The Walking Dead – kausi 5

Kun Lost-televisiosarja venyi ja kompuroi omiin mysteereihinsä, tympääntynyt katsoja alkoi uumoilla otsikon kertovan, mitä juonen punaiselle langalle oli kulisseissa tapahtunut. Myös The Walking Dead -hitistä on kehkeytymässä otsikkonsa veroinen. Sarja laahustaa sinnikkäästi eteenpäin kausi kaudelta, mutta äly on rapissut kyydistä jo aikapäiviä sitten.

Olen suhtautunut The Walking Deadin televisioinkarnaatioon hyvin kaksijakoisesti. Sarjassa minua kiehtoo sen suorasukainen nihilistinen asenne ja kyyninen näkemys ihmisluonnosta. Se uskaltaa esittää kiertelemättä epämiellyttäviä kysymyksiä, joita usein jenkkiviihteessä kartetaan: Pystyykö ihminen tulemaan toimeen ilman toivoa? Voiko jopa moraaliltaan kirkasotsaisin henkilö suistua pimeän puolelle, kun yhteiskunnan normikoneisto murtuu ympäriltä? Onko elämä sittenkin pohjimmiltaan vain merkityksetöntä päivästä toiseen selviytymistä, jonka lopussa ei odota muuta kuin kärsimys ja väistämätön kuolema?

Toisaalta pallona show'n nilkassa ovat aina roikkuneet sen mitäänsanomattomat hahmot. Alkukausien jälkeen sarjan tyyli on lisäksi suistunut jatkuvasti yliampuvampaan suuntaan. Samalla sen dialogi latistuu latistumistaan, ja jaksojen käsikirjoitus sekä ohjaus käyvät vuosi vuodelta laiskemmiksi.

Tästä kehityssuunnasta huolimatta AMC:n rahalehmän viides kausi alkaa lupaavasti. Rickin ja kumppaneiden jäätyä sitten viime näkemän vangiksi kannibaalien kansoittamaan Terminus-kylään he murtautuvat ansasta ulos heti tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa. Räjähtävässä aloituksessa kismittää vain se, etteivät ihmissyöjäilkimykset katkaise turhake-Glennin kaulaa, vaikka tilaisuudella fanien shokkihoitoon leikitelläänkin ahkerasti.

Tyhmistinlaatikkoon sovitettu näkemys Robert Kirkmanin sarjakuvasta on saavuttanut viimein tarinassaan vaiheen, jossa alkuperäisteos alkoi muuttua halpaa kidutuspornoa kiinnostavammaksi. Viidennen kauden alku luo toivoa, että nousujohde voisi käydä toteen myös television puolella. Kannibaalisivujuoni saa esimerkiksi muutaman jakson sisällä asiallisen brutaalin ja hätkähdyttävän päätöksen. Se antaa aihetta miettiä, onko sarjan sankareissa jäljellä enää mitään hyveellisyyden rippeitäkään.

Kauden ensimmäisen kahdeksan jakson aikana show liikkuu eteenpäin piristävän vauhdikkaasti. Ainoa selkeä harha-askel on Bethin vaiheita Atlantan sairaalassa käsittelevä juonikuvio, joka ei pidä valjuine sivuhahmoineen mielenkiintoa yllä. Ylipäänsä silloin, kun The Walking Deadin episodit nojaavat yhden–kahden keskeisen henkilön varaan, sarja onnistuu vain demonstroimaan, kuinka harva sen hahmoista pystyy kannattelemaan kokonaista tarinankaarta.

Bethin kuolema kauden puolivälissä on puolestaan herättänyt niin yleisön kuin kriitikoidenkin joukossa vaihtelevia tuntemuksia. Henkilökohtaisesti pidin käännettä tyydyttävänä päätöksenä syksyn puolella lähetetyille episodeille. Toisin kuin monet ovat tulkinneet, mielestäni tytön uhrautuminen vaikutti tarkoituksellisen sijaan epäonniselta virhearvioinnilta. Silti suuremmassa mittakaavassa on harmittavaa, miten käsikirjoittajat jälleen päätyvät helppoon ratkaisuun tapattaa sivuhahmo välittömästi, kun hänestä on saatu kehitettyä muutakin kuin pelkkä statisti. Vasta Bethin saadessa luodin otsaansa sarja myös vaikuttaa muistavan hänen sisaruussuhteensa Maggieen, sillä sitä ennen isosisko ei osoita kertaakaan huolestuneisuutta perheenjäsenensä kohtalosta.

Kauden yhdeksäs ja kymmenes episodi taas muodostavat pakollisen täytesisällön, joka pysäyttää juonen tyystin paikoilleen. Chad L. Colemanin mainiosti esittämän Tyreesen kuolema What Happened and What's Going On -jaksossa on vieläpä lohduttomuudestaan huolimatta hätäisesti toteutettu. Se on myös tarinallisesti tarpeeton ottaen huomioon, että juuri edeltävässä jaksossa on päästetty päiviltä pitkään sarjassa mukana kulkenut hahmo. Näin pahvinukkea moniulotteisempien sivuhenkilöiden kaarti harvenee jälleen yhdellä.

