Koskemattomat

(Intouchables, 2011)

Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaama draamakomedia Koskemattomat on häpeilemätön hyvän mielen elokuva. Kun elämänmyönteisessä kohtauksessa soi Nina Simonen kappaleen Feeling Good, on se vinkki yleisölle, että nyt kuuluu hymyillä ja ajatella iloisia. Jos tämänkään seurauksena katsoja ei tunne oloaan hyväksi, tarinan lopussa kirjaimellisesti itkee ja tuntee. Näin epäilen ainakin Nakachen ja Toledanon käsikirjoituksessa lukeneen.

En ole tavanomaisesti hyvän mielen leffojen ylin ystävä. Niiden keinot virittää yleisönsä positiiviselle tuulelle ovat useimmiten teennäistä, läpinäkyvää, toivon ja optimismin teemoilla ratsastavaa manipulaatiota, jossa todellinen sisältö puuttuu tai pakkosyötetään siirappisella sentimentaalisuudella kuorrutettuna. Kuin paraskin politiikon puhe, tunteisiin vetoava paatos on myös omiaan välittämään tehokkaasti kyseenalaista sanomaa, kuten Ang Leen Piin elämän tapauksessa.

Poikkeuksia silti löytyy. Koskemattomat on eräs tällainen poikkeus, vaikka myös se kärsii monista elämänmakuisten aikuisten satujen oireista. Toisin kuin monet lajityyppinsä köykäisemmät teokset, se ei kuitenkaan alennu saarnaamaan yleisölleen. Lisäksi se hallitsee tarinankerronnan perusteet riittävän hyvin ymmärtääkseen, että katsojien sydänten lämpiämiseksi heidän on oikeasti välitettävä elokuvan hahmoista.

Koskemattomien selkärangan muodostaa perinteinen kertomus kahden täysin vastakkaisen henkilön kohtaamisesta, josta vähitellen kehittyy epätodennäköinen mutta elinikäinen ystävyys. Tällä kertaa kyse on upporikkaasta neliraajahalvaantuneesta Philippestä ja rennon rempseästä katujen kasvatista, Drissistä, jonka hienostunut porho palkkaa kokopäiväiseksi avustajakseen.

Koska Koskemattomien tarina on tuttu ja turvallisia kuvioita noudattava, ei siitä ole vaikea havaita lukuisia yhtäläisyyksiä muihin samankaltaisiin leffoihin. Nakachen ja Toledanon teosta onkin kutsuttu muun muassa Sademiehen ja Palveluksessanne, Miss Daisyn risteytykseksi. Kehittämäni teoria sanoo puolestaan, että elokuva, joka tuntuu seurailevan tiukasti vakiintunutta Hollywood-kaavaa, on todennäköisesti Kuninkaan Puhe valeasussa. Miltä nimittäin kuulostaakaan filmi, jossa vaatimattomista oloista lähtöisin oleva sympaattinen miekkonen hoitaa ylempää luokkaa edustavaa herrasmiestä epätavanomaisin menetelmin voittaen lopulta kaikki skeptikot puolelleen kuin myös potilaansa ystävyyden?

Konventioiden seuraaminen ei silti lukeudu itsessään suurten syntien joukkoon. Ranskalaisen menestysdraamakomedian pohjimmaisena tavoitteena ei nimittäin ole edes yllättää tai tarjota mitään todella omaperäistä. Sen sijaan se pyrkii yksinkertaisesti veisaamaan vanhan virren vakuuttavammin kuin muut lajityyppinsä tekeleet. Tässä päämäärässä se puolestaan hyödyntää aseenaan vahvaa näyttelijätyötä sekä valloittavaa huumoria.

Läpimurto-osansa leffassa tekee erityisesti lannistumatonta Drissiä esittävä Omar Sy, joka ehtymättömällä karismallaan ryöstää jokaisen kohtauksen, missä hän on osallisena. Philippen näyttelijä, François Cluzet, joutuu puolestaan käyttämään taidokkaasti hyväkseen rajallista liikkumavaraansa ja luomaan hienovaraisin ilmein sekä inhimillisyyttä että syvyyttä rooliinsa.

Komediana Koskemattomia voi kutsua onnistuneeksi vähintään siinä mielessä, ettei sen parissa ole helppo säilyttää naamaa peruslukemilla. Rahvaanomaisen Drissin toilailut elokuvan alkupuolella häntä hämmästyttävässä luksuskartanossa tuntuvat kenties vielä hiukan kuluneelta vitsien aihiolta, mutta myöhemmin elokuvan hahmokeskeiselle huumorille hekottelee vastustamattomasti. Hauskuus juontuu henkilöiden luonteenpiirteistä ja kemioista, minkä vuoksi arkisistakin asioista, kuten viiksien leikkuusta, syntyy kohtauksia, jotka naurattavat ääneen.

Lisäksi leffa uskaltaa tehdä siekailematonta mutta lämminhenkistä pilaa jopa Philippen vammasta haistattaen kukkaset kaikelle pipoa kiristävälle vakavuudelle. Driss muun muassa irvailee ystävälleen: "Mistä löydät neliraajahalvaantuneen? — Sieltä mihin jätit hänet."

Muutamaan otteeseen filmin hassuttelu saa tosin kulmakarvat kohoamaan. Elokuva kannustaa yleisöään nauramaan yhdessä ronskin kursailemattoman Drissin kanssa, mutta hänen öykkäröidessään pelokkaalle teininulikalle tai heitellessään seksistisiä ehdotuksia miljonäärin avustajalle en ollut enää vitsissä mukana.

