Vaarallinen romanssi

(North by Northwest, 1959)

Joka kerta kun palvottu klassikkoelokuva epäonnistuu vakuuttamaan minut upeudellaan, päädyn saman kysymyksen äärelle: jäikö minulta jotain ymmärtämättä? Tällöin otan tavallisesti selvää, mitä mieltä muut ihmiset ovat pätkästä olleet ja miten he perustelevat kantansa, jolloin syyt arvostukseen monesti aukenevat. Aina filmin kehujat eivät kuitenkaan esitä mielestäni tyydyttäviä vasta-argumentteja leffaan kohdistuvaan kritiikkiin. Alfred Hitchcockin ylistetty trilleri, Vaarallinen romanssi, on juuri tällainen klassikko, jonka ansioita mestariteoksena en kokonaisuudessaan hahmota.

Miten siis arvostella elokuva, joka nostetaan yleensä korkeista korkeimmalle jalustalle mutta jonka hienoutta ei itse rehellisesti käsitä? En halua taipua ryhmäpaineeseen ja hehkuttaa filmiä kilpaa muiden mukana vastoin todellista kantaani mutten myöskään sortua ahdasmielisyyteen. Erityisesti klassikkoelokuvien kohdalla nykykatsojan ei nimittäin ole aina helppoa tiedostaa koko kontekstia, missä teos on alun perin saanut syntynsä, ja siten arvostaa siihen kaikkea uponnutta taitoa. Siispä pyrin säilyttämään näkemykseni Hitchcockin rakastetusta ohjaustyöstä avoimena muutoksille mutta ilmaisemaan sen silti kaunistelematta.

Vaarallista romanssia kutsutaan silloin tällöin historian ensimmäiseksi todelliseksi James Bond -filmiksi. Se on vauhdikas lokaatiosta toiseen loikkiva agenttiseikkailu femme fatale -viettelijättärellä, charmikkaalla konnalla, loputtomilla yllätyskäänteillä sekä kirjaimellisesti lennokkailla toimintakohtauksilla. Leffa tunnustetaan yleisesti viihdyttävän eskapistisen elokuvakerronnan merkkipaaluksi, jossa syvällisten teemojen käsittely ja henkilöhahmojen puhuttelevuus jäävät sivuseikoiksi Ernest Lehmanin kynäilemän, pikajunan lailla eteenpäin puskevan juonen rinnalla. Erään ongelmani Hitchcockin jännitysnäytelmän kanssa muodostaakin se, ettei tuo juoni ole erityisen etevästi kirjoitettu.

Puolustuksena Vaarallisen romanssin tarinalle esitetään yleensä, ettei sen lukuisilla päättömyyksillä ole väliä, koska niitä ei ehdi havaitsemaan nopeasti etenevien tapahtumien melskeessä. En kuitenkaan pysty olemaan yhtä mieltä tämän argumentin kanssa. Ensinnäkin vastaavalla perustelulla pystyisi puolustelemaan Dark Knight Risesin kaltaisia puolihuolimattomasti kynäiltyjä kikkareita, joissa pompitaan pika pikaa kohtauksesta toiseen, jotta katsoja unohtaisi edellisen älyttömyyden ihmetellessään jo seuraavaa. Toiseksi, samoin kuin Dark Knight Risesin kohdalla, Vaarallisen Romanssin aukot logiikassa ovat niin ammottavia, että niiltä on itse asiassa vaikea ummistaa tyystin luomiaan.

Hitchcockin vakoojajännärin myrsykynsilmään harhautuu epäonninen mainospomo, Cary Grantin näyttelemä Roger O. Thornhill, jota ulkomaiset vihamieliset agentit erehtyvät luulemaan mystiseksi herra George Kaplaniksi. Ennen pitkää hänet lavastetaan myös syylliseksi murhaan, minkä vuoksi kovaosainen sankari joutuu pakenemaan niin vainoajiaan kuin virkavaltaa. Auttajakseen mies saa kuitenkin salaperäisen Eve-kaunottaren, joka arvattavasti ei ole sitä, miltä hän päällisin puolin näyttää.

Vaarallinen romanssi kompastelee oman mysteerivyyhtinsä nokkeluuteen useammin kuin kerran. Thornhillia tapausta tutkivien etsivien suurennuslasit kaipaisivat esimerkiksi puhdistusta, sillä palaneen käryn luulisi haistavan viimeistään, kun surmatun uhrin poliiseille tunteja ennen murhaa jutellut vaimo paljastuu vuosia sitten kuolleeksi. Kaksoisagentin roolissa hääräilevän Eve-naikkosen kohdalla voi puolestaan ihmetellä, miten hän tietää odottaa Thornhillia täsmälleen oikeassa junassa ja vaunussa, jonne tämä pakenee viime hetkellä, vaikka kenelläkään ei pitäisi olla tietoa karkulaisen liikkeistä.

