(28 Days Later, 2002)
Koomaan vajonnut mies herää hylätystä sairaalasta. Vaeltaessaan hämmentyneenä ulos hän huomaa, että kadut ammottavat tyhjyyttään. Kun ensimmäiset ihmiset kömpivät esiin koloistaan, he vaikuttavat olevan kipeästi vailla pientä purtavaa. Kuulostaako tutulta?
Robert Kirkmanin korvaan ainakin kuulosti vuonna 2002 juuri ennen hänen ensimmäisen Walking Dead -sarjakuvanumeronsa ilmestymistä, kun elokuvateatterit valtasi Danny Boylen zombi-infektioraina, 28 päivää myöhemmin. Molempien taiteilijoiden päätyminen omillaan samanlaiseen tarinan aloitukseen saattaa kertoa joko omaperäisyyden puutteesta tai yhteisestä esikuvasta. Zombigenressä kekseliäisyys ja uudet ideat eivät tosin ole olleet kovassa huudossa sitten George Romeron alkuperäisten klassikkoteosten.
28 päivää myöhemmin poikkeaa silti muutamassa suhteessa valtavirrasta. Sen elävät kuolleet eivät ensinnäkään ole kuolleita lainkaan vaan raivotautisia virustartunnan uhreja, kuten Last of Usin sienimiehet. Toiseksi ärrinmurrin-pöpön saaneet eivät laahusta vaan pinkovat siinä missä heidän tartunnasta vapaat välipalansakin eivätkä vaadi edes pääosumaa talttuakseen. Nämä erot tekevät elokuvan zombiskenaariosta keskimääräistä uskottavamman.
Muilta osin Boylen filmi ei tuo yllätyksiä lajityypin kaavaan. Tavanomainen selviytyjäporukka kerätään kasaan, ja kunhan komeaa autiota Lontoota on ihmetelty riittävästi, matka maiden ja mantujen halki alkaa pelastuksen toivossa. Draamaa syntyy totuttuun tyyliin vimmaviruksen ottaessa vallan rakkaista ja ihmisen käyttäyessä ihmiselle kuin susi.
Tuttuihin kuvioihin tukeutuminen ei ole synti, mutta 28 päivää myöhemmin tempaisisi mukaansa tehokkaammin, jos se tarjoaisi yhtään syytä kiinnostua hahmoistaan. Esimerkiksi Cillian Murphyn sinänsä pätevästi esittämän Jim-sankarin persoonallisuus rajoittuu siihen, että tarinan lopussa hän muuttuu tavallisesta kuolevaisesta tiukan paikan tullen Batmaniksi. Naomie Harrisin näyttelemä Selena on sen sijaan alussa piristävä, kylmän pragmaattinen selviytyjänainen mutta taantuu ennen pitkää romanssisivujuonen avuttomaksi uhriksi. Mukana maailmanlopussa seikkailevat myös isä, tytär sekä pakollinen uhrattava punapaita. Huvittavinta on, että jopa mitäänsanomattomista henkilöistään parjattu The Walking Dead -tv-sarja sai hahmoillaan enemmän aikaan ensimmäisten tuntiensa sisällä.
Elokuvan ihmisissä turhauttaa pahvisuuden ohella heidän käytöksensä. Mellakkavarustuksen kuvittelisi esimerkiksi olevan hyödyksi keskellä zombi-invaasiota, mutta ilmeisesti raadoille on annettava tasoitusta, koska se riisutaan yltä kertakäytön jälkeen. Hahmot yrittävät lisäksi väen vängällä päästä hengestään ajamalla muun muassa pimeään autojen tukkimaan tunneliin — taivastellen samalla, kuinka huono idea on kyseessä. Päähenkilö puolestaan harhailee tutkimaan yksinään hylättyä rakennusta ilman mitään järkevää syytä ja joutuu tietysti välittömästi verenhimoisen hyökkäyksen kohteeksi.
28 päivää myöhemmin ei valloita myöskään uskottavalla dialogilla. Vuorosanat vaikuttavat usein yksinomaan pinnallinen dramaattisuus mielessä kirjoitetuilta. Kun tiedemieheltä esimerkiksi leffan alussa kysytään, mikä väkivaltaisia simpansseja vaivaa, hän vastaa teatraalisen pahaenteisesti: "Raivo!" Selenan yksinpuhelu tartunnan etenemisestä kuulostaa niin ikään ennemmin valmiiksi veistellyltä elokuvamonologilta kuin luonnolliselta kertaukselta tapahtumien kulusta.
Vaaran tunnetta filmi kuitenkin onnistuu luomaan ansiokkaasti zombiapokalypsiinsa. Sen lisäksi, että hirviöt juoksevat täyttä pahkaa saaliidensa perässä, niiden veriroiskeet tartuttavat taudin ja vieläpä hyvin nopeasti. Kerrankin hidasälyiset örisijät muodostavat siis vakavasti otettavan uhan.
