Tappajahai

(Jaws, 1975)

Ellei rahassa kieriskely suonut ohjaaja Steven Spielbergille lohtua, häntä saattoi hyvinkin kaduttaa, ettei hänen läpimurtoteoksensa Tappajahai painottanut hain hyökkäyksen kohteeksi joutumisen olevan äärimmäisen epätodennäköistä. Osoituksena valkokankaan vaikutusvoimasta Yhdysvaltain haipopulaatio syöksyi nimittäin leffaa seuranneina vuosina jyrkkään laskuun, kun kalastajat ryhtyivät metsästämään joukolla filmin ihmissyöjähirviönä esittämiä eläimiä. Toisaalta näitä vesipetoja kohtaan räjähdysmäisesti kasvanut yleinen kiinnostus johti myös siihen, että rahoitus yliopistojen haitutkimukselle oli pitkään taattu. Spielbergin kassamagneetin aikaansaannoksia ei tarvitse ihmetellä, sillä sen teho elokuvana ei ole hiipunut tähänkään päivään mennessä.

Tappajahai luottaa jännityksen luomisessa rauhalliseen tunnelmanrakenteluun. Elokuvan varsinaista tähteä ei nimittäin näytetä pitkään kuin vilaukselta, mutta sen liikkeistä vihjailevat nerokas – joskin puolivahingossa oivallettu – ensimmäisen persoonan kamerakulma ja John Williamsin klassinen teemamusiikki. Parempaa esimerkkiä onnesta onnettomuudessa tuskin elokuvahistoria tunteekaan kuin leffan kuvauksissa mekaanisen hain toimintaan liittyneet ongelmat, jotka pakottivat Spielbergin ja kumppanit luoviin ratkaisuihin.

Rauhallisen rytmityksen ohella inhimilliset yksityiskohdat tekevät Tappajahaista alusta asti enemmän kuin pelkän shokkeihin perustuvan trillerin. Muun muassa dialogi ja hahmojen käytös tuntuvat hirviöelokuvien joukossa poikkeuksellisen luontevilta. Filmin päähenkilö, poliisipäällikkö Brody, juttelee esimerkiksi vaimonsa kanssa niinkin arkisen uskottavista asioista, kuin miten sana "piha" lausutaan heidän uudessa kotikaupungissaan, johon he ovat juuri muuttaneet. Jopa hänen nuorin poikansa, jolla ei ole filmissä kuin mitätön sivurooli, saadaan käden käänteessä vaikuttamaan todelliselta ihmiseltä kohtauksessa, jossa hän matkii isänsä eleitä. Elokuvan käsikirjoitus luokin taitavasti illuusion siitä, että sen hahmot ovat olemassa myös tarinan tapahtumien ulkopuolella.

Vaikka Tappajahai on kiistämättä eräs kaikkien aikojen kuuluisimpia hirviöleffoja, onnistuu se silti yllättämään kerta toisensa jälkeen. Hain kahmaistessa brutaalisti leukojensa väliin kumilautalla kelluvan pikkupojan en ollutkaan uskoa, että katson todella Spielberg-elokuvaa. Arvaukseni kuolouhrien suhteen menivät myös pieleen, kun laiturilta veden varaan vedetty kalastaja selvisi kuin selvisikin pedon purukalustolta, ja kun tuttu kalakaveri ei saapunutkaan vieraisille meritutkijan sukellusreissulla.

Jännityksen osalta filmin ainoan kömpelön hetken muodostaa sitä vastoin kohtaus, jossa Brodyn poika joutuu hain uhkaamaksi. Tästä epätodennäköisyydestä, että peto ottaa kaikista ihmisistä juuri päähenkilön jälkikasvun kohteekseen, paistaakin läpi turhan selvästi läpi yritys viedä taistelu eläintä vastaan henkilökohtaiselle tasolle. Kenties valinnassa on myös havaittavissa varhaisia merkkejä Spielbergin myöhempien elokuvien sentimentaalisesta suhtautumisesta lapsiin. Koko kuviossa hämmentää lisäksi se, minne rantaa aiemmin aktiivisesti partioineet kopteri ja veneet katoavat, kun hai viimein suvaitsee ilmaantua paikalle.

Elokuvan viimeisen kolmanneksen käsittävä haijahti puolestaan nousee sen vakuuttavimmaksi osioksi. Hetkittäin leffan sävy muistuttaa hupaisasti jopa enemmän seikkailufilmiä kuin trilleriä, mitä Williamsin musiikki vain korostaa. Tapahtumia kehitellään kiireettä hahmoja elävöittäen ja syventäen: erityisesti Robert Shaw'n räiskyvän Quint-merimiehen ja Richard Dreyfussin meritutkijan välille saadaan aikaiseksi herkullista, nokittelun täytteistä kemiaa. Tästä kiitos ei kuulu pelkästään taitavalle näyttelylle, sillä Shaw ja Dreyfuss eivät voineet sietää toisiaan filmin kuvauksissa.