Kummastuttavaa on myös se, miksi päähenkilöä Kaplaniksi luulevat vakoojat yrittävät käsittämättömästi houkutella hänet tapaamiseen syrjäiseen paikkaan Kaplanin itsensä kanssa. Asian pystyy mahdollisesti selittämään sillä, että varsinaiset ohjeet tapaamisesta antaa Eve, emmekä koskaan kuule hänen saamiaan alkuperäisiä neuvoja. Tämä ei kuitenkaan poista sitä outoutta, miksi vieraan vallan agentit eivät vain anna suoraan määräystä Evelle tappaa Thornhill Mustakaapu-henkisen murhajuonensa sijaan.

Elokuvan hehkutetuimpana hetkenä potkurikoneen hyökkäys Thornhillin kimppuun kuvastaakin samalla erinomaisesti sen tarinankerrontaan liittyviä ongelmia. Hitchcock rakentaa taitavasti jännitystä antaen pahaenteisen tunnelman kasvaa pikku hiljaa päähahmon odotellessa yhteyshenkilöään keskellä ei mitään. Sen sijaan että pahikset kuitenkaan tyytyisivät pelaamaan ansansa varman päälle, he jahtaavat älyvapaasti uhriaan peltoja pölyttävällä kaksitasolla, joka vieläpä käyttää reilun pelin hengessä luoteja vain silloin, kun hidasälyisen oloisena töllistelevällä sankarilla on tilaisuus väistää. Komea kameratyö ei saa häivytettyä mielestä ajatusta, että koko osio on tökerösti pakotettu mukaan juoneen, jotta Hitchcock saisi luotua aikaiseksi mieleisensä huiman toimintakohtauksen. Tunnetta ei vähennä myöskään se, ettei Thornhill epäröi ensinkään etukäteen, saattaisiko syrjäinen kohtaamispaikka vihjata Kaplanin aikomuksista hankkiutua eroon epätoivotusta jäljittäjästään kaikessa hiljaisuudessa.

Koska leffa on sisällöltään peittelemättömän humoristinen, voisi nämä järjettömyydet silti kuitata heikon käsikirjoittamisen sijaan tarkoituksillisina, kenties jopa puhtaana ironiana kylmän sodan agenttileikkejä kohtaan. Epäilen kuitenkin tätä tulkintaa, sillä vaikka Hitchcockilla on selvästi pilke silmäkulmassa, ei kritisoimiini vaiheisiin ja käänteisiin sisälly itsessään mitään komiikkaa. Elokuvasta ei sitä paitsi ole erityisen vaikea erottaa niitä kohtauksia, joissa huumorilla selvästi pyritään tekemään epätodennäköisistä tapahtumista hyväksyttäviä, kuten päähenkilön saadessa syyt niskoilleen tarratessaan keskustelukumppaninsa selkään heitetystä veitsestä. Rehellisyyden nimissä filmi demonstroi sentään jonkinasteista itsetietoisuutta Thornhillin naljaillessa jälkikäteen pääpahikselle lentokonesuunnitelman yliampuvuudesta. Se ei valitettavasti tee kyseisestä kuviosta takautuvasti yhtään vähemmän typerää.

Myös leffan komediset kohtaukset kaatuvat ajoittain hahmojen epäjohdonmukaiseen käyttäytymiseen. Kun päähenkilö esimerkiksi aiheuttaa hullunmyllyn huutokaupassa päästäkseen pakoon hänen henkeään uhkaavia roistoja, kuuluisi huumorin kummuta hänen ovelasta ja neuvokkaasta ideastaan, jolla hän keplottelee itsensä pälkähästä. Koko tempauksessa ei ole kuitenkaan päätä eikä häntää, sillä mikään ei estäisi miestä huutamasta yksinkertaisesti vain apua typerän öykkärin esittämisen sijaan. Jotta kohtauksen huumori hauskuttaisi nokkeluudellaan, täytyisi hahmon myös toimia tilanteessa nokkelasti. Alun alkaenkin on aiheellista kysyä, mitä Thornhill oikein kuvitteli tilanteessa saavuttavansa mennessään jututtamaan vainoajiaan ja tarjotessaan heille henkeään kuin lautasella.

