Ei sota yhtä miestä kaipaa, ainakaan niin kipeästi kuin kenraalit kunniamerkkejä rinnuksiinsa. On helppo ymmärtää, miksi mestariohjaaja Stanley Kubrickin historiallinen tragedia, Kunnian polut, on inspiroinut arvostetun The Wire -sarjan käsikirjoittajaa, David Simonia. Ensimmäisen maailmansodan asemataisteluissa ranskalainen armeija jauhaa riveistään yksilöitä rattaisiinsa siinä missä Baltimoren kaupungin instituutiot heikko-osaisia.
Epäinhimillisyys muodostaa oleellisen teeman monissa Kubrickin filmeissä. Kunnian poluissa se näkyy erityisen selkeästi, sillä elokuvan tarina nojaa äärimmäisen epäoikeudenmukaiseen asetelmaan. Kirk Douglasin karhean karismaattisesti esittämä päähenkilö eversti Dax joutuu nimittäin kamppailemaan yksinään tunteetonta järjestelmää vastaan, joka ei välitä hänen miehiensä hengistä.
Kubrickin neljännen kokopitkän elokuvan sydämessä elää vahva sosiaalinen kommentaari. Leffassa sodan arjesta vieraantuneet kenraalit aterioivat, tanssivat ja juhlivat kartanoissaan samaan aikaan, kun taistelijoita juoksuhaudoissa kohdellaan kuin lihamyllyyn lähetettävää karjaa. Siinä missä sotilailla arvoasteikon pohjalla ei ole mitään oikeuksia, vähäisimmälläkin upseerilla on heihin ehdoton valta. Ajanvietteeksi perusmosurille jääkin luppotunteinaan pohtia, onko parempi kuolla konekivääritulitukseen vai pistimen lävistämänä.
Tunteettoman koneiston ohella toinen The Wireä innoittanut piirre Kunnian poluissa on takuulla sen näkemys pikkumaisia pelejään pelaavista johtajista. Omaa etuaan ajavat, arvovallastaan herkät kenraalit, joille politiikka on ihmishenkiä tärkeämpää, tuovat mieleen Simonin sarjan yhtä lailla opportunistiset poliisipäälliköt. Näyttämisenhaluinen sotalordi lähettää silmiä räpäyttämättä vaikka yli puolet joukoistaan kuolemaan tai antaa määräyksen tykittää omia asemiaan jahdatessaan tunnustuksia ja ylennyksiä. Filmin konnaksi konnan takana paljastuu kuitenkin korkea-arvoisin manipuloiva ketku, jolle armeijan julkisuuskuva on kaikki kaikessa.
Luonteeltaan Kunnian polut on yllättävästi pikemminkin oikeussalidraama kuin kuvaus 1910-luvun Euroopan taistelutantereista. Erityisesti jälkimmäisellä puoliskollaan sen tarina seuraa tiiviisti eversti Daxin kolmen alaisen vaiheita sotaoikeudessa, jossa heitä syytetään perusteettomasti pelkuruudesta. Elokuva esittää konfliktin mielivaltaisen epäreiluna. Kun kolmikko lopulta raahataan teloituskomppanian eteen kuin rikolliset Golgatalle, tekee heidän kohtaloaan suorastaan pahaa katsoa.
Jo tässä varhaisessa teoksessaan Kubrickin omintakeinen ja hiotun itsevarma tyyli erottuu edukseen. Pitkät kamera-ajot muodostuivat ennen pitkää hänen tavaramerkikseen, joka modernillekin elokuvakatsojalle on tullut tutuksi vähintään Hohdon kolmipyöräkohtauksen myötä. Kunnian poluissa kyseinen tekniikka tutustuttaa meidät sotamiehen hermoja raastavaan arkeen juoksuhaudoissa. Ohjaajalle ominaista yhden pisteen perspektiiviä hyödynnetään puolestaan näyttävästi, kun tuomitut sotilaat kohtaavat viimein noutajansa.
Kubrickin filmit ovat ajan myötä kohonneet kritiikin yläpuolelle mutteivät vain kanonisoidun klassikkoasemansa vuoksi vaan ansaitusti. Kunnian poluissa ainoana negatiivisena seikkana huomion kiinnittää parin sivuosanäyttelijän ailahteleva suoriutuminen kontrastina loistavalle Douglasille. Esimerkiksi kuvauksissa vaikeuksia aiheuttanut ja lopulta potkut saanut Timothy Carey, joka esittää yhtä syntipukiksi joutuvista sotilaista, vaikuttaa ajoittain vaivaantuneelta kameran edessä. Välillä hän taas esittää hahmoaan loistavasti.
Viimeisessä kohtauksessaan Kubrickin sotadraama osoittaa humaanin puolensa. Saksalaistytön laulu majatalossa nostattaa nimittäin kielestä riippumatta tunteet pintaan ranskalaisjoukoille, joiden inhimillisyyttä heidän kauhistuttava arkensa ei ole vielä tukahduttanut. Samalla katsoja myös tiedostaa, miksi eversti Dax välittää alaisistaan, mutta empatiakyvyttömät kenraalit eivät: hän näkee heidät päivästä toiseen todellisina henkilöinä eikä pelkkinä strategisina pelinappuloina.
Kunnian polut on jälleen yksi osoitus ohjaajansa hämmentävästä kyvystä ottaa mikä tahansa lajityyppi ja loihtia sitä edustava ajaton merkkiteos. Leffan yksinkertainen mutta syvältä kouraiseva tarina takaa sille aseman sodanvastaisten filmien vaikuttavimmassa joukossa. Sen kerronnasta huokuu vaivattomuus ja määrätietoisuus, jotka voi aistia vain harvojen artistien aikaansaannoksista. Sanokaa Kubrick, kun haluatte hyvää.
Kommentit
Lähetä kommentti