Kalastusreissun maltillinen kypsyttely huipentuu lopulta Brodyn näyttelijän, Roy Scheiderin, improvisoimaan klassikkoonvuorosanaan: "Tarvitset isomman veneen." Hain todellisen hyökkäyksen alkaessa seikkailuhenkisyys saa nopeasti väistyä säälimättömän selviytymistaistelun tieltä. Quintin koruttoman tyly kohtalo verivihollisensa hampaissa suorastaan hätkähdyttää.

Julmatkin käänteet tukevat silti erinomaisesti elokuvan tärkeintä konfliktia eli ihmisen ja luonnon yhteenottoa. Tätä teemaa Spielberg on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jurassic Parkissa, mutta Tappajahaissa sanomaa ei vielä piinaa saarnaavuus. Filmi ei vaivaudukaan huomauttelemaan, miten ihmisten toimenpiteet luonnon taltuttamiseksi osoittautuvat tarinassa jatkuvasti riittämättömiksi, vaan antaa itse tapahtumien puhua puolestaan. Kerta toisensa jälkeen hahmojen taipumus aliarvioida ja ylenkatsoa hain tuottamaa uhkaa kääntyy heitä itseään vastaan, sillä luontokappaleena eläintä eivät kiinnosta ihmisen toiveajatukset ja mieliteot. Siten lomakauden vuoksi vaaraa vähättelevä pormestari sekä omia metsästysfantasioitaan toteuttava Quint petaavat itse epäkunnioituksellaan tappionsa.

Tästä huolimatta leffa ei leimaa kyseenalaisimpiakaan hahmojaan mustavalkoisesti ilkeiksi ja tyhmiksi. Kliseisempi elokuva esittäisikin takuulla esimerkiksi pormestarin ahneena kapitalistisikana, joka löytäisi itsensä ennen elokuvan loppua merenelävän suolenmutkasta. Tappajahai näyttää kuitenkin myös hänestä inhimillisiä puolia tehden selväksi, että hahmon päätösten taustalla on paikkakunnan asukkaiden elinkeinon turvaaminen, ja että riskien koskettaessa riittävän henkilökohtaisesti jopa hän pystyy lopulta näkemään virheensä. Quintille puolestaan annetaan haijahtinsa motiiviksi takaisinmaksu sota-aikana veden varassa kokemistaan kauhuista, joskin hänen harmikseen luonto piittaa hänen kostonhimostaan yhtä vähän kuin hait valtioiden välisistä pyssyleikeistä.

Tappajahai on myös siitä mielenkiintoinen hirviöelokuva, ettei sen nimikko-otus tunkeudu aiheuttamaan kaaosta ihmisten omaan elinympäristöön, vaan ihmiset itse hakeutuvat saalistajan ruokapöytään. Loppujen lopuksi hai ei leffamörkönä herätäkään kummoisia painajaisia, sillä mitään vaaraa ei edes syntyisi, jos hahmot noudattaisivat vain filmin mainoslausetta: "Älä mene veteen."

Vältän tavallisesti viimeiseen asti voivottelua siitä, miten asiat olivat ennen vanhaan paremmin, koska yleisesti ottaen ne eivät olleet. Tappajahain kohdalla joudun kuitenkin huokaisemaan, että 70-luvulla elokuvayleisö ei kaivannut viihdykkeekseen pullistelevaa joukkoa supersankareita taistelemassa ulottuvuusportista metropoliin hyökkääviä avaruusapinoita vastaan, vaan osasi nauttia jännityksestä, joka syntyy silkasta vettä pelkäävän sheriffin ja nälkäisen kalan kaksinkamppailusta.

Tappajahai on filmi, joka popularisoi blockbuster-käsitteen, mutta nykypäivän megabudjetin kesäleffoissa ei näy sen hyveistä merkkiäkään. Spielbergin tuotos etenee harkitun rytmitetysti, antaa aikaa hahmoilleen, kykenee yllättämään, ei muistuta käsikirjoitukseltaan reikäjuustoa ja luottaa erikoisefekteissään ennemmin tehokkaaseen pienieleisyyteen kuin galakseja räjäyttävään mahtipontisuuteen. Jos massoille kohdennetut elokuvat pystyisivät edelleen samaan, saattaisin minäkin mielelläni ripustaa niiden ääressä aivoni narikkaan.