Ottaen huomioon, että Hitchcock itse on kuvaillut Vaarallista romanssia muun muassa absurdiksi fantasiaksi ja hulluksi painajaiseksi, on reilua kysyä, onko näillä elokuvan epäloogisuuksilla kaikesta huolimatta mitään väliä. Ehkäpä järjenvastaisuus on itse asiassa oleellinen osa kokonaisuutta.

Pidän kuitenkin tätä tulkintaa läpinäkyvänä tekosyynä käsikirjoituksen laiskuudelle. Mikään ei nimittäin estäisi leffaa olemasta päätön ja unenomainen mutta samaan aikaan sisäisesti uskottava. Tämä olisi tosin vaatinut Lehmanilta enemmän vaivaa ja yritystä. Kelpuuttaisin tosin selityksen, jos filmi todella syleilisi absurdiuttaan edes yrittämättä luoda tarinaansa mitään tolkkua, mutta se päinvastoin pyrkii useaan otteeseen selittämään tapahtumansa katsojalle hyväksyttäviksi. Tämän vuoksi asiat, jotka eivät sitä vastoin käy järkeen, rikkovat kertomuksen illuusiota vahvemmin, kuin jos kysymyksessä olisi teos mallia Aku Ankka ja atomivakoojat.

En kaikesta huolimatta tuomitse Vaarallista romanssia yksistään sen juonen kömpelyyksien pohjalta. Esimerkiksi sympaattiset tai mieleenpainuvat hahmot saisivat minut antamaan anteeksi valtaosan käsikirjoituksen puutteista. Sellaiseksi en kuitenkaan kokenut Grantin esittämää puisevan mitäänsanomatonta Thornhilliä. Hänen tyynen järkkymätön olemuksensa ja naistenmiehen elkeensä sopisivat varmasti ehdan 007:n tyyliin, mutta valitettavasti hän ei ole salainen agentti vaan arkinen jokamies, johon yleisön pitäisi pystyä samaistumaan. Tästä huolimatta hän on päähenkilönä tuskastuttavan avuton puolustamaan itseään syytöksiä vastaan ja vaikuttaa jopa tekevän itsestään tositarkoituksella mahdollisimman epäilyttävän.

Elokuvasta, joka on suomennettu Vaaralliseksi romanssiksi, ei uskoisi, että sen romanssi voi tuntua väkinäiseltä, mutta niin vain voi. Eva Marie Saintista minulla ei näyttelijänä ole pahaa sanottavaa, mutta hänen roolejaan miespäähenkilöön auttamattomasti ihastuvana, tunteitaan hallitsemattomana kaunottarena ei käy kateeksi. Yleisesti ottaen pääosahahmot vaikuttavatkin leffassa suorastaan huolestuttavan ihmisriippuvaisilta heidän piehtaroidessa mustasukkaisuudessa ja lemmentuskissaan vaivaisen yhden yön suhteen jälkeen.

Viettelijättärensä pauloissa erityisesti Thornhill muistuttaa niin vahvasti laput silmillä porkkanaa jahtaavaa aasia, että se tuntuu jo loukkaukselta miessukupuolta kohtaan. Even esittäytyessä mikään ei nimittäin herätä hänessä edes pienintä epäilystä, että jokin olisi vinossa, kun tyrmäävän kaunis tuntematon daami alkaa hurmata murhaepäillyksi tietämäänsä karkuria kesken junareissun kuin aggressiivinen seksibotti.

Dialogi Thornhillin ja Even välillä onkin ympätty täyteen peittelemättömiä kaksimielisyyksiä. Aikaansa nähden tämä lienee ollut varsin rohkeaa, mutta luontevaksi hahmojen flirttiä ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan. Osittain katson tämän kuitenkin läpi sormien ottaen huomioon, että toinen parista esittää heidän ensitapaamisellaan jotain muuta kuin on. Silti henkilöiden todellisten identiteettien jo paljastuttua hienoinen juustoisuuden katku ei edelleenkään kaikkoa heidän vuoropuhelustaan. "Sen jälkeen kun pahansuopa ystäväsi Vandamm on häipynyt tänä yönä, sinä ja minä lyöttäydymme yhteen ja harrastamme paljon yhteistä anteeksipyytelyä, yksityisyydessä", ehdottelee muun muassa Thronhill ilmeisen kyvyttömänä keskittämään ajatuksiaan mihinkään petipuuhia oleellisempaan. Kenties vika piilee osaksi näyttelijöiden välisissä puutteellisissa kemioissa, mutta hahmojen vihjailevat viserrykset toisilleen tuntuvat ääneen lausuttuna jatkuvasti jäykiltä kuin täydessä pituudessaan sojottava — etusormi.

