Avengers: Age of Ultron

Viikonpäivästä riippuen saatan olla Joss Whedon -fanipoika. Kulttiin kuulumiseni todennäköisyydet kohoavat erityisesti niinä päivinä, kun nörttijumalan hahmot kokoontuvat viettämään iltaa yhdessä laulaen. Avengers-elokuvat ovat sen sijaan palvontamenojeni krapulamaanantai.

Keväällä Marvelin ja Disneyn markkinointikoneisto toitotti, että Avengers: Age of Ultron on leffatapaus, joka kaikkien popkulttuuria aktiivisesti seuraavien pitää todistaa. Lampaan lailla määkäisin ja painuin teatteriin, vaikken pitänyt edes ensimmäisestä Kostajien kokoontumisesta. Sen verran kapinallista minusta silti löytyy, etten käyttänyt lystiin senttiäkään vaan turvauduin ilmaislippuun.

Whedonille en kuitenkaan malttanut olla antamatta toista mahdollisuutta. Buffyn tapauksessa niitä täytyi antaa jopa neljä, kunnes sarja muuttui hyväksi. Age of Ultron ei valitettavasti ole silti toivomusteni mukainen kankean lämmittelyn jälkeinen voimannäyte, jossa edeltävän elokuvan pohjatreenistä otetaan kaikki ilo irti.

Vaikka jo ensimmäinen Avengers-elokuva natisi liitoksissaan liiallisesta määrästä tylsänpulleita pukusankareita, jatko-osaan niitä on kirjoitettu peräti kolme lisää: Scarlet Witch, Quicksilver ja Vision. Koomisesti niin uusiin kuin vanhoihinkaan hahmoihin ei ennätetä keskittyä edes toimintakohtauksissa kameran säntäillessä tarkastamaan kunkin muovifiguurin kuulumisia. Sitäkin turhempi on toivo, että heitä ehdittäisiin kehittää henkilöinä.

Whedon yrittää silti kuumeisesti tehdä heistä pidettäviä, vaikka Tony Stark on todellisuudessa joukon ainoa vangitseva persoona. Tunnemittarini ei kuitenkaan värähtänyt vielä tiedosta, että Haukansilmä viettää vapaa-ajallaan onnellista perhe-elämää. Natasha Romanoffin ja Bruce Bannerin rakkaussivujuoni on puolestaan niin heikosti pohjustettu ja kömpelö, että mittari väpätti aivan vääristä syistä.

Edeltäjänsä tavoin Age of Ultron kärsii töksähtävästä aloituksesta. Whedon vaikuttaa epävarmalta sen suhteen, miten katsoja kuuluisi johdatella näihin supersankarieepoksiin ennen filmin otsikon pamauttamista kankaalle. Tällä kertaa leffa saa lähtölaukauksen toiminnan keskeltä Kostajien kamppaillessa kasvotonta terroristiarmeijaa vastaan MacGuffin nro 1:n kaappaamiseksi. Taistelun tiimellyksessä heitellään kilpien ja vasaroiden lisäksi pöhlöjä onelinereita ja pysähdytään poseeraamaan porukalla hidastettuna.

Monien mielestä Avengers-elokuvia ei varmasti ole reilua arvioida näkemättä kaikkia edeltäviä Marvel-filmiuniversumin tekeleitä. En pystykään ottamaan kantaa siihen, miten Age of Ultron toimii osana laajempaa tarinajatkumoa. Pelkästään ensimmäisen Iron Manin ja Avengersin nähneenä juonen seuraaminen ei tosin tuottanut vaikeuksia. Ainoana käänteenä tapahtumien kulussa minua hämmensi Thorin kylpyreissu deus ex machina -unilampeen, joten oletin hahmon omien leffojen antavan sille selityksen. Googlella suoritetun salapoliisityöni perusteella tämä ei kuitenkaan ole asian laita.

Kiinnostuin kaikesta huolimatta elokuvan perustavanlaatuisesta konfliktista eli Kostajien ja heidän itse aikaansaamansa ilkimyksen, Ultronin, kohtaamisesta. Pieleen mennyt, itseään kehittelevä tekoäly, joka päättelee saavuttavansa maailmanrauhan helpoiten hankkiutumalla eroon ihmiskunnasta, ei nimittäin ole apokalyptisenä skenaariona epäuskottava. Vaikka aiheeseen ei paneuduta syvemmin, pahiksen lähtökohdat ovat keskimääräistä sarjakuvakonnaa kiehtovammat.