Eräs Boylen kauhuvision omalaatuisimmista piirteistä on se, että merkittävä osa leffasta on kuvattu digitaalisilla MiniDV-kameroilla. Suttuinen kuva ei tosin tuo elokuvaan oikeastaan mitään oleellista vaan tekee käsivaraotosten ja nopeiden leikkauksien kera tapahtumista paikoitellen tarpeettoman epäselvää seurattavaa.
Kuvanlaatu ei ole filmin ainoa seikka, joka vetää huomion puoleensa hankaloittaen varsinaiseen tarinaan uppoutumista. Musiikki epäonnistuu esimerkiksi erityisesti elokuvan alussa rakentamaan tunnelmaa, sillä se omii itselleen kohtausten pääosan pauhaamalla aggressiivisesti myös rauhallisten hetkien päälle. Silmään puolestaan pistää elokuvan harvinaisen räikeä Pepsin tuotesijoittelu. Sen seurauksena muun muassa kohtaus, jossa Jim tutkii sairaalaa tainnoksista herättyään, tuntuu kuin pitkitetyltä virvoitusjuomamainokselta.
Jälkimmäisellä puoliskollaan 28 päivää myöhemmin käsittelee teemoinaan erityisesti ihmisten välistä murhanhimoa ja väkivaltaa. Kun päähenkilöt löytävät suojapaikan armeijan ylläpitämästä kartanosta, Christopher Ecclestonin näyttelemä majuri toteaa heille: "Mitä olen nähnyt tartunnan jälkeisenä neljänä viikkona: ihmisiä tappamassa ihmisiä. Sitä näin myös neljä viikkoa ennen tartuntaa sekä neljä viikkoa ennen sitä ja ennen sitä, niin kauan kuin jaksan muistaa". Filmi muistuttaa näin zombiepidemiallaan, että väkivalta on osa ihmiskunnan arkipäivää eikä suinkaan mikään poikkeustila.
Kun eristäytynyt kartanollinen aseistautuneita miehiä saa vieraikseen vastakkaisen sukupuolen edustajia, heistä kehkeytyykin arvattavana käänteenä murhaajaraiskaajia, jotka himoitsevat lihaa kiihkeämmin kuin itse ulkopuolella vaanivat raivotautiset. Hälytyskellot eivät kuitenkaan päähahmoilla soi ajoissa, minkä vuoksi yhteenotto on väistämätön. Vaikka konflikti on tarinassa ennakoitavissa ja juonikuviona jopa kulunut, on ramboilu myrskyn keskellä silti riittävän brutaalia ja intensiivistä pitääkseen otteessaan. Britannian epäpätevimmät sotilaat tosin antavat aseettomille vastustajilleen luvattoman paljon tasoitusta.
Elokuvan varsinainen päätös tuntuu kaikesta huolimatta hätiköidyltä. Luodin vatsaansa saaneen Jimin ihmeparantumista on nimittäin vaikea sulattaa, ja koko ampumavälikohtaus vaikuttaa jääneen leffaan ainoastaan vaihtoehtoisen synkemmän loppuratkaisun vuoksi. Kaikkia varsinaisia lopetuksia puhuttelevampaa olisi sitä paitsi ollut, jos Selena olisi yksinkertaisesti erehdyksessä tappanut zombiksi luulemansa, eläimellisen väkivaltaiseksi muuttuneen Jimin. Boyle sortuu myös filmin viimeisillä minuuteilla jälleen tarpeettomaan kikkailuun, sillä pysäytyskuva auton törmäyksessä lennähtävistä hahmoista ei saavuta muuta kuin tahatonta komiikkaa.
28 päivää myöhemmin kärsii ohuiden hahmojensa ohella etenkin siitä, että sen kierrättämät kliseet on kaluttu läpi monta kertaa leffaa ennen ja sen jälkeen, vieläpä paremmin toteutettuina. Kaikesta huolimatta se on yhä katsomisen arvoinen ja tematiikaltaan pintaansa syvempi zombielokuva, jonka ansioksi tai syyksi voidaan laskea koko genren kuolleista herättäminen. Sitä paitsi eihän mikään maailmanlopun kuvaelma, jossa suomalaiset esitetään tuholta säästyneenä pelastajakansana, voi olla täysi susi. Torilla tavataan!
Robert Kirkmanin korvaan ainakin kuulosti vuonna 2002 juuri ennen hänen ensimmäisen Walking Dead -sarjakuvanumeronsa ilmestymistä, kun elokuvateatterit valtasi Danny Boylen zombi-infektioraina, 28 päivää myöhemmin. Molempien taiteilijoiden päätyminen omillaan samanlaiseen tarinan aloitukseen saattaa kertoa joko omaperäisyyden puutteesta tai yhteisestä esikuvasta. Zombigenressä kekseliäisyys ja uudet ideat eivät tosin ole olleet kovassa huudossa sitten George Romeron alkuperäisten klassikkoteosten.
28 päivää myöhemmin poikkeaa silti muutamassa suhteessa valtavirrasta. Sen elävät kuolleet eivät ensinnäkään ole kuolleita lainkaan vaan raivotautisia virustartunnan uhreja, kuten Last of Usin sienimiehet. Toiseksi ärrinmurrin-pöpön saaneet eivät laahusta vaan pinkovat siinä missä heidän tartunnasta vapaat välipalansakin eivätkä vaadi edes pääosumaa talttuakseen. Nämä erot tekevät elokuvan zombiskenaariosta keskimääräistä uskottavamman.
