Avengers: Age of Ultron

(2015)

Viikonpäivästä riippuen olen Joss Whedon -fanipoika. Kulttiin kuulumiseni todennäköisyydet kohoavat erityisesti niinä päivinä, kun nörttijumalan hahmot kokoontuvat viettämään iltaa yhdessä laulaen. Avengers-elokuvat ovat puolestaan palvontamenojeni krapulainen maanantai.

Keväällä heikkoja mieliä hammasrattaillaan jauhava Marvelin ja Disneyn markkinointikoneisto toitotti, että Avengers: Age of Ultron on leffatapaus, joka kaikkien popkulttuuria aktiivisesti seuraavien pitää todistaa. Lampaan lailla määkäisin ja painuin teatteriin, vaikken pitänyt edes ensimmäisestä Kostajien kokoontumisesta. Sen verran kapinallista minusta kuitenkin löytyy, etten käyttänyt lystiin senttiäkään vaan turvauduin ilmaislippuun. Aikaani en tuhlaa myöskään Marvel-urhojen henkilökohtaisten seikkailujen läpikahlaamiseen, sillä haluan pitää kynnenaluseni puhtaana.

Whedonille en kuitenkaan malttanut olla antamatta toista mahdollisuutta. Buffyn tapauksessa niitä täytyi antaa jopa neljä, kunnes sarja muuttui levottoman hyväksi. Age of Ultron ei valitettavasti ole silti toivomusteni mukainen kankean lämmittelyn jälkeinen voimannäyte, jossa edeltävän elokuvan pohjatreenistä otetaan kaikki ilo irti.

Vaikka jo ensimmäinen Avengers pullistui liitoksissaan liiallisesta määrästä tylsänpulleita pukusankareita, jatko-osaan niitä on kirjoitettu peräti kolme lisää: Scarlett Witch, Quicksilver ja Vision. Koomisesti niin uusiin kuin vanhoihinkaan hahmoihin ei ennätetä keskittyä edes toimintakohtauksissa kameran säntäillessä ympäriinsä tarkastamaan kunkin muovifiguurin kuulumisia. Sitäkin turhempi on toivo, että heitä ehdittäisiin kehittämään tarinassa henkilöinä.

Whedon yrittää silti kuumeisesti siitä haastavasta seikasta huolimatta, että Tony Stark on todellisuudessa joukon ainoa vangitseva persoona. Tunnemittarini ei kuitenkaan värähtänyt vielä tiedosta, että Haukansilmä viettää vapaa-ajallaan onnellista perhe-elämää. Natasha Romanoffin ja Bruce Bannerin välisen heikosti pohjustetun, kömpelön rakkaussivujuonen kohdalla se väpätti puolestaan aivan vääristä syistä.

Edeltäjänsä tavoin Age of Ultron kärsii töksähtävästä aloituksesta. Whedon vaikuttaa epävarmalta sen suhteen, miten nämä supersankarieepokset kuuluisi alustaa ennen filmin otsikon pamauttamista kankaalle. Tällä kertaa leffa saa lähtölaukauksen toiminnan keskeltä Kostajien kamppaillessa kasvotonta terroristiarmeijaa vastaan MacGuffin nro 1:n kaappaamiseksi. Taistelun tiimmellyksessä heitellään kilpien ja vasaroiden lisäksi pöhlöjä onelinereita ja pysähdytään porukalla hidastukseen poseeraamaan.

Monien mielestä Avengers-elokuvia ei varmasti ole reilua arvioida näkemättä kaikkia edeltäviä Marvel-filmiuniversumin tekeleitä. En pystykään ottamaan kantaa siihen, miten Age of Ultron toimii osana laajempaa tarinajatkumoa. Pelkästään ensimmäisen Iron Manin ja Avengersin nähneenä juonen seuraaminen ei kaikesta huolimatta tuottanut vaikeuksia, sillä se koostuu käytännössä kasasta hatarasti yhteen parsittuja toimintakohtauksia. Ainoana käänteenä tapahtumien kulussa minua hämmensi Thorin kylpyreissu deus ex machina -unilampeen, joten oletin hahmon omien leffojen antavan sille selityksen. Googlella suoritetun salapoliisityöni perusteella tämä ei kuitenkaan ole asian laita.

Jaksoin kuitenkin kiinnostua elokuvan perustavanlaatuisesta konfliktista eli Kostajien ja heidän itse aikaansaamansa ilkimyksen, Ultronin, kohtaamisesta. Pieleen mennyt, itseään kehittelevä tekoäly, joka päättelee saavuttavansa maailmanrauhan helpoiten ihmiskunnasta eroon hankkiutumalla, osuu nimittäin lähelle klassisia kauhuskenaarioita, joita myös tosimaailman tekoälytutkimuksessa pähkäillään. Aiheeseen ei tosin paneuduta tämän syvemmin, mutta siitä huolimatta pahiksen lähtökohdat ovat keskimääräistä sarjakuvakonnaa kiehtovammat.

