Kunnian polut

(Paths of Glory, 1957)

Ei sota yhtä miestä kaipaa, ainakaan niin kipeästi kuin kenraalit kunniamerkkejä rinnuksiinsa. On helppo ymmärtää, miksi mestariohjaaja Stanley Kubrickin historiaan pohjautuva tragedia, Kunnian polut, on inspiroinut arvostetun The Wire -sarjan käsikirjoittajaa, David Simonia. Ensimmäisen maailmansodan asemataisteluissa ranskalainen armeija jauhaa riveistään avuttomia yksilöitä rattaisiinsa siinä missä Baltimoren kaupungin instituutiot heikko-osaisia.

Epäinhimillisyys muodostaa oleellisen teeman monissa Kubrickin filmeissä. Kunnian poluissa se näkyy erityisen selkeästi, sillä elokuvan tarina nojaa äärimmilleen vietyyn epäoikeudenmukaiseen asetelmaan. Kirk Douglasin karhean karismaattisesti esittämä filmin päähenkilö, eversti Dax, joutuu nimittäin kamppailemaan yksinään tunteetonta järjestelmää vastaan, joka ei välitä hänen miehiensä hengistä.

Kubrickin neljännen kokopitkän elokuvan sydämessä elää vahva sosiaalinen kommentaari. Leffan sodan arjesta vieraantuneet kenraalit aterioivat, tanssivat ja juhlivat kartanoissaan samaan aikaan, kun taistelijoita juoksuhaudoissa kohdellaan kuin lihamyllyyn lähetettävää karjaa. Siinä missä sotilailla arvoasteikon pohjalla ei ole mitään oikeuksia, vähäisimmälläkin upseerilla on heihin ehdoton valta. Parhaimmaksi ajanvietteeksi perusmosurille jääkin luppotunteinaan pohtia, onko parempi kuolla konekivääritulitukseen vai pistimen lävistämänä.

Yksittäisiä ihmisiä riepottelevan koneiston ohella toinen The Wireä erehtymättömästi innostanut piirre Kunnian poluissa on sen näkemys pikkumaisia pelejään pelaavista johtajista. Omaa etuaan ajavat, arvovallastaan herkät kenraalit, joille politiikka on ihmishenkiä tärkeämpää, tuovat mieleen Simonin sarjan yhtälailla opportunistiset poliisipäälliköt. Näyttämisenhaluinen sotalordi lähettää silmiä räpäyttämättä vaikka yli puolet joukoistaan kuolemaan tai antaa määräyksen tykittää omia asemiaan jahdatessaan tunnustuksia ja ylennyksiä. Filmin konnaksi konnan takana paljastuu kuitenkin osuvasti korkea-arvoisin manipuloiva ketku, jolle armeijan julkisuuskuva on kaikki kaikessa.

Ytimeltään Kunnian polut on yllättävästi pikemminkin oikeussalidraama kuin kuvaus 1910-luvun Euroopan taistelutantereista. Erityisesti jälkimmäisellä puoliskollaan sen tarina seuraa tiiviisti kapteeni Daxin kolmen alaisen vaiheita sotaoikeudessa, jossa heitä syytetään perusteettomasti pelkuruudesta. Elokuva esittää konfliktin niin mielivaltaisen epäreiluna, ettei syytettyjen puolelle asettumista tarvitse erikseen miettiä. Kun kolmikko lopulta raahataan teloituskomppanian eteen kuin rikolliset Golgatalle, tekee heidän kohtaloaan suorastaan pahaa katsoa.

Jo varhaisissa teoksissaan Kubrickin omintakeinen ja hiotun itsevarma tyyli erottuu edukseen. Pitkät keskeytymättömät kamera-ajot muodostuivat ennen pitkää hänen tavaramerkikseen, joka modernillekin elokuvakatsojalle on tullut tutuksi vähintään Hohdon kolmipyöräkohtauksen myötä. Kunnian poluissa kyseinen tekniikka muun muassa tutustuttaa meidät sotamiehen hermoja raastavaan arkeen juoksuhaudoissa. Ohjaajalle ominaista yhden pisteen perspektiiviä hyödynnetään puolestaan näyttävästi, kun tuomitut sotilaat kohtaavat viimein noutajansa.

Kubrickin filmit ovat ajan myötä kohonneet kritiikin yläpuolelle mutta eivät vain kanonisoidun klassikkoasemansa vuoksi vaan siksi, koska ne todella ovat äärimmäisen huolellisesti mietittyjä ja toteutettuja elokuvia. Kunnian poluissa ainoana negatiivisena seikkana huomioni kiinnitti muutaman sivuosanäyttelijän ailahteleva suoriutuminen kontrastina loistavaan Douglasiin. Esimerkiksi kuvauksissa vaikeuksia aiheuttanut ja lopulta potkut saanut Timothy Carey, joka esittää yhtä syntipukiksi joutuvista sotilaista, vaikuttaa ajoittain varsin vaivaantuneelta kameran edessä.

Viimeisessä kohtauksessaan Kubrickin sotadraama päästää todellisen humaanin puolensa valloilleen. Saksalaistytön laulu majatalossa nostattaa nimittäin kielestä riippumatta tunteet pintaan rintamalinjan toisella puolella kamppaileville joukoille, joiden inhimillisyyttä heidän kauhistuttava arkensa ei ole vielä syönyt. Samalla myös tiedostamme, miksi kapteeni Dax välittää alaisistaan, mutta empatiakyvyttömät kenraalit eivät: hän näkee heidät päivästä toiseen todellisina henkilöinä eikä pelkkinä strategisina pelinappuloina.

Kunnian polut on jälleen yksi osoitus ohjaajansa hämmentävästä kyvystä ottaa mikä tahansa lajityyppi ja loihtia aikaan sitä edustava ajaton merkkiteos. Leffan yksinkertainen mutta syvältä kouraiseva tarina takaa sille epäilyksettä aseman sodanvastaisten filmien vaikuttavimmassa joukossa. Sen kerronnasta huokuu vaivattomuus ja määrätietoisuus, jotka voi aistia vain harvojen artistien aikaansaannoksista mutta jotka osaltaan selittävät, miksi elokuvamaailma etsii yhä vuonna 1999 kuolleen, ylistetyn auteurin vertaista. Sanokaa Kubrick, kun haluatte hyvää.