Kahdesta episodista ankeammaksi osoittautuu kuitenkin jälkimmäinen, Them. Paperilla sen ideassa ei ole mitään vikaa: selviytyjäjoukko on ajautumaisillaan pohjattoman epätoivon partaalle, kunnes jakson lopussa heille tarjotaan pieni toivon pilkahdus merkiksi paremmista ajoista. Toteutukseltaan kyseessä on kuitenkin pitkäpiimäinen peukalonpyörittelyharjoitus, jossa hahmot mutisevat merkityksettömiä ja möllöttävät tyhjäkatseisina kameran edessä loputtoman pitkiltä tuntuvia aikoja. Sitä ei voi kutsua kuin erääksi sarjan pohjanoteerauksista. Asiaa ei erityisesti auta myöskään Rickin sarjakuvasta tuttu "We are the walking dead" -rautalankamonologi.

Toiminnan määrän pudotessa nollaan dialogin väsähtäneisyys alkaakin paistaa silmään kivuliaasti. Kun mikään ei ole vetämässä huomiota pois hahmojen jaarittelusta, raastavan kömpelöt ja tyhjyyttään kumisevat vuorosanat pääsevät piinaamaan täydellä voimallaan. Sen sijaan, että hahmot puhuisivat enää lainkaan konkreettisista tapahtumista ja arjen elostaan, he pakkosyöttävät katsojalle tarinan teemoja kuin kehnoja aforismeja. "The fight, it turns on you. You’ve gotta let it go", runoilee esimerkiksi Michonne Rickille The Distance -episodin päätteeksi.

Hahmojen saapuessa Alexandrian paratiisinomaiseen yhteisöön, joka on säästynyt elävien kuolleiden kosketukselta, show kuitenkin saa sarjakuvan tavoin lisävirtaa. Käänteen seurauksena sarjan perusasetelma vaihtuu nimittäin selviytymistaistelusta ensiaskeleitaan ottavan yhteiskunnan rakentamiseen. Toivon mukaan uusien kuvioiden annetaan kehittyä rauhassa, sillä tässä vaiheessa tarinaa pysyvä muutos samanlaisena toistuvaan kaavaan on jo kipeästi tarpeen.

Alexandria-kaaren kutkuttavana oivalluksena todelliseksi pahaksi paljastuu alkuperäisten asukkaiden sijaan Rickin johtama poppoo, joka väkivaltaisena ja sopeutumaan kykenemättömänä ulkopuolisena voimana yrittää kammeta itsensä vallan kahvaan. Etenkin Rickin itsensä vähittäinen muuntautuminen öykkärimäiseksi Shanen kopioksi on loppukaudella kiehtovaa antia. Harmillisesti Andrew Lincoln tylsyttää maneereillaan parhaimman terän hahmon kehityksestä.

The Walking Deadin todelliseksi maailmanlopun valopilkuksi on kuitenkin noussut Melissa McBriden vakuuttavan vahvasti tulkitsema Carol. Hahmo on kulkenut matkan aina aviomiehen alistamasta perheenäidistä kylmäverisen pragmaattiseksi murhaajaksi ja nyt viidennellä kaudella viattoman kotirouvan osaa taidolla esittäväksi manipulaattoriksi. Hänen kohtauksiaan uudessa roolissaan keksejä halajavien pikkupoikien painajaisena onkin poikkeuksetta ilo seurata.

Kaudella esiteltävistä uusista hahmoista positiivisesti mieleen painuvat lisäksi sympaattinen Alexandrian uusien asukkaiden värvääjä, Aaron, sekä kylässä valtaa pitävä kongressiedustaja Monroe, jonka sukupuoli on televisiosovituksessa vaihdettu miehestä naiseksi. Vaimoaan pahoinpitelevästä Pete-tohtorista tehdään sen sijaan niin yksiulotteisen kärjistetty pahis, ettei Rickin murhanhimo häntä kohtaan tunnu likimainkaan niin moraalisesti arveluttavalta kuin se voisi älykkäämmin käsikirjoitettuna tuntua. The Wiressä kunnostautuneen Seth Gilliamin näyttelemä seinähullu isä Gabriel myös ikävystyttää jatkuvilla järjettömillä tempauksillaan, joilla pusketaan laiskasti juonta eteenpäin.

Vanhoista tuttavuuksista osa on myös saanut pysytellä elävien kirjoissa liiankin pitkään. Erityisesti jatkuvasti angstaava mutta henkilönä etäiseksi jäävä Sasha tympäisee. Nollapersoonina menestyksekästä kulkuaan jatkavat niin ikään Glenn ja Maggie samalla, kun huomattavasti kiinnostavammat hahmot lakoavat ympäriltä. Tiedemieheksi tekeytynyt Eugene alkaa puolestaan ärsyttää pelkästään hänelle kirjoitetun kammottavan kikkailevan dialogin vuoksi, jota hahmon näyttelijällä on täysi työ yrittää pelastaa.