Ultronin alkuperä päähahmojen omana luomuksena muodostaa silti tarinaan myös ongelman. Kostajat eivät nimittäin tunnu erityisen sankarillisilta siivotessaan koko elokuvan ajan itse aiheuttamaansa sotkuaan ja tuottaessaan samalla mittaamattomia omaisuus- ja siviilivahinkoja. Ainakin oletan, että mellastuksesta syntyy myös sivullisia uhreja, vaikkei kamera heitä vaivaudukaan näyttämään. Hulkin ja Iron Manin nyrkkeillessä Johannesburgia matalaksi on nimittäin mahdoton uskoa muuta. Koska kyseessä on vasta ryhmän toinen seikkailu, saa Age of Ultron heidät tuntumaan tiimiltä vastuuttomia, supervoimilla terästettyjä tumpeloita.

Avengers-elokuvissa Kostajien ryhmädynamiikasta on kehittynyt merkittävä teema. Age of Ultronin toimintakohtaukset alleviivaavatkin alusta asti, että sankarit ovat viimein oppineet yhdistämään taitonsa yhteisen tavoitteen eteen kuin tavallista väkivaltaisempi muodostelmaluistelujoukkue. Silti tarinan soisi keskittyvän myös heidän ihmissuhteisiinsa. Kohtaus, jossa humaltuneet päähenkilöt kisailevat leikkimielisesti siitä, kuka pystyy nostamaan Thorin vasaran, jää leffan harvoiksi hetkiksi, jolloin siitä huokuu rahtunen inhimillistä lämpöä.

Ensimmäisessä Avengers-filmissä positiivisimmaksi piirteeksi kohosi itsetietoinen asenne sekä supersankarielokuvien mahtipontisuuksille naureskeleva dialogi. Jatko-osassa huumori sen sijaan väsähtää. Whedonin käsikirjoituksesta aistii inspiraation puutteen, sillä esimerkiksi Kapteeni Amerikan moitteille Starkin kielenkäytöstä naljaillaan loputtomiin, vaikka vitsinvarsa on kuollut jo syntyessään. Sankarit itse puolestaan vaikuttavat nasevuuksia laukoessaan tunnekylmän puujalkakoneiston rattailta, kun samalla ympärillä hävitetään kaupunkeja.

Whedonin keino ujuttaa epäuskottavia juonielementtejä katsojan nenän alta on laittaa hahmot osoittelemaan tarinan pahimpia älyttömyyksiä. Tämä temppu toimii kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti eikä muuta sitä, että Age of Ultron tosiaan on täynnä hölmöjä hetkiä. Päähenkilöt esimerkiksi jättävät suuressa viisaudessaan elokuvan alussa valtaamansa terroristilinnoituksen laboratorioineen täysin vartioimatta, jotta Ultron voi myöhemmin valjastaa sen omaan käyttöönsä. Ultron itse taas jättää ilman mitään järkevää syytä varmistamatta, että hänelle uutta ruumista kasannut tohtori on jälkeenpäin todella päässyt hengestään eikä pysty kertomaan hänen suunnitelmiaan Kostajille.

Vaikka filmin pääosassa häärii joukko supersankareita, kulmia kohottaa heidän kykynsä suorittaa äkillisiä siirtymiä paikasta toiseen ja hahmottaa tilanne täydellisesti pahimmankin kaaoksen keskellä. Kun Kapteeni Amerikka esimerkiksi kuulee Seouliin saapuessaan, että Ultron on pakomatkalla, hän teleporttaa välittömästi seuraavassa otoksessa juuri sen tien ylle, jonka alta pakorekka on sillä hetkellä kulkemassa. Jopa supervoimaton Romanoff kykenee ihmetekoihin, kuten täydelliseen ilmaloikkaan kahden lentävän ajoneuvon välillä ruumisarkkuun takertuneena. Jännite toimintakohtauksissa ei olekaan kummoinen, sillä käsikirjoitus tuntuu jatkuvasti oikovan mutkia päähahmojen hyväksi.

