The Walking Dead - 5. tuotantokausi

(2014-2015)

Silloin tällöin potentiaalinsa haaskannut televisiosarja alkaa venyessään kuvastaa nimeltään turhankin osuvasti omaa perimmäistä luonnettaan. Tympääntynyt Lost-katsoja saattoi esimerkiksi arvata show'n otsikon kertovan täsmälleen, millainen vahinko käsikirjoittajille oli kulissien takana käynyt juonen punaisen langan kanssa. Samanlaiset ennusmerkit ovat olleet pitkään luettavissa myös sinnikkäästi eteenpäin laahustavasta mutta kausi kaudelta älyllisiltä toiminnoiltaan rapistuvasta The Walking Deadista.

Olen suhtautunut The Walking Deadin televisioinkarnaatioon aina hyvin kaksijakoisesti. Sarjassa minua kiehtoo sen rohkean suorasukainen nihilistinen asenne ja kyyninen suhtautuminen ihmisluontoon. Show uskaltaa nimittäin esittää kiertelemättä epämiellyttäviä kysymyksiä, joita usein viihteessä kartetaan: Pystyykö ihminen tulemaan toimeen ilman toivoa? Voiko jopa moraaliltaan kirkasotsaisin henkilö suistua pimeän puolelle, kun yhteiskunnan normikoneisto murtuu ympäriltä? Onko elämä sittenkin pohjimmiltaan vain merkityksetöntä päivästä toiseen selviytymistä, jonka lopussa ei odota muuta kuin kärsimys ja väistämätön kuolema?

Toisaalta ruumiina show'n nilkassa ovat aina roikkuneet sen harmittavan mitäänsanomattomat hahmot. Näistä erityisesti pari älyvapainta yksilöä ovatkin painuneet raivostuttavuudessaan katsojakunnan mieleen kuin veitsi mätään päähän. Alkukausien jälkeen sarjan tyyli on lisäksi suistunut jatkuvasti yliampuvampaan suuntaan. Samalla sen dialogi latistuu latistumistaan ja jaksojen käsikirjoitus sekä ohjaus käyvät vuosi vuodelta laiskemmaksi yksityiskohtien suhteen.

Tästä kehityssuunnasta huolimatta AMC:n rahalehmän viides lypsykierros alkaa lupaavasti. Rickin ja kumppaneiden jäätyä sitten viime näkemän vangiksi kannibaalien kansoittamaan Terminus-kylään he murtautuvat ansasta ulos heti tuotantokauden ensimmäisessä jaksossa. Räjähtävässä aloituksessa kismittää vain, etteivät ihmissyöjäilkimykset katkaise turhake-Glennin kaulaa, vaikka tilaisuudella fanien shokkihoitoon leikitelläänkin ahkerasti.

Tyhmistinlaatikkoon sovitettu näkemys zombimaailmanlopusta on tarinassaan saavuttanut viimein vaiheen, jossa Robert Kirkmanin alkuperäinen sarjakuva alkoi muuttua halpaa kidutuspornoa kiinnostavammaksi. Viidennen kauden alku luo toivoa, että nousujohde voisi käydä toteen myös television puolella. Kannibaalisivujuoni saa esimerkiksi muutaman jakson sisällä asiallisen brutaalin ja hätkähdyttävän päätöksen, joka antaa aihetta miettiä, onko sarjan sankareissa jäljellä enää mitään hyveellisyyden rippeitäkään.

Kauden ensimmäisen kahdeksan jakson aikana show liikkuukin eteenpäin piristävän vauhdikkaasti. Ainoana selkeänä harha-askeleena Bethin vaiheita Atlantan sairaalassa käsittelevä juonikuvio ei kykene valjuine sivuhahmoineen pitämään mielenkiintoa yllä sitä määrää minuutteja, jonka sarja siihen uhraa. Ylipäänsä silloin, kun The Walking Dead turvautuu episodeihin, jotka nojaavat vain yhden–kahden keskeisen henkilön varaan, se onnistuu ainoastaan demonstroimaan, kuinka harva sen hahmoista pystyy omin voimin kannattelemaan kokonaista tarinankaarta.

