia silti löytyy. Koskemattomat kärsii monista elämänmakuisten aikuisten satujen oireista, mutta toisin kuin monet lajityyppinsä köykäisemmät teokset, se ei alennu saarnaamaan yleisölleen. Lisäksi se hallitsee tarinankerronnan perusteet riittävän hyvin ymmärtääkseen, että katsojien sydänten lämpiämiseksi heidän on oikeasti välitettävä elokuvan hahmoista.

Koskemattomien selkärangan muodostaa perinteinen kertomus kahden täysin vastakkaisen henkilön kohtaamisesta, josta vähitellen kehittyy epätodennäköinen mutta elinikäinen ystävyys. Tällä kertaa kyse on upporikkaasta neliraajahalvaantuneesta Philippestä ja rennon rempseästä katujen kasvatista, Drissistä, jonka hienostunut porho palkkaa kokopäiväiseksi avustajakseen.

Koska Koskemattomien tarina on tuttu ja turvallinen, siitä on helppo löytää yhtäläisyyksiä muihin samankaltaisiin leffoihin. Nakachen ja Toledanon teosta onkin kutsuttu muun muassa Sademiehen ja Palveluksessanne, Miss Daisyn risteytykseksi. Paljon yhtymäkohtia löytyy myös parhaan elokuvan Oscarin voittaneeseen Kuninkaan puheeseen. Miltä nimittäin kuulostaa filmi, jossa vaatimattomista oloista tuleva sympaattinen miekkonen hoitaa ylempiluokkaista herrasmiestä epätavanomaisin menetelmin ja voittaa lopulta puolelleen sekä skeptikot että potilaansa ystävyyden?

Konventioiden seuraaminen ei silti itsessään ole suuri synti. Ranskalaisen menestysdraamakomedian pohjimmaisena tavoitteena ei nimittäin ole yllättää tai tarjota mitään erityisen omaperäistä. Sen sijaan se pyrkii yksinkertaisesti veisaamaan vanhan virren vakuuttavammin kuin muut lajityyppinsä tekeleet. Tässä se puolestaan hyödyntää aseenaan vahvaa näyttelijätyötä sekä valloittavaa huumoria.

Läpimurto-osansa leffassa tekee erityisesti lannistumatonta Drissiä esittävä Omar Sy. Hän ryöstää ehtymättömällä karismallaan jokaisen kohtauksen, jossa hän on osallisena. Philippen näyttelijä, François Cluzet, joutuu puolestaan käyttämään taidokkaasti hyväkseen rajallista liikkumavaraansa ja luomaan hienovaraisin ilmein sekä inhimillisyyttä että syvyyttä rooliinsa.

Komediana Koskemattomia voi kutsua onnistuneeksi vähintään siinä mielessä, ettei sen parissa ole helppo säilyttää naamaa peruslukemilla. Rahvaanomaisen Drissin toilailut elokuvan alkupuolella häntä hämmästyttävässä luksuskartanossa tuntuvat kenties vielä hiukan kuluneelta vitsien aihiolta, mutta myöhemmin elokuvan hahmokeskeiselle huumorille hekottelee vastustamattomasti. Hauskuus juontuu henkilöiden luonteenpiirteistä ja kemioista. Niiden vuoksi arkisistakin asioista, kuten viiksien leikkuusta, syntyy kohtauksia, jotka naurattavat ääneen.

Lisäksi leffa uskaltaa tehdä siekailematonta mutta lämminhenkistä pilaa jopa Philippen vammasta. Driss muun muassa irvailee ystävälleen: "Mistä löydät neliraajahalvaantuneen? – Sieltä mihin jätit hänet."

Muutamaan otteeseen filmin hassuttelu saa tosin kulmakarvat kohoamaan. Elokuva kannustaa yleisöään nauramaan yhdessä ronskin kursailemattoman Drissin kanssa, mutta hänen öykkäröidessään pelokkaalle teininulikalle tai heitellessään seksistisiä ehdotuksia miljonäärin avustajalle en ollut enää vitsissä mukana.

Sukupuolirooliensa osalta Koskemattomat profiloituukin selkeästi poikien kerhoksi. Philippen ihastus on muun muassa kirjoitettu leffaan ainoastaan tukemaan miespäähahmojen tarinaa, sillä hän jää juonessa pelkäksi persoonattomaksi MacGuffiniksi. Kuitattuaan työpaikka-ahdistelun lystikkäänä suorasukaisuutena elokuva ei kykene myöskään välttämään tunnetta, että sen naishenkilöt toimittavat pelkän komedian rekvisiitan virkaa, kuten kundikaverusten nauttiessa pilveä pössytellen eroottisesta thai-hieronnasta tai opettaessa kapinoivaa teinityttöä tavoille.