Sen lisäksi, ettei The Walking Deadissa ole koskaan ollut puutetta tympivistä hahmoista, sama pätee puolihuolimattomasti toteutettuihin zombihyökkäyksiin. Sarjan edetessä tuotantoryhmä vaikuttaa panostavan yhä enemmän lennokkaisiin ideoihin kuin siihen, onko toiminnassa pohjimmiltaan mitään järkeä. Esimerkiksi kauden viimeisessä jaksossa Darylille ja Aaronille viritettävä ansa käyttää kieltämättä epäkuolleita luovasti hyödyksi, mutta herättää kysymyksen, kuka viitsisi kasata kokoon yhtä epäkäytännöllisen ja vaivalloisen hökötyksen keskellä postapokalyptista erämaata.

Hahmojen käsittämätön kyvyttömyys taisteluissa zombeja vastaan ei sekään ole enää uutinen muttei siitä huolimatta lakkaa kaihertamasta. Pidin sarjan alkupuolella siitä, miten sivuhenkilöitä ei kauhugenren kliseiden mukaisesti tapatettu yleensä silkan typeryyden ja tumpeloinnin seurauksena. Nykyään selviytyjien eksyessä örisijöiden täyttämiin paikkoihin voi sitä vastoin mennä takuuseen, että joku pääsee hengestään pelkän varomattoman hutiloinnin vuoksi. Maalaisjärjen puutteesta sankarien touhussa kertookin se, että vasta sarjan viidennellä kaudella kukaan hoksaa ennen suljettuun tilaan porhaltamista houkutella laahustajat esille piiloistaan ääntä käyttämällä.

Tämä ohimenevä älynväläys johtuu tosin todennäköisesti vain siitä, että tuttujen hahmojen täytyy hetkellisesti näyttää uusia tulokkaita kokeneemmilta ja fiksummilta. Häiritsevästi henkiinjäämiskamppailun karaisemat konkarit nimittäin rynnivät edelleen itsetuhoisesti veitsi ojossa zombien iholle sen sijaan, että he turvautuisivat mihinkään kättä pidempään. Kenties vaara ei ole tosin niin suuri kuin kuvittelen, sillä helmitaulustani loppuivat helmet laskiessani, montako kertaa joku hahmoista joutuu painiotteluun nälkäisen vastustajan kanssa ja selviää tilanteesta ehjin nahoin.

Show'n ristiriitaisuudet kärjistyvät kauden loppua kohden. Suhtauduin etenkin finaalijaksoon hyvin kahtiajakautuneesti. Toisaalta päätös on kauden teemojen kannalta tyydyttävä ja jopa hetkellisessä optimismissaan yllättävä. Positiivista on myös se, ettei viimeinen episodi tukeudu hurjiin cliffhangereihin tai merkittävien hahmojen kuolemiin houkutellakseen katsojia seuraavalle kaudelle. Toisaalta Rickin ja Peten välinen konflikti raukeaa kaikkein tylsimmällä mahdollisella – joskin suoraan sarjakuvasta lainatulla – tavalla todistaen jälleen, etteivät sarjan käsikirjoittajat kykene ylläpitämään pitkäaikaisia jännitteitä.

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä jokaista The Walking Deadin hyvää puolta kohden löytyy vastapainoksi jokin ärsytyksen aihe. Vaikka show'n juonikuviot ovat asettuneet edelliskautta mukaansatempaavammille urille, sen toteutus haparoi yhä enemmän yksityiskohdissa niin käsikirjoituksen kuin ohjauksenkin tasolla. Erityisesti dialogi sisältää paikoin aivan liikaa tarpeetonta lörpöttelyä, joka ei edistä tarinaa millään tavalla. Kohtauksesta siirrytään myös usein toiseen tuskaisen hitaasti, vaikka kaikki sanottava olisi jo sanottu. Pelkästään ylimääräisiä täyteminuutteja leikkaamalla sarjasta muodostuisi huomattavasti siedettävämpää seurattavaa.

Koska käveleviä kuolleita on lupailtu tuotettavan jopa 12 kauden edestä, toivonkin todella, että show onnistuisi ahmimaan tekijätiimiinsä tuoreita aivoja, jotka voisivat kääntää tarinan suunnan pysyvästi. Muussa tapauksessa sarjan purema muuttaa tätä menoa väistämättä myös minut ruudun ääressä kuolaavaksi ruumiiksi. Jakso toisensa jälkeen tunnen ajatuksenjuoksuni hidastuvan tappavan tasaisesti, mutta verta ja suolenpätkiä, niitä on vain pakko... saada... lisää.

Örr.