Bethin kuolema kauden puolivälissä on puolestaan herättänyt niin yleisön kuin kriitikoidenkin joukossa vaihtelevia tuntemuksia. Henkilökohtaisesti pidin käännettä tyydyttävänä päätöksenä syksyn puolella lähetetyille episodeille, sillä toisin kuin monet ovat tulkinneet, mielestäni tytön uhrautuminen vaikutti tarkoituksellisen sijaan epäonnisen yli-itsevarmalta virhearvioinnilta. Silti show'n suuremmassa mittakaavassa on harmittavaa, miten käsikirjoittajat jälleen päätyvät helppoon ratkaisuun tapattaa sivuhahmo välittömästi, kun hänestä on saatu kehitettyä muutakin kuin pelkkä statisti. Vasta Bethin saadessa luodin otsaansa sarja myös vaikuttaa muistavan hänen sisaruussuhteensa Maggieen, sillä sitä ennen isosisko ei osoita kertaakaan huolestuneisuutta perheenjäsenensä kohtalosta.

Kauden päättävän puoliskon kaksi ensimmäistä lukua puolestaan muodostavat 16 episodin kokonaisuudessa pakollisen täytesisällön, joka pysäyttää juonen tyystin paikoilleen. Chad L. Colemanin mainiosti esittämän Tyreesen kuolema What Happened and What's Going On -jaksossa on vieläpä lohduttomuudestaan huolimatta hätäisesti toteutettu ja tarinallisesti tarpeeton ottaen huomioon, että juuri edeltävän 45-minuuttisen aikana on päästetty päiviltä pitkään sarjassa mukana kulkenut hahmo. Näin myös pahvinukkea moniulotteisempien sivuhenkilöiden kaarti harvenee jälleen yhdellä.

Kyseisestä kahdesta episodista ankeammaksi osoittautuu kuitenkin jälkimmäinen, Them. Kerronnallisesti sen ideassa ei ole mitään vikaa: selviytyjäjoukko on ajautumaisillaan pohjattoman epätoivon partaalle, kunnes jakson lopussa heille tarjotaan pieni toivon pilkahdus merkiksi paremmista ajoista. Toteutukseltaan kyseessä on kuitenkin loputtoman pitkäpiimäinen peukalonpyörittelyharjoitus, jossa hahmot mutisevat merkityksettömiä ja möllöttävät tyhjäkatseisina kameran edessä loputtoman pitkiltä tuntuvia aikoja, minkä vuoksi sitä ei voi kutsua kuin erääksi sarjan pohjanoteerauksista. Asiaa ei erityisesti auta sekään, että show päättää viimein ajan koittaneen Rickille ulostaa suustaan sarjakuvasta tuttu "Me olemme elävät kuolleet" -rautalankamonologi, jottei sarjan otsikon kaksoismerkitys jäisi keneltäkään havaitsematta.

Toiminnan määrän pudotessa nollaan dialogin väsähtäneisyys alkaakin paistaa silmään kivulloisen kirkkaasti. Kun mikään ei ole vetämässä huomiota pois hahmojen jaarittelusta, raastavan kömpelöt ja tyhjyyttään kumisevat vuorosanat pääsevät piinaamaan täydellä voimallaan. Sen sijaan, että hahmot puhuisivat enää lainkaan konkreettisista tapahtumista ja arjen elostaan, he pakkosyöttävät katsojalle tarinan teemoja kuin hössöttävä äiti Pilttiä pienoiselleen. "Taistelu, se kääntyy itseään vastaan. Siitä on päästettävä irti", runoilee esimerkiksi Michonne Rickille The Distance -episodin päätteeksi antaen panoksensa alati kasvavaan The Walking Dead -mietelausekokoelmaan.

Hahmojen saapuessa Alexandrian paratiisinomaiseen yhteisöön, joka on säästynyt elävien kuolleiden kosketukselta, show kuitenkin saa sarjakuvan tavoin tarinaansa jälleen lisävirtaa. Käänteen seurauksena sarjan perusasetelmat muokkautuvat nimittäin jatkuvasta selviytymistaistelusta ensiaskeleitaan ottavan yhteiskunnan rakentamiseen. Toivon mukaan uusien kuvioiden annetaan kehittyä rauhassa, sillä tässä vaiheessa tarinaa pysyvä muutos samanlaisena toistuvaan kaavaan on jo kipeästi tarpeen.

