Texasin moottorisahamurhat

(The Texas Chainsaw Massacre, 1974)

Kaikki tietävät sadun kolmesta pienestä porsaasta ja isosta pahasta sudesta, joka puhkuu rakennusmateriaaleissa pihtailleiden nasujen talot nurin. Texasin moottorisahamurhat on puolestaan tarina viidestä pienestä porsaasta, jotka tunkeutuvat yksi kerrallaan ison ujon suden taloon mellastamaan. Viekas susi näyttää kuitenkin mokomille sioille pakastimen paikan ja pilkkoo heistä paistia. Ainoastaan neiti Ponteva uhkaa vetää pitemän korren olemalla ärsyttävän vikkelä sorkistaan.

Vertaus pahaa aavistamattomiin possuihin ei ole Tobe Hooperin kauhuklassikon kohdalla vain vitsi. Texasin moottorisahamurhia on nimittäin syystä kuvailtu kaikkien aikojen vegetaristielokuvaksi. Leffa rinnastaa väärään paikkaan kärsänsä työntävän nuorisojoukon teuraseläimiin, jotka marssivat jonossa kohtaloonsa ruokapöydän antimiksi. Ei olekaan sattumaa, että filmin alkupuolella sikojen surmausmenetelmiä käydään yksityiskohtaisesti läpi dialogissa, tai että murhaaja houkuttelee uhrinsa luokseen röhkimällä ja ripustaa saaliinsa lihakoukkuun.

Moottorisahan kanssa tanssahteleva herra Nahkanaama ja hänen valloittava perheensä eivät piittaakaan proteiinilähteidensä kärsimyksistä, vaan jopa leikittelevät niiden kustannuksella. Perheenpää, kokki, on tosin jo etääntynyt raaka-aineidensa tuotantoketjusta niin, ettei hän saa ruualla hauskanpidosta erityistä nautintoa. Pojat ovat sen sijaan poikia ja ylimääräiset vingahdukset emakon suusta heille vain hupia. Syön lihaa päivittäin murehtimatta, mutta Hooperin mielipuolisuutta hipova kauhuvisio palautti mieleeni muun muassa sen faktan, että jouluna ahmimani kinkku päihittäisi monilta osin älykkyydessään lemmikkikoiran, jolle vanhemmilla käydessäni iloisesti lepertelen.

Ottaen huomioon Texasin moottorisahamurhien väkivaltaisen aiheen ja kukkahattuja moraalinvartijoiden päissä kiristäneen maineen, voisi kuvitella, että leffa sisältää enemmän gorea isolla G:llä kuin Oscar-voittajadokumentti ilmastonmuutoksesta. Siksi onkin yllättävää, miten vähän julmuuksia elokuvassa loppujen lopuksi varsinaisesti näytetään. Veriteot jäävät nimittäin yksityiskohdiltaan mielikuvituksen varaan, eikä halpaan mehusteluun ja mässäilyyn sorruta kertaakaan.

Tyylitajun suhteen tällä 70-luvun kohuteoksella on myös paljon opetettavaa valtaosalle kauhuelokuvista. Vaikka filmi nojaa käytännössä pahimpien slasher-kliseiden varaan, sen toteutus tuntuu siitä huolimatta erittäin tuoreelta ja loppuun asti mietityltä. Siitä huolimatta, että nuoret harhailevat yksi kerrallaan kuolemaan, heitä pitää itsesuojeluvaistottomien idioottien sijaan ainoastaan huono-onnisina uhreina, joilla ei alun alkaenkaan ollut mahdollisuutta aavistaa tapahtumien kulkua. Yläkertaan murhaajaa pakenevalle kirkuvalle tytöllekin antaa tunnustusta siitä, että hän sentään taistelee heltiämättä hamaan loppuun asti eikä luovu hengestään puhdasta tyhmyyttään.

Hooperin hurmeinen näytelmä on lisäksi malliesimerkki siitä, miten äkilliset säikäytykset toteutetaan kauhuleffoissa tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Kun moottorisahamies esimerkiksi hyökkää äkkiarvaamatta hahmojen kimppuuun pimeässä metsässä, voi heidän järkytykseensä samaistua vaivatta. Epäilykselle ei jätetäkään sijaa, olisiko vaaran voinut ennakoida ajoissa.

Estetiikaltaan elokuva on niin ikään ainutlaatuinen tapaus kauhupätkien joukossa, ja sen vaikutteita on helppo havaita edelleen monissa nykypäivän teoksissa. Hien pintaan nostava auringon porotus keskellä Yhdysvaltain eteläosien maaseudun pensaikkoja ja ränsistyneitä röttelöitä palauttaa välittömästi mieleen muun muassa True Detectiven painostavat maisemat. Jopa Telltalen Walking Dead -peli lienee saanut erääseen ensimmäisen kauden episodiinsa innoitusta filmistä niin visuaalisten kuin tarinallisten elementtiensä osalta.

Inspiroitumiselle on syynsä, sillä Texasin moottorisahamurhat rakentaa ahdistavaa ja todentuntuista tunnelmaansa suorastaan mestarillisesti. Paljon leffan vaikuttavuudesta kertoo muun muassa se, että vaikka merkittävä osa sen karmivista käänteistä tapahtuu päiväsaikaan, niiden hätkähdyttävyys ei kärsi siitä lainkaan. Tässä edesauttaa kerronnan karun hillitty uskottavuus, jonka ansiosta elokuvan kauhut kaivautuvat ihon alle vastustamattomasti.

