(Jagten, 2012)
Vainon kohteeksi joutuvasta pedofiiliepäillystä kertovalla leffalla on erilaisia tapoja lähestyä aihettaan. Vainotun syyllisyys voidaan paljastaa alusta asti tai jättää arvoitukseksi, kuten elokuvassa Doubt — epäilys, jolloin ajojahdin moraalisesta oikeutuksesta muodostuu tarinan keskeinen kysymys. Tanskalaisen Thomas Vinterbergin ohjaama ja Mads Mikkelsenin tähdittämä Jahti tekee sitä vastoin selväksi päähenkilönsä viattomuuden. Seurauksena se päätyy käsittelemään ihmisten taipuvaisuutta vaalia tunnetasolla omaksuttuja uskomuksiaan niiden totuudenmukaisuudesta riippumatta.
Tanskasta ei tule maana mieleen ensimmäisenä suuri filmitaiteen kehto, vaikka erityisesti 1900-luvun alkupuolella se kuului maailman merkittävimpien elokuvatuottajien joukkoon. Nykykatsojallekin sen ohjaajista tuttuja ovat todennäköisesti Lars von Trier sekä Drive-jännärillään mainetta niittänyt Nicholas Winding Refn. Vinterbergin Jahti tarjoaa puolestaan raikkaan tuulahduksen pohjoismaista laatudraamaa, josta suomalaisenkin elokuvan soisi ottavan oppia
Mikkelsenin näyttelemä filmin päähahmo, lastentarhaopettaja Lucas, on skandinaavisen vähäpuheinen ja sisäänpäinkääntynyt mies. Nämä luonteenpiirteet eivät koidu hänen edukseen ystäväperheen tytön esittäessä hänestä mielikuvituksen vallassa perättömän väitteen, jolla on vakavat seuraamukset. Pedofiliahuhun levitessä kylän skandaalinjanoiset asukkaat tarraavat valheeseen kuin Internetin väkivaltafantasioijat iltapäivälehtien kohu-uutisiin. Moraalisen järkyttyneisyytensä ja paheksuntansa hurmoksessa ketään aikuisista ei kiinnostakaan pohtia kriittisesti, olisiko sittenkin todennäköisempää, että pikkulapsi on kehitellyt koko sopan päässään.
Se, miten äkillisesti jopa läheiset ihmiset kääntyvät Lucasia vastaan, voi tuntua Jahdissa epäuskottavalta muttei itse asiassa ole. Kognitiivisen psykologian tutkimustulosten mukaan ihmiset ovat nimittäin hyvin valmiita pitämään totena heille esitettäviä, johdonmukaisen selityksen tarjoavia tarinoita, joita he tai kukaan muu ei ymmärrä välittömästi kyseenalaistaa. Lisäksi huonoilla vaikutelmilla ja ikävillä stereotypioilla on tutkitusti taipumus syntyä herkästi kuin myös elää pitkään. Leffassa nähtävät reaktiot Lucasia kohtaan eivät ole siis merkki poikkeuksellisellisesta idiotismista vaan silkan inhimillisen ajatustoiminnan tulosta. Onhan vastaavasta kohtelusta syyttömiä ihmisiä kohtaan nähty surullisia esimerkkejä tosielämänkin puolella.
Filmin kuvaus vanhempien suhtautumisesta lastensa satuiluun on niin ikään valitettavan realistinen. "Eihän meidän mussukka nyt sellaista tekisi!" tuumaa myös moni todellinen äiti ja isä kuullessaan jälkikasvuunsa kohdistuvia syytöksiä. Elokuvan tytön vanhemmat eivät kaiken lisäksi edes huomaa, että he ovat itse riitelyllään osasyyllisiä tyttärensä hämmennykseen ja puheisiin. Perheen äiti on jopa halukkaampi uskomaan siihen, että hänen lastaan on käytetty hyväksi seksuaalisesti, kuin myöntämään mahdollisuuden, että tämä alun perin narrasi. Aikuisten käytös antaakin leffassa aihetta miettiä, mitä heidän itsensä päässä tarkalleen ottaen liikkuu.