Alexandria-kaaren kutkuttavana oivalluksena alkuperäisten asukkaiden sijaan todelliseksi pahaksi paljastuu Rickin johtama poppoo, joka väkivaltaisena ja sopeutumaan kykenemättömänä ulkopuolisena voimana yrittää kammeta itsensä vallan kahvaan. Erityisesti Rickin itsensä vähittäinen muuntautuminen öykkärimäiseksi Shanen kopioksi on loppukaudella kiehtovaa antia. Harmillisesti Andrew Lincoln yrittää maneereillaan ja aneemisella näyttelijäntyöllään jälleen tylsyttää parhaimman terän hahmon kehityksestä.

Yllättävästi The Walking Deadin todelliseksi maailmanlopun valopilkuksi on kuitenkin noussut Melissa McBriden vakuuttavan vahvasti tulkitsema Carol. Hahmo on kulkenut matkan aina aviomiehen alistamasta perheenäidistä kylmäverisen pragmaattiseksi murhaajaksi ja nyt viidennellä kaudella viattoman kotirouvan osaa taidolla esittäväksi manipulaattoriksi. Hänen kohtauksiaan uudessa roolissaan keksejä halajavien pikkupoikien painajaisena onkin poikkeuksetta ilo seurata.

Kaudella esiteltävistä uusista hahmoista positiivisesti mieleen painuvat puolestaan sympaattinen Alexandrian uusien asukkaiden värvääjä, Aaron, sekä kylässä valtaa pitävä kongressiedustaja Monroe, jonka sukupuoli on televisiosovituksessa vaihdettu miehestä naiseksi. Sitä vastoin vaimoaan pahoinpitelevästä Pete-tohtorista tehdään niin yksiuloitteisen kärjistetty pahis, ettei Rickin murhanhimo häntä kohtaan tunnu likimainkaan niin moraalisesti arveluttavalta kuin se voisi älykkäämmin käsikirjoitettuna tuntua. The Wiressä kunnostautuneen Seth Gilliamin näyttelemä seinähullu isä Gabriel myös ikävystyttää jatkuvilla järjettömillä tempauksillaan, joita laiskasti käytetään pariinkin otteeseen puskemaan juonta eteenpäin.

Vanhoista tuttavuuksista osa myös syventää zombiepidemian kurjuutta entisestään. Erityisesti jatkuvasti angstaavan mutta henkilönä etäiseksi jäävän Sashan soisi painuvan pysyvästi lojumaan ruumiiden joukkoon. Nollapersoonallaan menestyksekästä kulkua jatkavat puolestaan ketkäpä muut kuin iki-ihanat Glenn ja Maggie huomattavasti kiinnostavampien hahmojen laotessa ympäriltä. Tiedemieheksi tekeytyneen Eugenen toivoisi sen sijaan tarjoavan kalmoille purtavaa jo pelkästään hänelle kirjoitetun kammottavan kikkailevan dialogin vuoksi, jota hahmon näyttelijällä on täysi työ yrittää pelastaa.

Sen lisäksi, ettei The Walking Deadissa ei ole koskaan ollut puutetta tympivistä hahmoista, sama pätee puolihuolimattomasti toteutettuihin zombihyökkäyksiin. Sarjan edetessä tuotantoryhmä vaikuttaa panostavan yhä enemmän lennokkaisiin ideoihin kuin siihen, onko toiminnassa todellisuudessa mitään järkeä. Esimerkiksi kauden viimeisessä jaksossa Darylille ja Aaronille viritettävä ansa käyttää kieltämättä epäkuolleita luovasti hyödyksi, mutta herättää kysymyksen, kuka olisi viitsinyt kasata kokoon yhtä epäkäytännöllisen ja vaivalloisen kyhäelmän keskellä postapokalyptista erämaata.

Hahmojen käsittämätön kyvyttömyys zombeja vastaan taistellessa ei sekään ole enää uutinen, muttei siitä huolimatta lakkaa kaihertamasta. Pidin sarjan alkupuolella siitä, miten sivuhenkilöitä ei kauhugenren kliseiden mukaisesti tapatettu yleensä silkan typeryyden ja tumpeloinnin seurauksena. Nykyisin selviytyjien eksyessä örisijöiden täyttämiin paikkoihin voi sitä vastoin mennä takuuseen, että joku pääsee hengestään pelkän varomattoman hutiloinnin seurauksena. Jotain maalaisjärjen puutteesta sankarien touhussa kertookin se, että vasta sarjan viidennen kauden neljännessätoista jaksossa kukaan hoksaa ennen suljettuun tilaan porhaltamista houkutella laahustajat esille piiloistaan ääntä käyttämällä.

