Texasin moottorisahamurhat

Kaikki tietävät sadun kolmesta pienestä porsaasta ja isosta pahasta sudesta, joka puhkuu nasujen talot nurin. Texasin moottorisahamurhat on puolestaan tarina viidestä pienestä porsaasta, jotka tunkeutuvat yksi kerrallaan ison ujon suden taloon mellastamaan. Viekas susi näyttää kuitenkin sioille pakastimen paikan ja pilkkoo heistä paistia. Ainoastaan neiti Ponteva uhkaa vetää pitemmän korren olemalla ärsyttävän vikkelä sorkistaan.

Vertaus pahaa aavistamattomiin possuihin ei ole Tobe Hooperin kauhuklassikon kohdalla vain vitsi. Texasin moottorisahamurhia on nimittäin syystä kuvailtu kaikkien aikojen vegetaristielokuvaksi. Leffa rinnastaa väärään paikkaan kärsänsä työntävän nuorisojoukon teuraseläimiin, jotka marssivat jonossa ruokapöydän antimiksi. Ei olekaan sattumaa, että filmin alkupuolella sikojen surmausmenetelmiä käydään yksityiskohtaisesti läpi dialogissa, tai että murhaaja houkuttelee uhrinsa luokseen röhkimällä ja ripustaa saaliinsa lihakoukkuun.

Moottorisahan kanssa tanssahteleva herra Nahkanaama ja hänen valloittava perheensä eivät piittaakaan proteiinilähteidensä kärsimyksistä vaan jopa leikittelevät niiden kustannuksella. Perheenpää, kokki, on tosin jo etääntynyt raaka-aineidensa tuotantoketjusta niin, ettei hän saa ruualla hauskanpidosta erityistä nautintoa. Pojat ovat sen sijaan poikia ja ylimääräiset vingahdukset emakon suusta heille vain hupia. Syön lihaa päivittäin, mutta Hooperin mielipuolisuutta hipova kauhuvisio palautti mieleeni muun muassa sen faktan, että jouluna ahmimani kinkku päihittäisi monilta osin älykkyydessään lemmikkikoiran.

Ottaen huomioon Texasin moottorisahamurhien väkivaltaisen aiheen ja moraalinvartijoita kauhistuttaneen maineen, voisi kuvitella, että leffa sisältää enemmän gorea isolla G:llä kuin Oscar-voittajadokumentti ilmastonmuutoksesta. Siksi onkin yllättävää, miten vähän julmuuksia elokuvassa loppujen lopuksi näytetään. Veriteot jäävät nimittäin yksityiskohdiltaan mielikuvituksen varaan, eikä halpaan mässäilyyn sorruta kertaakaan.

70-luvun kohuteoksella on tyylitajussa paljon opetettavaa valtaosalle kauhuelokuvista. Vaikka filmi nojaa käytännössä pahimpien slasher-kliseiden varaan, sen toteutus tuntuu tuoreelta ja loppuun asti mietityltä. Siitä huolimatta, että nuoret harhailevat yksi kerrallaan kuolemaan, heitä pitää itsesuojeluvaistottomien idioottien sijaan ainoastaan huono-onnisina uhreina. Yläkertaan murhaajaa pakenevalle kirkuvalle tytöllekin antaa tunnustusta siitä, että hän taistelee heltiämättä hamaan loppuun asti eikä luovu hengestään puhdasta tyhmyyttään.

Hooperin hurmeinen näytelmä on lisäksi malliesimerkki siitä, miten äkilliset säikäytykset toteutetaan kauhuleffoissa tehokkaasti. Kun moottorisahamies esimerkiksi hyökkää äkkiarvaamatta hahmojen kimppuun pimeässä metsässä, voi heidän järkytykseensä samaistua vaivatta. Katsojalle ei jätetäkään tilaa epäillä, olisiko vaaraan voinut varautua sen paremmin kuin lihantuotantoeläin kohtaloonsa.

Estetiikaltaan elokuva on niin ikään ainutlaatuinen tapaus kauhupätkien joukossa, ja sen vaikutteita on helppo havaita edelleen monissa nykypäivän teoksissa. Hien pintaan nostava auringon porotus keskellä Etelä-Yhdysvaltain maaseudun pensaikkoja ja ränsistyneitä röttelöitä tuo välittömästi mieleen muun muassa True Detectiven painostavat maisemat.

Inspiroitumiselle on syynsä, sillä Texasin moottorisahamurhat rakentaa ahdistavaa ja todentuntuista tunnelmaansa suorastaan mestarillisesti. Paljon leffan vaikuttavuudesta kertoo muun muassa se, että vaikka merkittävä osa sen karmivista käänteistä tapahtuu päiväsaikaan, niiden hätkähdyttävyys ei kärsi siitä lainkaan. Tässä edesauttaa kerronnan karu uskottavuus, jonka ansiosta elokuvan kauhut kaivautuvat ihon alle.