Whedonin eduksi on silti sanottava, että hän osaa ohjata pääosin selkeää rymistelyä. Epämääräistä häsellystä on tosin Age of Ultronissa eksynyt kameroiden eteen enemmän kuin ensimmäisessä Avengersissa. Rahaa elokuvan tehosteisiin on toisaalta upotettu niin paljon, ettei runsaasti käytetty CGI paista silmään kuin muutamassa kohdassa.

Mikään toiminnassa ei sen paljoudesta huolimatta painu kuitenkaan mieleen. Sen lisäksi, että vihreän lihasmöykyn, norjalaisen ukkosenjumalan, ajatustenlukijanoidan ja muiden viittasankarien riehuminen valkokankaalla on jo lähtökohtaisesti hoopoa, se on myös yllättävän mitäänsanomatonta.

Elokuvan loppuhuipennus osoittautuu esimerkiksi suoranaiseksi antikliimaksiksi. En takerru siihen, että filmin hienovaraisesti nimetty taika-aines, vibranium, pystyy leijuttamaan vaikka kokonaisen kaupungin kilometrien korkeuteen juonen niin vaatiessa. Epäolennaista on myös se, että tuhansien asukkaiden evakuoiminen onnistuu Kostajilta käden käänteessä ja etteivät kaupungin jäänteet alas tippuessaan aiheuta maankamaralla ilmeisesti minkäänlaista vahinkoa. Sen sijaan melskettä latistaa se, että taistelusta Ultronin kloonirobottiarmeijaa vastaan puuttuu tyystin tunnelataus. Persoonattomien siviilien pelastaminen ei sitä synnytä, vaikka leffa yrittääkin viritellä supersankareiden vastuusta tavallisia ihmisiä kohtaan kantavaa teemaansa.

Ensimmäisen Avengersin tapauksessa kritisoin erityisesti sitä, että lähes kuolemattomat päähenkilöt tekivät elokuvan mäiskeestä vaarattoman tuntuista. Ongelma on jatko-osassa yhä vahvasti läsnä, sillä toiminta taantuu tympeimmillään loputtomiin kestävien CGI-palleroiden kimpoiluksi.

Tällä kertaa Kostajien haavoittumattomuutta vastaan puhuu silti sentään Quicksilver-sankarin kuolema. Uhrin yhdentekevyyden vuoksi kyseinen hetki tosin sykähdyttää tuskin kenenkään muiden kuin sarjakuvafanien sydämiä. Lisäksi hahmon supernopeusvoimilla koko traagisen tapahtuman olisi kuvitellut olevan helposti vältettävissä.

Pituutta lähes kaksi- ja puolituntisella Age of Ultronilla on aivan liikaa heppoiseen sisältöönsä nähden. Elokuvan rytmitys myös aaltoilee epämääräisesti. Välillä se tarjoilee ylipitkiä toimintakohtauksia lähes peräjälkeen, kun taas välillä puuduttavaa jaarittelua riittää niin, että rytinää ja ryskettä alkaa kaivata takaisin näyttämölle.

Haukotuttava pönötys ja räjähtävä spektaakkeli ovatkin ainoat kaksi vaihetta, jotka Age of Ultronin moottorista löytyvät. Whedonilla on niin kiire sisällyttää elokuvaan uusia hahmoja, viittailla jokaisen sankarin henkilökohtaisiin seikkailuihin, pohjustaa tulevia Marvel-universumin käänteitä ja kosiskella yleisöä efektimätöllä, että varsinainen tarinankerronta jää toissijaiseksi. Sekamelskaa kuvastaa osuvasti se, että lopputekstien jälkeen minua odotti edellisosasta tuttu violetti apina, jonka merkitys ei vieläkään avautunut minulle mutta jonka ilmeisesti olisi kuulunut nostaa innostustani jatkoa kohtaan.

Jatko ei innosta Whedonia itseäkään, sillä hän on jo ilmoittanut astuvansa alas Avengers-ohjaajan pallilta. Ehkäpä tulevaisuudessa saammekin nähdä häneltä enemmän pienemmän budjetin tuotoksia, joissa hänen todelliset vahvuutensa pääsevät loistamaan. Miten olisi siis, Joss, sen Dr. Horrible's Sing-Along Blog 2: Vain yhden Pennyn tähden laita?