Tämä ohimenevä älylliseen ajatteluun viittaava oire johtuu tosin todennäköisesti vain siitä, että tuttujen hahmojen täytyy hetkellisesti näyttää uusia tulokkaita kokeneemmilta ja fiksummilta. Häiritsevästi henkiinjäämiskamppailun karaisemat konkarit nimittäin rynnivät edelleen itsetuhoisesti veitsi ojossa zombien iholle sen sijaan, että he turvautuisivat mihinkään, mikä pitäisi raadot etäämmällä. Kenties vaara ei ole tosin niin suuri kuin kuvittelen, sillä helmitaulustani loppuivat helmet laskemaan niitä kertoja, joina joku hahmoista on joutunut painiotteluun nälkäisen vastustajan kanssa selviten tilanteesta tartunnatta. Vähä vähältä alkaa vaikuttaa siltä kuin kuolleita voisi lepuuttaa päällä peittona, eikä vahingoksi koituisi muuta kuin hajuhaitta.

Show'n ristiriitaisuudet kärjistyvät kauden loppua kohden. Suhtautuduin erityisesti finaalijaksoon hyvin kahtiajakautuneesti. Toisaalta päätös on kauden teemojen kannalta tyydyttävä ja jopa yllättävä siinä, miten monet uhkaavasti eskaloituvat vastakkainasettelut saavat lopulta huomattavasti seesteisemmän ja ihmisluonnon kannalta optimistisemman ratkaisun kuin etukäteen odottaisi. Positiivista on myös se, ettei viimeinen episodi tukeudu hurjiin cliffhangereihin tai merkittävien hahmojen kuolemiin houkutellakseen katsojia seuraavalle kaudelle. Toisaalta Rickin ja Peten välisen konfliktin raukeaminen tapahtuu kaikkein tylsimmällä mahdollisella – joskin suoraan sarjakuvasta lainatulla – tavalla todistaen jälleen, etteivät sarjan käsikirjoittajat kykene ylläpitämään pitkäaikaisia jännitteitä.

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä jokaista The Walking Deadin hyvää puolta kohden löytyy vastapainoksi jokin ärsytyksen aihe. Vaikka show'n juonikuviot ovat asettuneet edelliskautta mukaansatempaavammille urille, sen toteutus haparoi yhä enemmän yksityiskohdissa niin käsikirjoituksen kuin ohjauksenkin tasolla. Erityisesti dialogi sisältää paikoin aivan liikaa tarpeetonta lörpöttelyä, mikä ei edistä tarinaa millään tavalla. Kohtauksista siirytään myös usein toiseen tuskaisen hitaasti, vaikka kaikki sanottava olisi jo sanottu. Pelkästään ylimääräisiä täyteminuutteja leikkaamalla sarjasta muodostuisi huomattavasti siedettävämpää seurattavaa.

Tunnen ajoittain suhtautuvani The Walking Deadiin itsekin kuin kotiväkivallan uhri, joka katsoo hyväksikäyttäjänsä anteeksiantamattomat tempaukset itsepintaisesti läpi sormien, koska pinnan alla on joskus saattanut piillä jotain hyvää. Kuin aggressiivinen puoliso, sarjakaan ei silti anna merkkiä, että sillä olisi aikomusta parantaa tapojaan. Vanhentuessaan se uhkaa pikemminkin tyhmistyä entisestään.

Koska show'ta on lupailtu tuotettavan jopa 12 kauden edestä, toivonkin todella, että se onnistuisi ahmimaan tekijätiimiinsä tuoreita aivoja, jotka voisivat kääntää tarinan suunnan pysyvästi parempaan. Muussa tapauksessa sarjan purema muuttaa tätä menoa myös minut väistämättä ruudun ääressä kuolaavaksi ruumiiksi. Jakso toisensa jälkeen tunnen ajatuksenjuoksuni hidastuvan tappavan tasaisesti, mutta verta ja suolenpätkiä, niitä on vain pakko – saada — lisää.

Örr.