Leffaan kohdistettujen rasismisyytösten kanssa en sen sijaan ole täysin yhtä mieltä. Vaikka unohtaisi sen, että kyseessä on tositapahtumiin pohjautuva tarina, on filmin etnisissä rooleissa havaittavissa ennemmin ihonvärin pohjalta eriarvoistavien yhteiskuntarakenteiden kritisointia kuin silkkaa stereotypioiden vahvistamista. Ainoana seikkana elokuvassa kaihertaa niin sanottu magical negro -klisee: kirjaimellisesti tai elämänasenteeltaan taianomainen, mustaihoinen ihminen – jalo villi – rientää epäitsekkäästi valkoisen päähenkilön avuksi.

Rita Hayworth – avain pakoon -klassikon tavoin Koskemattomat ymmärtää, että jopa hyvän mielen elokuva kaipaa tarinaansa annoksen synkkyyttä, jotta valoisilla hetkillä olisi mitään merkitystä. Frank Darabontin vankilafilmikään olisi tuskin puhutellut toivon sanomallaan yleisöään yhtä universaalisti, ellei se nuijisi ensin päähenkilöään säälimättömästi maan rakoon. Ranskalaisleffakaan ei takuulla koskettaisi samalla tavalla, jos se ei paljastaisi Philippen heräävän öisin piinallisiin haamukipuihin.

Koskemattomat tietääkin tarkalleen, mistä tunnenaruista yleisöä kuuluu nykiä. Drissin hakiessa töihin Philippelle elokuva voisi esimerkiksi korostaa muiden hoitajakandidaattien epäpätevyyttä esittämällä heidät vain kliinisinä ja alentuvina. Sen sijaan filmi kärjistää ja kuvaa heidät suorastaan epäilyttävinä, jotta Driss vaikuttaisi vertailussa paremmalta heidän rinnallaan.

Musiikkia leffa käyttää kuitenkin taitavasti tunnelmointiinsa. Aiemmin mainitun Simonen kappaleen suorastaan röyhkeän hyödyntämisen ohella elokuvan lopussa soiva haikea pianoteema porautuu lähtemättömästi mieleen.

Koska Koskemattomissa on pohjimmiltaan kysymys lähtökohdiltaan kahden erilaisen ihmisen yhteentörmäyksestä, muodostuu tästä teemasta myös merkittävä osa sen sanomaa. Elokuvan oleellisimman sisällön tiivistää sen mainoslause: "Joskus täytyy kurottaa jonkun toisen maailmaan nähdäkseen sen, mitä omasta puuttuu." Filmin keskeisimmäksi hetkeksi kohoaakin kohtaus, jossa päähahmot soitattavat molemmat vuorollaan omaa lempimusiikkiaan ja avartavat näin toistensa näkökulmia aivan uudella tavalla.

Elokuvan teesi kuuluu, että hyvää elämää pystyy elämään niin taustastaan kuin fyysisestä rajoittuneisuudestaan huolimatta. Teoksen alkuperäinen nimi, Intouchables, sisältää kaksoismerkityksen, joka viittaa Philippen vamman lisäksi kastittomuuteen. Molemmat hahmot ovatkin omalla tavallaan joutuneet yhteiskunnan hylkimäksi mutta pelastavat toinen toisensa syrjäytymisen partaalta.

Ystävyystarinan selkeimpänä puutteena miesten väliltä uupuu kuitenkin minkäänlainen mainitsemisen arvoinen konflikti. Tästä syystä heidän suhteessaan ei myöskään tapahdu kummoista kehitystä koko elokuvan aikana. Ristiriitojen poissaolon vuoksi leffa tuntuu ajoittain turhan turvalliselta ja lyhyestä kestostaan huolimatta jopa itseään toistavalta.

Kyynisin osa minua haluaa tuomita Koskemattomat erittäin laskelmoituna pinnallisena tekeleenä, josta ei jää jälkeenpäin paljoa muisteltavaa. Toisaalta elokuva ansaitsee tunnustusta ihmisläheisestä huumoristaan sekä kyvystä välttää pahimmat alagenrelleen ominaiset siirappisuudet. Aina viihdettä kuluttaessa ei olekaan itsestään selvää, että myös elämänmyönteistä sanomaa voi saarnata sortumatta latteuksiin. Koskemattomat onnistuu tässä tavoitteessa tyydyttävästi.