Vaarallinen romanssi harrastaa dialogissaan myös kömpelöä ekspositiota. Elokuvan soimatuimmassa kohtauksessa joukko hallituksen tiedustelupalvelun päättäjiä selittää yleisölle juurta jaksain, mistä tarinassa on itse asiassa kyse. Filmin palapelistä katoaa siis kaikki arvoituksellisuus kauan ennen tarinan puoltaväliä.

Leffan parhaimmat vuorosanat saa osakseen kuitenkin ansaitusti James Masonin klassisen hienostuneesti näyttelemä lurjus, Vandamm. "Tuo ei ollut kovin urheiluhenkistä, käyttää nyt aitoja luoteja", toteaa hän muun muassa kuivasti poliisien ampuessa hänen apurinsa. Huvittavinta hahmossa on, miten vähän Masonin täytyy muovata maneereitaan muuttuakseen myöhemmin Lolitassa pakkomielteiseksi teini-ikäisen perään kuolaavaksi limanuljaskaksi James Bond -roiston osastaan.

Vaarallista romanssia sanotaan usein elokuvaksi, joka kaihtaa merkityksellistä sanomaa. Jopa Hitchcockin ja Lehmanin omien sanojen mukaan siihen sisältyvä symboliikka on tahatonta. Tästä huolimatta leffan agenttijuonitteluissa yksittäisten ihmisten merkityksettömyys kylmän sodan melskeessä nousee tärkeäksi teemaksi. Niin Thornhill kuin Evekin tempaistaan mukaan heitä itseään suurempien voimien valtapeliin, jossa henkilön arvo on mitätön. Tätä ajatellen filmin nimeksi alun perin harkittu Mies Lincolnin nenällä kaikuu paljon vertauskuvallisuutta.

Hitchcockin jännitysnäytelmässä valheelliset ja vaihtuneet identiteetit kohoavat avainasemaan. Yksilö onkin elokuvan tarinassa kaikin puolin korvattavissa. Kuuluisassa YK-talon katolta kuvatussa ihmiset näyttäytyvät pieninä ja vähäpätöisinä, kun taas leffan aloituskohtauksessa he sekoittuvat toisistaan erottumattomina suurkaupungin vilinään. Elleivät ohjaaja ja käsikirjoittaja toisin väittäisi, en uskoisikaan, että ihmisten identiteettiä työkseen muokkaavan mainospomon valikoituminen päähenkilön ammatiksi voisi millään olla sattumaa.

Myös filmin kaksimielisyydet sitoutuvat osaksi laajempaan totuuden vääristelyn tematiikkaa lopun tunneliin porhaltavaa junaa myöten . Eräässä kohtauksessa Vandamm toteaa monimerkityksellisesti: "Totuus? En ole kuullut kuin pelkkiä vihjailuja!" Tältä pohjalta ei hämmästytä, että pahiksen lähimmän kätyrin voi elokuvan antamien vinkkien perusteella tulkita olevan homo. Hitchcockilla ja Lehmanilla lienee kaiken kaikkiaan ollut paljon hampaankolossa aikansa seksuaalisuuteen kohdistuvaa sensuuria kohtaan.

En kiellä sitäkään, etteikö Vaarallinen romanssi hallitsisi vuoristoratamaisena vakoojaseikkailuna tapahtumiensa rytmityksen ja tarjoilisi tasaiseen tahtiin vauhdikkaita ja vaarallisia tilanteita. Hitchcockin hovisäveltäjä Bernard Hermannin säveltämät musiikit tukevat myös jännityksen rakentelua moitteettomasti. Silti pitkästi yli kahden tunnin paisuva kesto tuntuu aivan liialliselta pelkän toiminnallisen tason varassa lepäävälle elokuvalle.

Vaarallinen romanssi onkin monien silmissä kevytmielisten aivot narikkaan -toimintaseikkailujen merkkiteos ja suunnannäyttäjä, mutten tiedä, onko tämä omasta mielestäni erityinen kehu. Muun muassa nykypäivän supersankarileffat tuntuvat sen läheisiltä perillisiltä, mutta myös ongelmat ovat samat: pahviset hahmot sekä laiska käsikirjoitus, jota taukoamaton tapahtumien tykitys ei verhoa eivätkä silmäniskut katsojalle pelasta. Ehkä jonain päivänä Hitchcockin klassikko hurmaa myös minut kuin kaunis kaksoisagentti kiimaisen mainosmiehen. Näillä näytöillä totean kuitenkin elokuvan jäävän minulle ratkaisemattomaksi mysteeriksi.