Ymmärrän musiikista vähemmän kuin simpanssi kaunokirjallisuudesta. Jotain on kuitenkin tehty oikein, jos sarja New Orleansin muusikkopiireistä vetoaa jopa minun kaltaiseeni ummikkoon. Kun Treme kuvaa artisteja soittamassa keikoillaan, kiitän onneani siitä, ettei kukaan todista noloa rytmitajutonta jammailuani ruudun äärellä.
Tremen toisella kaudella hahmojen tarinoissa tapahtuu paljon toivottua kehitystä. Esimerkiksi sarjan alkutaipaleella lähinnä keikasta toiseen kiiruhtaneelle Antoinelle on kirjoitettu aiempaa selkeämpi juonikaari. Hän perustaa nimittäin oman bändinsä ja ottaa vastaan työn koulun musiikkiohjaajana. Ensimmäisellä kaudella yksiulotteiselta narkkari-idiootilta vaikuttanut Sonny puolestaan saa lisää ulottuvuuksia hankkiutuessaan viimein eroon huumeriippuvuudestaan. Katsojan sympatiat häntä kohtaan käännetään vieläpä ovelasti paljastamalla, etteivät hänen tulvan aikana suorittamansa uroteot olleet sittenkään valhetta.
Sarjan seuraamien henkilöiden määrä myös kasvaa. Muun muassa aiemminkin show'ssa vilahtanut, David Morsen rautaisesti näyttelemä luutnantti Terry Colson kohoaa merkittävään osaan ja tuo tarinaan mukaan poliisin näkökulman. Kokonaan uusi tuttavuus on sitä vastoin Jon Sedan esittämä texasilainen keplottelija, Nelson Hidalgo, joka saapuu kaupunkiin hieromaan suhteita ja kiinteistökehityskauppoja.
Poliisin suurentunut rooli sarjassa kytkeytyy vahvasti kauden synkkiin teemoihin. Lisääntyvä rikollisuus ja väkivalta New Orleansissa muokkaavatkin monien päähenkilöiden elämää pysyvästi. LaDonnan julma raiskaus sekä Annien muusikkotoverin, Harleyn, murha painuvat mieleen kauden väkevimpinä käänteinä.
Osuvimmin kaupungin kaksijakoinen tila tiivistyy, kun Sonny kommentoi kadulla ohikulkevaa, iloisesti juovuksissa laulavaa ja tanssivaa porukkaa Antoinelle: "That's New Orleans." Poliisiautojen ajaessa sireenit huutaen ohitse Antoine vastaa: "That's New Orleans too."
LaDonnan raiskauksen käsittelystä Tremelle on annettava erityistunnustus siitä, ettei se käytä käännettä pelkkiin shokeeraamistarkoituksiin. Järkyttävän kokemuksen seuraukset uhrille käydään nimittäin läpi kaikessa kamaluudessaan. Naisen kärsimykset AIDS-pelon, PTSD-oireiden, aviomiehen ymmärtämättömän käytöksen sekä oikeusbyrokratian keskellä kuvataan piinaavasti. Sarja seuraa niitä aina vapaaksi päästetyn raiskaajan kohtaamiseen asti.
Synkistä juonikuvioista huolimatta Treme on yhä äärimmäisen ihmisläheinen show, jossa hahmot tuntuvat todellisilta henkilöiltä. Sarja ei kertaakaan alennu selittämään heidän ajatuksiaan auki, vaan katsojan on pääteltävä paljon heidän hienovaraisista reaktioistaan. Esimerkiksi Delmondin esitellessä isälleen, Albertille, pitkään työstämänsä ompeleen Albertin liikuttuneisuus paistaa hänen jäyhän ulkokuorensa läpi vain pienistä kehonkielen vihjeistä.
Ainoa hahmo, jonka käytös kaudella vaikuttaa ajoittain epäaidolta, on teini-ikäinen Sofia. Tytölle kirjoitetut vuorosanat kuulostavat nimittäin välillä sanankäänteissään hänen ikäisensä suuhun liian kaunopuheisilta, kuten hänen kommentoidessaan ystävälleen äitiään: "Ode to joy. There she is—Mama liar." Hahmon vastuuton bileissä notkuminen ja huumeista kärähtäminen ovat nekin sivujuonina napattu suoraan kapinallisten teinien kliseekirjasta.
Melissa Leon loistavaa suoritusta sopii sen sijaan ihailla Sofian äidin, Tonin, roolissa. Erityisesti kohtaus, jossa hahmo yrittää vastata neuvottomasti tyttärelleen, miksi tämän isä teki itsemurhan, nousee todennäköisesti kauden liikuttavimmaksi hetkeksi.
Toisella kaudellaan Treme luo yhä enemmän risteymäkohtia hahmojensa kaariin. Henkilöiden edesottamukset tuntuvat edelleen erillisiltä, mutta enää ei vaikuta siltä, kuin yhteen olisi leikattu vain monta toisiinsa liittymätöntä kertomusta.
Silti osa juonilangoista jää yhä turhan irrallisiksi. Esimerkiksi Nelson viettää aikansa lähes kokonaan muiden päähahmojen tietämättömissä, vaikka hän itsekin toteaa: "It's all connected somehow. And I'm this close to seeing how it all hooks up."
Neworleanslaisen kulttuurin kuvauksessa Treme on sitä vastoin aina loistanut. Kaupungin omaleimaisuus on sarjassa näkyvästi esillä eri taiteiden sekä elinkeinojen saralla musiikkia, ompelemista ja kokkaamista myöten. Kulttuuri-identiteetin merkitys hahmoille muodostaakin usein pohjan heidän tarinoilleen. Esimerkiksi New Yorkiin muuttaneen Janetten koko kauden kehityskaarta määrittää hänen kaipuunsa takaisin kotikaupunkiinsa.
Tremen toinen kausi kertoo siis entistä vangitsevamman tarinan pienten ihmisten elämistä isojen ilmiöiden keskellä. Toisin kuin The Wire, se antaa kuitenkin suurten kuvioiden jäädä ainoastaan taustavaikuttimiksi ja keskittyy mieluummin ruohonjuuritason ongelmiin. Tämän vuoksi sarja vaatii yleisöltään vielä kertaluokkaa enemmän uppoutumista kuin Baltimoren alamaailma, eikä sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua kevyeksi viihteeksi. Kuten musiikkia kuunnellessa, myös televisiosarjojen kohdalla tekee silti usein mieli nauttia pelkkää massatuotantoa raskaampaa tavaraa.
Kommentit
Lähetä kommentti