Tappajahai

Jos rahassa kieriskely ei olisi suonut ohjaaja Steven Spielbergille lohtua, häntä olisi saattanut hyvinkin kaduttaa, ettei hänen läpimurtoteoksensa Tappajahai painottanut haihyökkäysten olevan äärimmäisen harvinaisia. Osoituksena valkokankaan vaikutusvoimasta Yhdysvaltain haipopulaatio syöksyi nimittäin leffan jälkeisinä vuosina jyrkkään laskuun, kun kalastajat ryhtyivät metsästämään joukolla filmin ihmissyöjähirviönä esittämiä eläimiä. Toisaalta näitä vesipetoja kohtaan räjähdysmäisesti kasvanut yleinen kiinnostus johti myös siihen, että rahoitus yliopistojen haitutkimukselle oli pitkään taattu. Spielbergin kassamagneetin seurauksia ei tarvitse ihmetellä, sillä sen teho elokuvana ei ole hiipunut tähänkään päivään mennessä.

Tappajahai luottaa jännityksen luomisessa rauhalliseen tunnelmanrakenteluun. Elokuvan varsinaista tähteä ei nimittäin näytetä pitkään aikaan kuin vilaukselta. Sen liikkeistä vihjailevat ainoastaan nerokas – joskin puolivahingossa oivallettu – ensimmäisen persoonan kamerakulma sekä John Williamsin klassinen teemamusiikki. Parempaa esimerkkiä onnesta onnettomuudessa tuskin elokuvahistoria tunteekaan kuin leffan kuvauksissa mekaanisen hain toimintaan liittyneet ongelmat, jotka pakottivat Spielbergin ja kumppanit luoviin ratkaisuihin.

Rauhallisen rytmityksen ohella inhimillisyys tekee Tappajahaista alusta asti enemmän kuin pelkän shokkeihin perustuvan trillerin. Muun muassa dialogi ja hahmojen käytös tuntuvat hirviöelokuvien joukossa poikkeuksellisen luontevilta. Filmin päähenkilö, poliisipäällikkö Brody, esimerkiksi juttelee vaimonsa kanssa niinkin arkisen uskottavista asioista, kuin miten sana "piha" lausutaan heidän uudessa kotikaupungissaan, johon he ovat juuri muuttaneet. Jopa hänen nuorin poikansa, jolla ei ole filmissä kuin mitätön sivurooli, saadaan vaikuttamaan todelliselta ihmiseltä kohtauksessa, jossa hän matkii isänsä eleitä. Elokuva luo taitavasti illuusion, että sen hahmot ovat olemassa myös tarinan tapahtumien ulkopuolella.

Vaikka Tappajahai on kiistämättä eräs kaikkien aikojen kuuluisimpia hirviöleffoja, onnistuu se silti yllättämään kerta toisensa jälkeen. Hain kahmaistessa brutaalisti leukojensa väliin kumilautalla kelluvan pikkupojan en ollutkaan uskoa, että katson todella Spielberg-elokuvaa. Arvaukseni kuolonuhrien suhteen menivät myös pieleen: laiturilta veden varaan vedetty kalastaja selvisi kuin selvisikin pedon purukalustolta, kun taas meritutkijan sukellusreissulle kalakaveri jätti saapumatta.

Filmin ainoan kömpelön hetken muodostaa kohtaus, jossa hai uhkaa Brodyn poikaa. Tästä epätodennäköisyydestä, että peto ottaa juuri päähenkilön jälkikasvun kohteekseen, paistaa liian selvästi yritys viedä taistelu eläintä vastaan henkilökohtaiselle tasolle. Kenties ratkaisusta on myös havaittavissa varhaisia merkkejä Spielbergin myöhempien elokuvien sentimentaalisesta suhtautumisesta lapsiin. Koko kuviossa hämmentää lisäksi se, minne rantaa aiemmin aktiivisesti partioineet kopteri ja veneet katoavat, kun hai viimein suvaitsee ilmaantua paikalle.