Tuttuihin kuvioihin tukeutuminen ei ole synti, mutta 28 päivää myöhemmin tempaisisi mukaansa tehokkaammin, jos se tarjoaisi yhtään syytä kiinnostua hahmoistaan. Esimerkiksi Cillian Murphyn sinänsä pätevästi esittämän Jim-sankarin persoonallisuus rajoittuu siihen, että tarinan lopussa hän muuttuu tavallisesta kuolevaisesta tiukan paikan tullen Batmaniksi. Naomie Harrisin näyttelemä Selena on sen sijaan alussa piristävä, kylmän pragmaattinen selviytyjänainen mutta taantuu ennen pitkää romanssisivujuonen avuttomaksi uhriksi. Mukana maailmanlopussa seikkailevat myös isä, tytär sekä pakollinen uhrattava punapaita. Huvittavinta on, että jopa mitäänsanomattomista henkilöistään parjattu The Walking Dead -tv-sarja sai hahmoillaan enemmän aikaan ensimmäisten tuntiensa sisällä.
Elokuvan ihmisissä turhauttaa pahvisuuden ohella heidän käytöksensä. Mellakkavarustuksen kuvittelisi esimerkiksi olevan hyödyksi keskellä zombi-invaasiota, mutta ilmeisesti raadoille on annettava tasoitusta, koska se riisutaan yltä kertakäytön jälkeen. Hahmot yrittävät lisäksi väen vängällä päästä hengestään ajamalla muun muassa pimeään autojen tukkimaan tunneliin — taivastellen samalla, kuinka huono idea on kyseessä. Päähenkilö puolestaan harhailee tutkimaan yksinään hylättyä rakennusta ilman mitään järkevää syytä ja joutuu tietysti välittömästi verenhimoisen hyökkäyksen kohteeksi.
Vaaran tunnetta filmi kuitenkin onnistuu luomaan ansiokkaasti zombiapokalypsiinsa. Sen lisäksi, että hirviöt juoksevat täyttä pahkaa saaliidensa perässä, niiden veriroiskeet tartuttavat taudin ja vieläpä hyvin nopeasti. Kerrankin hidasälyiset örisijät muodostavat siis vakavasti otettavan uhan.
Eräs Boylen kauhuvision omalaatuisimmista piirteistä on se, että merkittävä osa leffasta on kuvattu digitaalisilla MiniDV-kameroilla. Suttuinen kuva ei tosin tuo elokuvaan oikeastaan mitään oleellista vaan tekee käsivaraotosten ja nopeiden leikkauksien kera tapahtumista paikoitellen tarpeettoman epäselvää seurattavaa.
Jälkimmäisellä puoliskollaan 28 päivää myöhemmin käsittelee teemoinaan erityisesti ihmisten välistä murhanhimoa ja väkivaltaa. Kun päähenkilöt löytävät suojapaikan armeijan ylläpitämästä kartanosta, Christopher Ecclestonin näyttelemä majuri toteaa heille: "Mitä olen nähnyt tartunnan jälkeisenä neljänä viikkona: ihmisiä tappamassa ihmisiä. Sitä näin myös neljä viikkoa ennen tartuntaa sekä neljä viikkoa ennen sitä ja ennen sitä, niin kauan kuin jaksan muistaa". Filmi muistuttaa näin zombiepidemiallaan, että väkivalta on osa ihmiskunnan arkipäivää eikä suinkaan mikään poikkeustila.
Kun eristäytynyt kartanollinen aseistautuneita miehiä saa vieraikseen vastakkaisen sukupuolen edustajia, heistä kehkeytyykin arvattavana käänteenä murhaajaraiskaajia, jotka himoitsevat lihaa kiihkeämmin kuin itse ulkopuolella vaanivat raivotautiset. Hälytyskellot eivät kuitenkaan päähahmoilla soi ajoissa, minkä vuoksi yhteenotto on väistämätön. Vaikka konflikti on tarinassa ennakoitavissa ja juonikuviona jopa kulunut, on ramboilu myrskyn keskellä silti riittävän brutaalia ja intensiivistä pitääkseen otteessaan. Britannian epäpätevimmät sotilaat tosin antavat aseettomille vastustajilleen luvattoman paljon tasoitusta.
28 päivää myöhemmin kärsii ohuiden hahmojensa ohella etenkin siitä, että sen kierrättämät kliseet on kaluttu läpi monta kertaa leffaa ennen ja sen jälkeen, vieläpä paremmin toteutettuina. Kaikesta huolimatta se on yhä katsomisen arvoinen ja tematiikaltaan pintaansa syvempi zombielokuva, jonka ansioksi tai syyksi voidaan laskea koko genren kuolleista herättäminen. Sitä paitsi eihän mikään maailmanlopun kuvaelma, jossa suomalaiset esitetään tuholta säästyneenä pelastajakansana, voi olla täysi susi. Torilla tavataan!
Kommentit
Lähetä kommentti