Filmi ei myöskään pidä kiirettä marssittaessaan hirveyksiään estradille. Alussa häiriintynyt liftari antaa maistiaisen siitä, mitä tarinalta on lupa odottaa, mutta muuten ilmapiiri pysyy seesteisenä. Leffan edetessä hulluus ja kaaos paisuvat kuitenkin aina epäinhimillisempiin ja sekopäisempiin mittoihin.

Texasin moottorisahamurhia kuulee silloin tällöin syytettävän paperinohuista hahmoista. Kritiikki menee ohi maalistaan, sillä elokuvan etääntynyt suhtautuminen henkilökaartiinsa on täysin harkittu. Leffa ei ole nimittäin kiinnostunut nuoristaan niinkään persoonina, vaikka voimmekin samaistua heistä viimeisenä hengissä selviävän Sallyn kauhukokemuksiin. Sen sijaan se on kiinnostunut heistä elollisina olentoina – persoonattomina mutta tuntevina eläiminä.

Toisaalta filmi ei kuitenkaan jää täysin vaille inhimillisiä kosketuksia. Sen alkupuolella Sallyn alaraajahalvaantunutta veljeä Franklinia kehitetään hahmoista eniten, ja sisarusten keskinäinen kinastelu luo myös heistä kuvaa todellisina henkilöinä. Siksipä Franklinin kuolema säväyttää odottamattomuudessaan aivan erityisesti, koska sillä elokuva viestii, ettei kukaan ole turvassa.

Sallya puolestaan alkaa kannustaa hahmona väkisinkin hänen ja murhaajan armottoman hippaleikin venyessä. Kun tyttö joutuu vieläpä pelastajansa vangitsemaksi ja onnistuu lopulta karkaamaan vain saadakseen uudelleen moottorisahamiehen kannoilleen, alkaa epätoivo suorastaan ahdistaa.

Synkkä ja mielenvikainen tunnelma heijastuu myös leffan kuvaustyyliin sekä äänimaailmaan. Kameran liikkeet muuttuvat tarinan edetessä jatkuvasti vauhkommiksi, ja soundtrack yltyy puhtaaksi kakofoniaksi, joka pitää hauskana yksityiskohtana sisällään muun muassa teurastamon ääniä. Sallyn silmään kohdistuvilla erikoislähikuvilla taas korostetaan tytön hysteriaa koettelemusten edessä. Hän taantuu vähitellen samalle tasolle hengestään kamppailevien eläimien kanssa.

Huvittavasti elokuvan kannibaaliperheen jäsenet ovat loppujen lopuksi sen ainoat varsinaiset persoonalliset hahmot. Heidän keskinäisestä kanssakäymisestään irtoaa jopa kieroa mustaa huumoria. Murhaajien inhimillisillä piirteillä on silti myös pintaa syvempi merkitys, sillä leffan maailmassa he vertautuvat meihin, lihaa jalostaviin ja siitä nauttiviin ihmisiin.

Miehistä koostuvan pahiskolmikon rinnastuminen elokuvan katsojiin on tietyllä tapaa jopa epämiellyttävän osuvaa. Linzin, Donnersteinin ja Penrodin tutkimuksessa (1988) mieskoehenkilöt katsoivat muutaman päivän välein väkivaltaisia elokuvia, Texasin moottorisahamurhat mukaan lukien. Katselujakson lopussa he olivat vähemmän ahdistuneita ja pitivät näkemäänsä vähemmän väkivaltaisena ja vähemmän naisia alentavana kuin alussa. He myös kykenivät verrokkeja huonommin eläytymään raiskattujen naisten asemaan, ja vaikutus oli sitä voimakkaampi, mitä enemmän elokuvia oli katsottu.

Filmiä itsessään ei voi kuitenkaan pitää misogyynisenä. Tarinan henkilöistä viimeisenä hengissä sinnittelevä Sally on näet sisukkaampi ja kyvykkäämpi kuin käytännössä yksikään toinen vastaava kauhurainojen hahmo. Elokuvan uhkaavin ja pelottavin miehenköriläs on puolestaan ironisesti alistettu perheensä sisällä stereotyyppisen kotirouvan rooliin.

Jos ymmärtää Texasin moottorisahamurhien vertauskuvallisuuden, sitä seuratessa on vaikea olla tuntematta jonkinlaista empatiaa lihateollisuuden polttoainetta kohtaan. Filmi tarjoaakin yksinkertaisen samaistuttavan allegorian, joka kehottaa lekavasaran lempeydellä pohtimaan eläinten teurastuksen eettisiä puolia. Tuskin mikään kuva myöskään polttaisi elokuvan synnyttämiä ajatuksia yhtä lähtemättömästi mieleen kuin sen viimeinen otos Gunnar Hansenista tanssimassa ihmisennahkanaamioineen ja moottorisahoineen auringonnousulle. Tämän danse macabren muistaa leffan katsottuaan takuulla vielä ensi joulunkin perheaterialla!