Sukupuolirooliensa osalta Koskemattomat profiloituukin selkeästi poikien kerhoksi. Philippen ihastus on muun muassa kirjoitettu leffaan ainoastaan tukemaan miespäähahmojen tarinaa, sillä hän jää merkityksellisyydestään huolimatta juonessa pelkäksi persoonattomaksi MacGuffiniksi. Elokuvan kuitattua työpaikka-ahdistelun lystikkäänä suorasukaisuutena se ei kykene myöskään välttämään ajoittaista tunnetta, että sen naishenkilöt toimittavat pelkän komedian rekvisiitan virkaa, kuten kundikaverusten nauttiessa pilveä poltellen eroottisesta thai-hieronnasta tai opettaessa kliseistä kapinoivaa teinityttöä tavoille.

Leffaa kohden suunnattujen rasismisyytösten kanssa en sen sijaan ole täysin yhtä mieltä. Vaikka unohtaisi sen, että kyseessä on tositapahtumiin pohjautuva tarina, on filmin etnisissä rooleissa havaittavissa ennemmin ihonvärin pohjalta eriarvoistavien yhteiskuntarakenteiden kritisointia kuin silkkaa stereotypioiden vahvistamista. Ainoana kaihertavana seikkana elokuvassa voi pitää niin sanotun maagisen neekerin -klisettä, jossa halventava sana kuvastaa sitä, miten kirjaimellisesti tai elämänasenteeltaan taianomainen, mustaihoinen ihminen – jalo villi – rientää epäitsekkäästi valkoisen päähenkilön avuksi.

Lajityyppinsä klassikon, Shawshank Redemptionin, tavoin Koskemattomat ymmärtää, että jopa hyvän mielen elokuva kaipaa tarinaansa annoksen synkkyyttä, jotta valoisilla hetkillä olisi mitään merkitystä. Shawshank Redemptionkaan olisi tuskin kyennyt puhuttelemaan toivon sanomallaan yleisöään yhtä universaalisti, ellei se nuijisi ensin päähenkilöään säälimättömästi maan rakoon – antaen tämän joutua jopa raiskatuksi. Aivan näin tummiin sävyihin Nakache ja Toledano eivät sentään elokuvassaan turvaudu. Silti varmuudella voi sanoa, että filmi koskettaisi oleellisesti vähemmän ilman kohtausta, jossa Philippen todellinen kärsimyksen määrä paljastetaan hänen herätessään yöllä haamukipuihin.

Koskemattomat tietääkin tarkalleen, mistä tunnenaruista yleisöä kuuluu nykiä. Drissin hakiessa töihin Philippelle leffa pystyisi esimerkiksi aivan hyvin korostamaan muiden hoitajakandidaattien epäpätevyyttä esittämällä heidät yksinkertaisesti kliinisinä ja alentuvina. Sen sijaan filmi kärjistää ja kuvaa heidät suorastaan epäilyttävinä, jotta Driss vaikuttaisi vertailussa paremmalta heidän rinnallaan.

En voi silti väittää, etteikö elokuva käyttäisi musiikkia taitavasti tunnelmointiinsa. Aiemmin mainitun Simonen kappaleen suorastaan röyhkeän hyödyntämisen ohella leffan lopussa soiva haikea pianoteema porautuu lähtemättömästi mieleen.

Koska Koskemattomissa on pohjimmiltaan kysymys lähdökohdiltaan kahden erilaisen ihmisen yhteentörmäyksestä, muodostuu tästä teemasta myös merkittävä osa sen sanomaa. Elokuvan oleellisimman sisällön tiivistää sen mainoslause: "Joskus täytyy kurottaa jonkun toisen maailmaan nähdäkseen sen, mitä omasta puuttuu." Tältä kannalta erääksi leffan keskeisimmäksi hetkeksi kohoaakin kohtaus, jossa päähahmot soitattavat molemmat vuorollaan omaa lempimusiikkiaan ja avartavat näin toistensa näkökulmia aivan uudella tavalla.

Kaiken kaikkiaan filmi toteaa, että hyvää elämää pystyy elämään niin taustastaan kuin fyysisestä rajoittuneisuudestaan huolimatta. Teoksen alkuperäinen nimi, Intouchables, sisältää kaksoismerkityksen, joka viittaa Philippen vamman lisäksi kastittomuuteen. Molemmat hahmot ovatkin omalla tavallaan joutuneet yhteiskunnan hylkimäksi mutta pelastavat toinen toisensa syrjäytymisen partaalta.

Ottaen huomioon, että Koskemattomat kertoo kahden päähenkilönsä välisestä ystävyydestä, miesten väliltä puuttuu tarinassa kuitenkin minkäänlainen mainitsemisen arvoinen konflikti. Tästä syystä heidän suhteessaan ei myöskään tapahdu erityisesti kehitystä koko elokuvan aikana. Ristiriitojen poissaolon vuoksi leffa tuntuu ajoittain turhan turvalliselta ja lyhyestä kestostaan huolimatta jopa itseään toistavalta.

Kyynisin osa minua haluaa tuomita Koskemattomat erittäin laskelmoituna pinnallisena tekeleenä, josta ei jää jälkeenpäin paljoa muisteltavaa. Toisaalta tahdon antaa elokuvalle tunnustusta sen ihmisläheisestä huumorista sekä kyvystä välttää pahimmat genrelleen ominaiset siirappisuudet. Aina viihdettä kuluttaessa ei olekaan itsestään selvää, että myös elämänmyönteistä sanomaa voi saarnata sortumatta latteuksiin. Koskemattomat onnistuu tässä tavoitteessa tyydyttävästi.