Jahti ei kuitenkaan pidä Lucasin parasta ystävää, Theoa, ja hänen vaimoaan pelkkinä yksiulotteisina pahiksina vaan tavanomaisen epärationaalisina ja erehtyväisinä ihmisinä. Loppupuolellaan elokuva jopa osoittaa Theoa kohtaan hienoista sympatiaa hänen ymmärtäessään viimein Lucasin olevan syytön ja katuessa valtaisaa virhettään. Ainoa filmin henkilö, jonka suhtautuminen esitetään tarpeettoman kärjistetysti, on Lucasin lastentarhan johtaja. Hänet on näet kirjoitettu laskemoidun provosoivaksi kukkahatutätihahmoksi, jonka pelkkä ajatus spermasta saa jo oksentamaan.
Sen lisäksi, että Jahti on tarina ihmisälyn hairahtuvaisuudesta ja kyvyttömyydestä havaita omia kömmähdyksiään, se on myös tarina virhealttiutemme kohtalokkaista seurauksista. Leffan tragedia piilee siinä, miten jo pelkkä aavistus äärimmäisen negatiivisesta piirteestä, voi tuhota ihmisen arvon muiden silmissä. Kohun keskelle päätynyt Lucas joutuukin ennen aikojaan ympäröivän yhteiskunnan ristiinnaulitsemaksi. Elokuvasta voi aistia kritiikin muun muassa häikäilemättömiä sensaatiohakuisia uutismedioita kohtaan, jotka tuomitsevat rikoksesta epäiltyjä ennen kuin heidän tapauksensa on ehditty käsitellä oikeudessa. Pedofilia ei myöskään takuulla ole valikoitunut aiheeksi sattumalta ottaen huomioon esimerkiksi seksuaalirikollisten epäinhimillisen kohtelun Yhdysvalloissa.
Koska Jahti kehoittaa yleisöään välittämään ja jännittämään päähenkilönsä puolesta, sen mainittavammaksi puutteeksi muodostuu se, ettei Lucas ole hahmona erityisen pitkälle kehitetty. Mikkelsen luo tosin mieheen verrattomalla näyttelijäntyöllään samaistuttavaa haavoittuvaisuutta, mutta siitä huolimatta hän ja hänen poikansa, jota elokuva myös seuraa pitkään, jäävät ihmisinä aavistuksen etäisiksi. Erityisesti Lucasin ja Theon välistä suhdetta leffa olisi voinut taustoittaa enemmän. Vaikka hahmojen passiivisuus ja jälkijunassa reagointi asioihin tukevat filmin realismia, ajoittain Lucasin toivoisi myös taistelevan raivokkaammin oikeuksiensa puolesta. Masentuneisuus hänen tilanteessaan on hyvin ymmärrettävää, mutta pahoinpidellyksi jouduttuaan hänen odottaisi soittavan sentään poliisit paikalle.
Elokuvan kylmäävä päätös jättää kuitenkin pysyvän vaikutuksen niin päähahmoon kuin katsojaan. Se ei sorru epäuskottavaan kärsimyspornoon, vaan valitsee sen sijaan hienovaraisemman ja vertauskuvallisemman ratkaisun. Viimeinen kohtaus antaa kaikessa symbolismissaan ymmärtää, ettei syylliseksi leimautuminen koskaan jätä Lucasia rauhaan, vaan hänen on vietettävä lopun elämäänsä jatkuvasti varpaillaan, pelokkaana kuin metsästettävä eläin.
Jahti lukeutuu niihin draamoihin, joiden katsominen tuntuu samalta kuin seuraisi tuhoisaan onnettomuuteen kiihdyttävää junaa hidastettuna: kammottavalta mutta silti jollain kierolla tavalla kiehtovalta. Inhimillisyyttä huokuvan Mikkelsenin ja todentuntuisen kerronnan ansiosta Vinterbergin ohjaustyö onnistuu yhtä aikaa tempaisemaan mukaansa ja tekemään yleisönsä olon ahdistavan epämukavaksi.