Ultronin alkuperä päähahmojen omana luomuksena muodostaa silti tarinaan myös ongelman. Kostajat eivät nimittäin tunnu erityisen sankarillisilta siivotessa koko elokuvan ajan itse aiheuttamaa sotkuaan ja tuottaessaan samalla mittaamattomia omaisuus- ja siviilivahinkoja. Ainakin oletan, että mellastuksesta syntyy myös sivullisia uhreja, vaikkei kamera heitä vaivaudukaan näyttämään. Hulkin ja Iron Manin nyrkkeillessä Johannesburgia matalaksi on nimittäin mahdoton uskoa muuta siitä huolimatta, ettei elokuva itse tällaisista pikku epämiellyttävyyksistä välitä.

Päähenkilöt ansaitsisivat joka tapauksessa yhä sympatiamme, jos he joutuisivat kohtaamaan tämän omasta suuruudenhulluudestaan seuraavan hävityksen vasta usean joukolla suoritetun urotyön jälkeen. Koska todistusaineisto ryhmän urhoollisuudesta rajoittuu kuitenkin vain yhteen leffaan, saa Age of Ultron heidät tuntumaan ajoittain tiimiltä vastuuttomia, supervoimilla terästettyjä tumpeloita.

Avengers-elokuvissa Kostajien ryhmädynamiikasta on kehkeytynyt merkittävä teema. Age of Ultronin toimintakohtaukset alleviivavatkin alusta asti, miten sankarit ovat viimein oppineet yhdistämään taitonsa yhteisen tavoitteen eteen kuin tavallista väkivaltaisempi muodostelmaluistelujoukkue. Silti tarinan olisi suonut keskittyvän myös siihen, miten he toimivat yhdessä henkilökohtaisella tasolla. Kohtaus, jossa humaltuneet päähenkilöt kisailevat leikkimielisesti siitä, kuka pystyy nostamaan Thorin vasaran, jääkin leffan harvoiksi hetkiksi, jolloin siitä huokuu rahtunen inhmillistä lämpöä.

Ensimmäisessä Avengers-filmissä positiivisimmaksi piirteeksi kohosi itsetietoinen asenne ja supersankarielokuvien mahtipontisuuksille naureskeleva dialogi. Jatko-osassa huumori sitä vastoin väsähtää. Whedonin käsikirjoituksesta aistii inspiraation puutteen, sillä esimerkiksi Kapteeni Amerikan moitteille Starkin kielenkäytöstä naljaillaan loputtomiin, vaikka vitsinvarsa on kuollut jo syntyessään. Sankarit itse puolestaan vaikuttavat kommentteja laukoessaan kuin tunnekylmän puujalkakoneiston rattailta heidän heitellessään nasevuuksia samalla, kun kaupunkeja ympärillä hävitetään.

Whedonille tavanomainen keino repiä huumoria ja ujuttaa samalla epäuskottavia juonielementtejä katsojan nenän alta on laittaa hahmot osoittelemaan ja huomauttelemaan pahimpia älyttömyyksiä tarinasta. Tämä temppu toimii kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti eikä muuta sitä, että Age of Ultron tosiaan on täynnä hölmöjä hetkiä. Päähenkilöt esimerkiksi unohtavat suuressa viisaudessaan elokuvan alussa valtaamansa terroristilinnoituksen laboratorioineen täysin koskemattomaksi ja vartioimatta, jotta Ultron voi myöhemmin valjastaa sen omaan käyttöönsä. Ultron itse puolestaan jättää ilman mitään järkevää syytä varmistamatta, että hänelle uutta ruumista kasannut tohtori on jälkeenpäin todella päässyt hengestään eikä pysty kertomaan hänen suunnitelmiaan Kostajille

Vaikka filmin pääosassa häärii joukko supersankareita, mieleni tekee myös kyseenalaistaa heidän kykynsä suorittaa äkillisiä siirtymiä paikasta toiseen ja hahmottaa tilanne täydellisesti pahimmankin kaaoksen keskellä. Kun Kapteeni Amerikka esimerkiksi kuulee Seouliin saapuessaan, että Ultron on pakomatkalla, hän teleporttaa välittömästi seuraavassa otoksessa juuri sen tien ylle, jonka alta pakorekka on sillä hetkellä kulkemassa. Jopa supervoimaton Romanoff, kykenee ihmetekoihin, kuten parin sekunnin arviointiajalla suoritettuun täydelliseen ilmaloikkaan kahden lentävän ajoneuvon välillä ruumisarkkuun takertuneena. Jännite toimintakohtauksissa ei olekaan kummoinen, sillä käsikirjoitus tuntuu jatkuvasti oikovan mutkia päähahmojen hyväksi.

Whedonin eduksi on kaikesta huolimatta sanottava, että hän osaa ohjata pääosin selkeää rymistelyä. Epämääräistä häsellystä on tosin Age of Ultronissa eksynyt kameroiden eteen enemmän kuin ensimmäisessä Avengersissa. Rahaa elokuvan tehosteisiin on toisaalta upotettu niin paljon, ettei runsaasti käytetty CGI paista silmään kuin aivan muutamassa kohdassa.

Mikään toiminnassa ei sen paljoudesta huolimatta painu kuitenkaan mieleen. Sen lisäksi, että vihreän lihasmöykyn, norjalaisen ukkosenjumalan, ajatustenlukijanoidan ja muiden vallattomien veikkosten riehuminen valkokankaalla on jo lähtökohtaisesti hoopoa, se on myös yllättävän mitäänsanomatonta seurattavaa. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon silti, ettei lihasmöykyssä, ukkosenjumalassa tai telepaatikkonoidassa olisi itsessään mitään vikaa, jos elokuva tarjoaisi syyn välittää heistä yhdestäkään.

Elokuvan loppuhuipennus osoittautuu puolestaan suoranaiseksi antikliimaksiksi. Epäolennaista siinä on, miten filmin hienovaraisesti nimetty taika-aines, vibranium, pystyy leijuttamaan vaikka kokonaisen kaupungin kilometrien korkeuteen juonen niin vaatiessa. Epäolennaista on myös, kuinka tuhansien asukkaiden evakuoiminen onnistuu Kostajilta käden käänteessä ja miten kaupungin jäänteet eivät alas tippuessaan aiheuta maankamaralla ilmeisesti minkäänlaista vahinkoa. Sen sijaan melskettä todella latistaa se, että taistelusta Ultronin kloonirobottiarmeijaa vastaan puuttuu tyystin tunnelataus. Persoonattomien siviilien pelastaminen — hämmästyttävästi viimeistä henkeä myöten — ei sitä tuo mukanaan, vaikka leffa yrittääkin viritellä supersankareiden vastuusta tavallisia ihmisiä kohtaan kantavaa teemaansa.

Ensimmäisen Avengersin tapauksessa kritisoin erityisesti sitä, että lähes kuolemattomat päähenkilöt tekivät elokuvan mäiskeestä varsin vaarattoman tuntuista. Ongelma on jatko-osassa yhä vahvasti läsnä, sillä toiminta hiipuu edelleen tympeimmillään loputtomiin kestävien CGI-palleroiden kimpoiluksi. Tällä kertaa Kostajien haavoittumattomuutta vastaan puhuu silti sentään erään sankarin kuolema. Uhrin yhdentekevyyden vuoksi kyseinen hetki tosin sykähdyttää tuskin kenenkään muiden kuin sarjakuvafanien sydämiä. Lisäksi hahmon elokuvassa esiteltyjen voimien perusteella koko traagisen tapahtuman olisi kuvitellut olevan helposti vältettävissä.

Pituutta lähes kaksi- ja puolituntisella Age of Ultronilla on aivan liikaa heppoiseen sisältöönsä nähden. Elokuvan rytmitys myös aaltoilee epämääräisesti. Välillä se tarjoilee ylipitkiä toimintakohtauksia lähes peräjälkeen, kun taas välillä puuduttavaa jaarittelua riittää niin, että rytinää ja ryskettä alkaa kaivata takaisin näyttämölle.

Haukotuttava pönötys ja räjähtävä spektaakkeli ovatkin kokonaisuudessaan ne kaksi vaihetta, jotka Age of Ultronin moottorista löytyvät. Whedonilla on niin kiire sisällyttämään elokuvaan mukaan uusia hahmoja, viittailemaan jokaisen sankarin henkilökohtaisiin seikkailuihin, pohjustamaan tulevia Marvel-universumin käänteitä ja lykkäämään kaiken melskeen sekaan standardien mukaista efektimättöä, että varsinainen tarinankerronta jää leffassa toissijaiseksi. Sekamelskaa kuvastaa osuvasti se, että lopputekstien jälkeen minua odotti jälleen tuttu violetti apina, jonka merkitys ei vieläkään avautunut mutta jonka ilmeisesti olisi kuulunut nostaa innostustani jatkoa kohtaan.

Kaikeksi onneksi jatko ei innosta Whedonia itseäkään, sillä hän on jo ilmoittanut astuvansa alas Avengers-ohjaajan pallilta. Ehkäpä tulevaisuudessa saammekin nähdä häneltä enemmän pienemmän budjetin tuotoksia, joissa hänen todelliset vahvuutensa pääsevät loistamaan. Miten olisi siis Joss sen Dr. Horrible's Sing-Along Blog 2: Vain yhden Pennyn tähden laita?