Kuin raivo härkä

(Raging Bull, 1980)

Martin Scorsese on todennut, että monet hänen elokuvistaan ovat pohjimmiltaan tragedioita pahoista ihmisistä. Elämänkerrallisen Kuin raivo härkä -klassikon johtohahmo, nyrkkeilijämestari Jake LaMotta, ei kenties täytä yksiselitteisesti pahan henkilön määritelmää. Sen sijaan miehen luotaantyöntävät halveksittavan, rikkinäisen yksilön piirteet takaavat, että hänen näytelmästään kehkeytyy valkokankaalla hyvin surullinen.

Ohjaajalleen tavanomaisesti Kuin raivo härkä noudattelee perinteisen nousu ja tuho -tarinan rakennetta. Filmi ei kuitenkaan keskity kuvaamaan niinkään LaMottan huipulle kohoamista kuin hänen yksityiselämäänsä. Vaikka päähenkilö ei ole varsinaisesti rikollinen, kulissien takaa paljastuu, että hän ja hänen pikkuveljensä, Joey, käyttäytyvät kehän ulkopuolella miltei yhtä arvaamattomasti ja aggressiivisesti kuin Scorsesen varsinaiset mafiosot.

Kuin raivo härkä antaa näyttelijöidensä loistaa rooleissaan. Robert De Niro on pääosassa tavallistakin ilmiömäisempi mustasukkaisuutta ja väkivallan uhkaa huokuvana nyrkkeilijälegendana. Erityisesti hänen muodonmuutoksensa kehien kuninkaasta ylipainoiseksi yökerhoisännäksi hätkähdyttää. Joe Pesci puolestaan tekee vaikuttavan läpimurtosuorituksensa niin ikään räjähdysherkkänä, joskin veljeään järkeilyyn kykenevämpänä, Joeyna.

Tähtinäyttelijät auttavat kantamaan elokuvan hitaasti käynnistyvän alkupuolen. Veljeksistä ei opi välittämään oikopäätä, sillä he ovat suoraan sanottuna epäsamaistuttava ja vastenmielinen kaksikko. Vasta elokuvan loppupuolella heitä kohtaan alkaa viimein tuntea sääliä.

Urheilijana vanhempi LaMotta tuo tapauksena erityisesti mieleen tappelutaidoistaan tunnetun mutta aivovammoista kärsineen ja lopulta itsemurhan tehneen jääkiekkoilija Derek Boogardin. Hänen pitäisi saada apua ongelmiinsa, mutta menestys ja sitä rakastava yleisö varmistavat, että hänen pahat taipumuksensa pääsevät kukoistamaan. Yleisesti hyväksytyn ja rakastetun väkivaltaviihteen parissa jopa hänen kaltaisen itselleen ja lähipiirilleen tuhoisan ihmisen onkin mahdollista nauttia yhteiskunnassa arvostetun jäsenen asemaa kenenkään asiaan puuttumatta. Elokuvan mustavalkoisuus on kaiken kaikkiaan oiva tyylivalinta, sillä sen luoma dokumentaarinen sävy muistuttaa siitä, että tapahtumat pohjautuvat monilta osin todellisen ihmisen elämään.

Leffan otsikko antaa avaimen kertomuksen sanoman purkamiseen. Heikoimpana hetkenään poliisiaseman putkassa LaMotta näet väittää itselleen kivenkovaan, ettei hän ole mikään eläin. Todellisuudessa hän on silti juuri samanlainen välinpitämättömän yleisön tyydyttämiseksi tarkoitettu show-kappale kuin matadorin kimppuun syöksyvä monisatakiloinen vastustaja, lempinimeään myöten. Urheilijauransa loputtuakin hän jatkaa sirkushupien tarjoamista kansalle koomikon roolissa todeten painokkaasti: "Tämä on viihdettä." Myöhemmistä leffoista muun muassa Darren Aronofskyn The Wrestler onkin Scorsesen elokuvan teemoille paljon velkaa.

Kuin raivo härkä huipentuu huikeaan yksinpuheluun, jossa De Niro näyttelee ällistyttävästi LaMottaa imitoimassa Marlon Brandon hahmoa, Terry Malloyta, Alastoman sataman tunnetuimmassa kohtauksessa. Alkuperäisessä monologissa Terry tilittää veljelleen, Charlielle, miten tämä ei isoveljenä pitänyt hänestä huolta vaan myi hänen nyrkkeilymenestyshaaveensa mafian sopupeliorganisaatiolle. Malloysta poiketen LaMottalla on ollut sen sijaan aina rinnallaan rakastava veli, joka on pitänyt hänestä huolta ja auttanut häntä yltämään urallaan jopa maailmanmestariksi asti. Toisin kuin Malloy, joka ei koskaan kohonnut huipulle mutta joka löytää ympärilleen joukon välittäviä ihmisiä, LaMotta on kuitenkin mestaruusvyöstään huolimatta yksinäinen ja sisältä tyhjä ihminen. Hän on itse oma Charliensa.

Elokuvan viimeinen kohtaus päättyy lavalle valmistautuvan LaMottan hokiessa itselleen mantraa: "Olen pomo, olen pomo, olen pomo." Vaikka leffan aiempien tapahtumien pohjalta tiedämme, että parhaat päivänsä nähnyt nyrkkeilijä on jollain tasolla havainnut oman viallisuutensa ja häpeää sitä, tarinan päätöshetket varmistavat, ettei hän koskaan tule täysin ymmärtämään virheitään ja muuttumaan. Toisaalta selviytymisviettinsä ansiosta hän ei koskaan lannistu ja on, kuten Scorsese itse ehdottaa, löytänyt kenties itsensä suhteen sisäisen rauhan.

Scorsese lopettaa filminsä siteeraten Uuden testamentin kertomusta Jeesuksesta ja sokeasta miehestä. Parantuneen miehen kommentti Jeesuksesta on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Scorsesen oppi-isää Haig P. Manoogiania kohtaan: "Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen." Lainauksen voi kuitenkin nähdä koskevan myös leffan varsinaista sisältöä. LaMotta itse ei ole oppinut vuosien jälkeenkään näkemään, mistä hänen henkilökohtaiset ongelmansa pohjimmiltaan juontuvat. Sen sijaan katsojan silmät ovat mahdollisesti avautuneet laajemmalle opetukselle hänen kauttaan. Tämä ymmärrys saattaa jopa estää muodostamasta lopullista tuomiota, onko elokuvan päähenkilö tosiasiassa syntinen, paha ihminen — vai sittenkin jotain muuta.