Tanskasta ei tule maana mieleen ensimmäisenä suuri filmitaiteen kehto, vaikka erityisesti 1900-luvun alkupuolella se kuului maailman merkittävimpien elokuvatuottajien joukkoon. Nykykatsojallekin sen ohjaajista tuttuja ovat todennäköisesti Lars von Trier sekä Drive-jännärillään mainetta niittänyt Nicholas Winding Refn. Vinterbergin Jahti tarjoaa puolestaan raikkaan tuulahduksen pohjoismaista laatudraamaa, josta suomalaisenkin elokuvan soisi ottavan oppia
Mikkelsenin näyttelemä filmin päähahmo, lastentarhaopettaja Lucas, on skandinaavisen vähäpuheinen ja sisäänpäinkääntynyt mies. Nämä luonteenpiirteet eivät koidu hänen edukseen ystäväperheen tytön esittäessä hänestä mielikuvituksen vallassa perättömän väitteen, jolla on vakavat seuraamukset. Pedofiliahuhun levitessä kylän skandaalinjanoiset asukkaat tarraavat valheeseen kuin Internetin väkivaltafantasioijat iltapäivälehtien kohu-uutisiin. Moraalisen järkyttyneisyytensä ja paheksuntansa hurmoksessa ketään aikuisista ei kiinnostakaan pohtia kriittisesti, olisiko sittenkin todennäköisempää, että pikkulapsi on kehitellyt koko sopan päässään.
Filmin kuvaus vanhempien suhtautumisesta lastensa satuiluun on niin ikään valitettavan realistinen. "Eihän meidän mussukka nyt sellaista tekisi!" tuumaa myös moni todellinen äiti ja isä kuullessaan jälkikasvuunsa kohdistuvia syytöksiä. Elokuvan tytön vanhemmat eivät kaiken lisäksi edes huomaa, että he ovat itse riitelyllään osasyyllisiä tyttärensä hämmennykseen ja puheisiin. Perheen äiti on jopa halukkaampi uskomaan siihen, että hänen lastaan on käytetty hyväksi seksuaalisesti, kuin myöntämään mahdollisuuden, että tämä alun perin narrasi. Aikuisten käytös antaakin leffassa aihetta miettiä, mitä heidän itsensä päässä tarkalleen ottaen liikkuu.
Jahti ei kuitenkaan pidä Lucasin parasta ystävää, Theoa, ja hänen vaimoaan pelkkinä yksiulotteisina pahiksina vaan tavanomaisen epärationaalisina ja erehtyväisinä ihmisinä. Loppupuolellaan elokuva jopa osoittaa Theoa kohtaan hienoista sympatiaa hänen ymmärtäessään viimein Lucasin olevan syytön ja katuessa valtaisaa virhettään. Ainoa filmin henkilö, jonka suhtautuminen esitetään tarpeettoman kärjistetysti, on Lucasin lastentarhan johtaja. Hänet on näet kirjoitettu laskemoidun provosoivaksi kukkahatutätihahmoksi, jonka pelkkä ajatus spermasta saa jo oksentamaan.
Koska Jahti kehoittaa yleisöään välittämään ja jännittämään päähenkilönsä puolesta, sen mainittavammaksi puutteeksi muodostuu se, ettei Lucas ole hahmona erityisen pitkälle kehitetty. Mikkelsen luo tosin mieheen verrattomalla näyttelijäntyöllään samaistuttavaa haavoittuvaisuutta, mutta siitä huolimatta hän ja hänen poikansa, jota elokuva myös seuraa pitkään, jäävät ihmisinä aavistuksen etäisiksi. Erityisesti Lucasin ja Theon välistä suhdetta leffa olisi voinut taustoittaa enemmän. Vaikka hahmojen passiivisuus ja jälkijunassa reagointi asioihin tukevat filmin realismia, ajoittain Lucasin toivoisi myös taistelevan raivokkaammin oikeuksiensa puolesta. Masentuneisuus hänen tilanteessaan on hyvin ymmärrettävää, mutta pahoinpidellyksi jouduttuaan hänen odottaisi soittavan sentään poliisit paikalle.
Jahti lukeutuu niihin draamoihin, joiden katsominen tuntuu samalta kuin seuraisi tuhoisaan onnettomuuteen kiihdyttävää junaa hidastettuna: kammottavalta mutta silti jollain kierolla tavalla kiehtovalta. Inhimillisyyttä huokuvan Mikkelsenin ja todentuntuisen kerronnan ansiosta Vinterbergin ohjaustyö onnistuu yhtä aikaa tempaisemaan mukaansa ja tekemään yleisönsä olon ahdistavan epämukavaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti