Treme – 2. tuotantokausi

(2011)

Ymmärrän musiikista vähemmän kuin simpanssi kaunokirjallisuudesta. Jotain on kuitenkin tehty oikein, jos sarja New Orleansin muusikkopiireistä vetoaa jopa minunkaltaiseeni ummikkoon. Kun Treme kuvaa artisteja soittamassa keikoillaan, kiitän yksineläjän onneani siitä, ettei kukaan pääse todistamaan noloa rytmitajutonta jammailuani ruudun äärellä.

Tremen toisella kaudella sarjan hahmojen tarinoissa tapahtuu paljon toivottua kehitystä. Show'n alkutaipaleella lähinnä keikasta toiseen kiiruhtaneelle Antoinelle on esimerkiksi kirjoitettu aiempaa selkeämpi juonikaari. Hän perustaa nimittäin oman bändinsä ja ottaa vastaan työn koulun musiikkiohjaajana. Ensimmäisellä kaudella pelkkänä yksipuolisena narkkari-idioottina näyttäytynyt Sonny puolestaan saa lisää ulottuvuuksia hankkiutuessaan viimein eroon huumeriippuvaisuudestaan. Sympatiat häntä kohtaan käännetään vieläpä ovelasti paljastamalla, etteivät hänen tulvan aikana suorittamansa uroteot olleet sittenkään valhetta.

Toisella kaudella Tremen seuraamien henkilöiden määrä myös kasvaa. Aiemminkin show'ssa vilahtanut, David Morsen rautaisesti näyttelemä luutnantti Terry Colson kohoaa muun muassa merkittävään osaan tuoden tarinaan mukaan poliisin näkökulman. Kokonaan uusi tuttavuus on sitä vastoin Jon Sedan esittämä texasilainen keplottelija, Nelson Hidalgo, joka saapuu kaupunkiin hieromaan suhteita ja kiinteistökehityskauppoja.

Poliisin suurentunut rooli sarjassa kytkeytyy vahvasti kauden synkkiin teemoihin. Lisääntyvä rikollisuus ja väkivalta New Orleansissa muokkaavatkin monien päähenkilöiden elämää pysyvästi. Ladonnan julma raiskaus sekä Annien muusikkotoverin, Harleyn, murha painuvat mieleen kauden väkevimpinä käänteinä. Osuvimmin kaupungin kaksijakoinen tila tiivistyy, kun Sonny kommentoi kadulla ohikulkevaa, iloisesti juovuksissa laulavaa ja tanssivaa porukkaa Antoinelle: "Tuossa noin on New Orleans." Poliisiautojen ajaessa sireenit huutaen ohitse Antoine vastaa: "Tuo myös on New Orleans."

Ladonnan raiskauksen käsittelystä Tremelle on annettava erityistunnustus siitä, ettei se käytä käännettä pelkkiin shokeeraamistarkoituksiin. Järkyttävän kokemuksen seuraukset uhrille käydään läpi nimittäin kaikessa kamaluudessaan. Naisen kärsimykset AIDS-pelon, PTSD-oireiden, aviomiehen ymmärtämättömän käytöksen ja oikeusbyrokratian keskellä kuvataan piinaavasti aina vapaaksi päästetyn raiskaajan kohtaamista myöten.

Synkistä juonikuvioista huolimatta Treme on yhä äärimmäisen ihmisläheinen sarja, jossa hahmot tuntuvat todellisilta henkilöiltä. Show ei kertaakaan alennu selittämään heidän ajatuksiaan auki, vaan katsojan täytyy kyetä päättelemään paljon heidän hienovaraisista reaktioistaan. Esimerkiksi Delmondin esitellessä isälleen, Albertille, pitkään työstämänsä ompeleen Albertin liikuttuneisuus paistaa hänen jäyhän ulkokuorensa läpi vain pienistä kehonkielen vihjeistä.

Ainoa hahmo, jonka käytös kaudella vaikuttaa ajoittain epäaidolta on teini-ikäinen Sofia. Tytölle kirjoitetut vuorosanat kuulostavat nimittäin välillä sanankäänteissään hänen ikäisensä suuhun liian kaunopuheiselta, kuten hänen kommentoidessa ystävälleen äitinsä paikalle saapumista: "Oodi ilolle. Siinä hän nyt on. Äiti Valehtelija." Hahmon vastuuton bileissä notkuminen ja huumeista kärähtäminen ovat nekin sivujuonina napattu suoraan kapinallisten teinien kliseekirjasta.

Melissa Leon loistavaa suoritusta sopii sen sijaan ihailla Sofian äidin, Tonin, roolissa. Erityisesti kohtaus, jossa hahmo yrittää vastata neuvottomasti tyttärelleen, miksi tämän isä teki itsemurhan, muodostaa todennäköisesti kauden liikuttavimman hetken.

Toisella kaudellaan Treme luo yhä enemmän risteymäkohtia hahmojensa kaariin. Henkilöiden edesottamukset tuntuvat edelleen erillisiltä, mutta enää ei herää tunnetta, kuin yhteen olisi leikattu vain monta toisiinsa liittymätöntä kertomusta. Silti osa juonilangoista jää yhä turhan irrallisiksi. Esimerkiksi Nelson viettää aikansa lähes kokonaan muiden päähahmojen tietämättömissä, vaikka hän itsekin toteaa: "Tämä kaikki on kytköksissä jollain tapaa. Olen niin lähellä nähdä, miten kaikki nivoutuu yhteen."

Neworleanslaisen kulttuurin kuvauksessa Treme on sitä vastoin aina loistanut. Kaupungin omaleimaisuus on sarjassa näkyvästi esillä eri taiteiden sekä elinkeinojen saralla musiikkia, ompelemista ja kokkaamista myöten. Kulttuuri-identiteetin merkitys hahmoille muodostaakin usein pohjan heidän tarinoilleen. Esimerkiksi New Yorkiin muuttaneen Janetten koko kauden kehityskaarta määrittää hänen kaipuunsa takaisin kotikaupunkiinsa.

Tremen toinen kausi kertoo siis entistä vangitsevammin pienten ihmisten elämistä isojen ilmiöiden keskellä. Toisin kuin The Wire, se antaa kuitenkin suurten kuvioiden jäädä ainoastaan taustavaikuttimiksi ja keskittyy mieluummin ruohonjuuritason ongelmiin. Tämän vuoksi sarja vaatii yleisöltään vielä kertaluokkaa enemmän uppoutumista kuin Baltimoren alamaailma, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua kevyeksi viihteeksi. Kuten musiikkia kuunnellessa, myös televisiosarjojen kohdalla tekee silti usein mieli nauttia pelkkää massatuotantoa raskaampaa tavaraa.