Filmi ei myöskään pidä kiirettä hirveyksiensä marssittamisessa estradille. Alussa häiriintynyt liftari antaa maistiaisen siitä, mitä tarinalta on lupa odottaa, mutta muuten ilmapiiri pysyy seesteisenä. Leffan edetessä hulluus ja kaaos paisuvat kuitenkin aina epäinhimillisempiin ja sekopäisempiin mittoihin. Tämä kontrasti arkipäiväisen ja groteskin välillä saakin elokuvan myöhemmät brutaaliudet tuntumaan entistä enemmän siltä, kuin kuka tahansa olisi voinut kovaosaisuuttaan joutua niiden kohteeksi.

Texasin moottorisahamurhia kuulee silloin tällöin syytettävä paperinohuista hahmoista. Kritiikki osuu kuitenkin ohi maalistaan, sillä leffan etääntynyt suhtautuminen henkilökaartiinsa on täysin harkittu. Filmi ei ole nimittäin kiinnostunut nuoristaan niinkään persoonina, vaikka voimmekin samaistua heistä viimeisenä hengissä selviävän Sallyn kauhunkokemuksiin. Sen sijaan se on kiinnostunut heistä elollisina olentoina - persoonattomina mutta tuntevina eläiminä.

Toisaalta elokuva ei kuitenkaan jää täysin vaille inhimillisiä kosketuksia. Leffan alkupuolella Sallyn alaraajahalvaantunutta veljeä Franklinia kehitetään hahmoista eniten, ja sisarusten keskinäinen kinastelu luo myös heistä kuvaa todellisina henkilöinä. Siksipä Franklinin kuolema säväyttää odottamattomuudessaan aivan erityisesti, koska sillä filmi viestii, ettei kukaan sen pikku possuista ole turvassa lihatuotannon realiteeteilta.

Sallya puolestaan alkaa kannustaa hahmona väkisinkin hänen ja murhaajan armottoman hippaleikin venyessä. Kun tyttö joutuu vieläpä pelastajansa vangitsemaksi ja onnistuu lopulta karkaamaan vain saadakseen uudelleen väsymättömän moottorisahamiehen kannoilleen, alkaa epätoivo suorastaan ahdistaa. "Eikö näiltä saatanan hulluilta pääse mitenkään pakoon?" kävikin mielessäni elokuvan loppupuolella.

Synkkä ja mielenvikainen tunnelma heijastuu myös leffan kuvaustyyliin sekä äänimaailmaan. Kameran liikkeet muuttuvat tarinan edetessä jatkuvasti vauhkommiksi, ja soundtrack yltyy puhtaaksi kakofoniaksi, joka pitää hauskana yksityiskohtana sisällään muun muassa teurastamon ääniä. Sallyn silmään kohdistuvilla erikoislähikuvilla tuodaan puolestaan ilmi tytön järjen vähittäinen hiipuminen koettelemusten edessä. Hysteria saakin hänet taantumaan samalle tasolle hengestään kamppailevan eläimen kanssa, jonka silmissä kuvastuu samanlainen kauhu kuin millä tahansa kärsivällä, kuoleman kielissä painivalla olennolla.

Huvittavasti elokuvan kannibaaliperheen jäsenet ovat loppujen lopuksi sen ainoat varsinaiset persoonalliset hahmot, ja heidän keskinäisestä kanssakäymisestä irtoaa jopa kieroa mustaa huumoria. Murhaajien inhimillisillä piirteillä on silti myös pintaa syvempi merkitys, sillä leffan maailmassa he vertautuvat meihin, lihaa jalostaviin ja siitä nauttiviin ihmisiin.

Miehistä koostuvan pahiskolmikon rinnastuminen elokuvan katsojiin on tietyllä tapaa jopa epämiellyttävän osuva analogia. Eräässä koehenkilöille suoritetussa tutkimuksessa selvisi nimittäin, että vaikka Texasin moottorisahamurhat ensimmäistä kertaa nähdessään mieskatsojat samaistuivat naishahmojen kärsimykseen, toisella katselulla miehet alkoivat pitää elokuvan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa aiempaa hyväksyttävämpänä ja nautittavampana.

Filmiä itsessään ei voi kuitenkaan järkiperusteiden pohjalta pitää misogynistisena. Tarinan henkilöistä viimeisenä hengissä sinnittelevä Sally on näet sisukkaampi ja kyvykkäämpi kuin käytännössä yksikään toinen vastaavan roolin kauhurainoissa omaksuva tyttönen. Elokuvan uhkaavin ja pelottavin miehenköriläs on puolestaan ironisesti alistettu perheensä sisällä stereotyyppisen kotirouvan rooliin. Niiden jotka tuntevat itsensä tyhmäksi ja sukupuolensa mieheksi, lienee kuitenkin syytä jättää toinen kierros leffan parissa väliin.

Jos ymmärtää Texasin moottorisahamurhien sisältämän vertauskuvan, sitä seuratessa on vaikea olla tuntematta jonkinlaista empatiaa lihateollisuuden polttoaineeksi valjastettuja tietoisuutta lähenteleviä olentoja kohtaan. Filmi tarjoaakin yksinkertaisen samaistuttavan allegorian, joka kannustaa lekavasaran lempeydellä pohtimaan eläinten teurastuksen eettisiä puolia. Tuskin mikään kuva puolestaan polttaisi elokuvan synnyttämiä ajatuksia yhtä lähtemättömästi mieleen kuin sen viimeinen otos Gunnar Hansenista tanssimassa ihmisennahkanaamioineen ja moottorisahoineen auringonnousulle. Tämän danse macabren muistaa leffan katsottuaan takuulla vielä ensi joulunkin perheaterialla!