Elokuvan viimeisen kolmanneksen käsittävä haijahti sitä vastoin nousee sen vakuuttavimmaksi osioksi. Hetkittäin leffan sävy muistuttaa hupaisasti jopa enemmän seikkailufilmiä kuin trilleriä, mitä Williamsin musiikki vain korostaa. Tapahtumia kehitellään kiireettä hahmoja elävöittäen ja syventäen. Erityisesti Robert Shaw'n räiskyvän Quint-merimiehen ja Richard Dreyfussin meritutkijan välille saadaan aikaiseksi herkullista, nokittelun täyteistä kemiaa. Tästä kiitos ei kuulu pelkästään taitavalle näyttelylle, sillä Shaw ja Dreyfuss eivät voineet sietää toisiaan filmin kuvauksissa.

Kalastusreissun maltillinen kypsyttely huipentuu lopulta Brodyn näyttelijän, Roy Scheiderin, improvisoimaan klassikkovuorosanaan: "You're gonna need a bigger boat." Hain todellisen hyökkäyksen alkaessa seikkailuhenkisyys väistyy nopeasti säälimättömän selviytymistaistelun tieltä. Moby Dickin kapteeni Ahabia muistuttavan Quintin tyly kohtalo verivihollisensa hampaissa suorastaan hätkähdyttää.

Julmatkin käänteet tukevat silti erinomaisesti elokuvan tärkeintä konfliktia eli ihmisen ja luonnon yhteenottoa. Tätä teemaa Spielberg on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jurassic Parkissa, mutta Tappajahaissa sanomaa ei vielä piinaa saarnaavuus.

Filmi ei alleviivaakaan, miten ihmisten toimenpiteet luonnon taltuttamiseksi osoittautuvat tarinassa jatkuvasti riittämättömiksi, vaan antaa itse tapahtumien puhua puolestaan. Kerta toisensa jälkeen hahmojen taipumus aliarvioida hain uhkaa kääntyy heitä itseään vastaan. Luontokappaleena eläintä eivät nimittäin kiinnosta ihmisen toiveajatukset ja mieliteot. Lomakauden vuoksi vaaraa vähättelevä pormestari sekä omia metsästysfantasioitaan toteuttava Quint petaavat itse epäkunnioituksellaan tappionsa.

Tästä huolimatta leffa ei leimaa hahmojaan mustavalkoisesti ilkeiksi ja tyhmiksi. Kliseisempi elokuva esittäisikin takuulla esimerkiksi pormestarin ahneena kapitalistisikana, joka löytäisi itsensä ennen elokuvan loppua merenelävän suolenmutkasta. Tappajahai näyttää sen sijaan hänestä inhimillisiäkin puolia tehden selväksi, että hahmon päätösten taustalla on paikkakunnan asukkaiden elinkeinon turvaaminen, ja että riskien koskettaessa riittävän henkilökohtaisesti jopa hän ymmärtää virheensä. Quintille puolestaan annetaan haijahdin motiiviksi takaisinmaksu sota-aikana veden varassa kokemistaan kauhuista.

Tappajahai on myös siitä mielenkiintoinen hirviöelokuva, ettei sen nimikko-otus tunkeudu aiheuttamaan kaaosta ihmisten omaan elinympäristöön, vaan ihmiset itse hakeutuvat saalistajan ruokapöytään. Loppujen lopuksi hai ei leffamörkönä herätäkään kummoisia painajaisia, sillä mitään vaaraa ei edes syntyisi, jos hahmot noudattaisivat vain filmin mainoslausetta: "Älä mene veteen."

Spielbergin megahitti on filmi, joka popularisoi blockbuster-käsitteen, mutta nykypäivän jättibudjetin kesäleffoissa ei näy sen hyveistä merkkiäkään. Tappajahai etenee harkitun rytmitetysti, antaa aikaa hahmoilleen, kykenee yllättämään, ei muistuta käsikirjoitukseltaan reikäjuustoa ja luottaa erikoisefekteissään ennemmin tehokkaaseen pienieleisyyteen kuin galakseja räjäyttävään mahtipontisuuteen. Jos massoja kosiskelevat kesäleffat pystyisivät edelleen samaan, saattaisin minäkin mielelläni ripustaa niiden ääressä aivoni narikkaan.