Miller's Crossing

(1990)

1990 oli ylittämätön vuosi gangsterifilmeille. Klassikon aseman saavuttaneen Mafiaveljien ohella teattereihin saapui myös toinen lajityypin helmi, joka usein jää elokuvafanien muisteloissa Martin Scorsesen mestariteoksen varjoon. Joel ja Ethan Coenin kieltolain aikaan sijoittuva Miller's Crossing kuvaa järjestäytyneen rikollisuuden surkuhupaisia kärhämiä pilke silmäkulmassa ja ohjaajaveljille ominaisella tyylitajulla, mikä erottaa sen mieleenpainuvasti muista genrensä edustajista.

Miller's Crossingin päähenkilö, Gabrien Byrnen valloittavan kitkerästi esittämä Tom, on kyyninen ja alkoholisoitunut uhkapeluri, jonka teräväkielisyys vie usein voiton hänen itsesuojeluvaistostaan. Paikallisen rötösherran oikeana kätenä hän ajattelee silti usein pidemmälle kuin muut mafiosot. Lain nurjan puolen kulkijana hän ei kuitenkaan ole väkivaltaan taipuvainen ihminen, saati sitten murhaaja.

Coenit aloittavat filminsä tarkoituksellisella – alkuteksteissä jopa kirjaimellisella – hatunnostolla ensimmäiselle Kummisedälle. Tällä kertaa pientä palvelusta rikollispomolta anomaan saapuva kaljupää torjutaan kuitenkin kylmästi, minkä seurauksena valloilleen puhkeaa gangsterisota. Osapuolten johtajat paasaavat korkeista arvoista mutteivät ajattele todellisuudessa sierainkarvojaan pidemmälle, joten Tom joutuu yksinään setvimään sotkun älyllään ja onnellaan. Hahmona hän ryöstääkin ansaitusti katsojan sympatiat puolelleen.

Ajattelemisen ja tunteiden vastakkainasettelu korostuu motiivina läpi elokuvan. Siinä missä impulsiiviset tunnekuohut polkaisevat sodan käyntiin, Tomin kylmä laskelmointi lopettaa sen. Matkalla hän kuitenkin menettää osan ihmisyydestään. Elokuvan alkupuolella hän näyttäytyy vielä hulttiona, joka teräväpäisyydestään huolimatta sortuu myös itse harkitsemattomiin tekoihin, kuten viettelemään pomonsa rakastajan, Marcia Gay Hardenin näyttelemän Vernan. Filmin lopussa hänestä on sitä vastoin muovaantunut koettelemustensa seurauksena häikäilemätön ja tunteeton tappaja.

Suurimmat risteyskohdat Tomin tarinassa tapahtuvat metsässä lähellä Miller's Crossing-nimistä paikkaa, josta leffa myös juontaa nimensä. Ensimmäisellä matkallaan puiden siimekseen Tom saa tehtäväkseen surmata John Turturron nilkkimäisen Bernie-roiston mutta päästää uhrinsa karkuun tämän anoessa polvillaan: "Rukoilen sinua! Katso sydämeesi!" Seuraavalla vierailullaan päähenkilö joutuu sitä vastoin itse katsomaan maailmaa piipun väärältä puolelta ja selviää tilanteesta vain onnenkantamoisella.

Tämä traumaattinen kokemus viimeistään muuttaa Tomia peruuttamattomasti. Lukuisten menestyksekkäiden vedätysten jälkeen hän hyväksyy lopulta tuomion, jonka Verna hänen ylleen langettaa: "Tämä on niin sinua Tom. Vain valhetta ilman sydäntä." Kun Bernie yrittääkin kiemurrella pois hänen tähtäimestään toistamiseen ja rukoilee Tomia jälleen katsomaan sydämeensä, tunteensa karistanut mies vastaa: "Mihin sydämeen?"

Miller's Crossing huokuu tyylitietoutta ja on ahdettu täyteen nasevaa dialogia, kuten Coenien leffat yleensä. 20 vuotta ennen Boardwalk Empireä ilmestyneen elokuvan näkemys kieltolain aikakaudesta vakuuttaa edelleen visuaalisesti. Surkuhupaisasta vinksahtaneesta huumorista on puolestaan kehittynyt ajan myötä ohjaajien tavaramerkki. Leffan komedia nojaa kuitenkin ensisijaisesti hahmojen tulittamiin sarkastisiin nokkeluuksiin, joita erityisesti päähenkilö viljelee vaivihkaa joka sivulauseessa. Kun Tom esimerkiksi kiristää Bernietä puhelimitse, hän toteaa: "Jos tahdot minun pysyvän hiljaa, se maksaa. Ajattelin, että tuhat taalaa olisi kohtuullista, joten haluan kaksi."

Kaikki vitsit eivät silti vakuuta. Esimerkiksi kirkuva lihava nainen, jonka ryntäistä köniinsä ottava päähenkilö hakee tukea, sekä pulska vollottava poika, jonka mafiosoisä on kasvattanut vinoon, tuntuvat Coenien filmien tasolla liian helpoilta naureskelun kohteilta. Maskeerauksen osalta puolestaan pieni häiritsevä yksityiskohta leffassa on se, että vaikka Tom todella saa yhden jos toisenkin iskun klyyvariinsa, hänen kasvonsa pysyvät läpi elokuvan varsin ruhjeettomina.

Miller's Crossing käynnistyy hitaanlaisesti, mutta jännitys huipentuu mallikkaasti leffan loppua kohden Tomin kääntäessä takkiaan ahkerasti kuin perussuomalainen hallitusvastuussa. Kaikkien kasaantuvien kieroilujen ja petosten jälkeen Coenit päättävät filminsä niin ikään heille tavanomaisiin, synkkiin tunnelmiin. Tom, jonka sisimmässä jokin on kuollut, löytää tosin uudelleen kadottamansa hatun, joka elokuvassa symboloi hänen henkilökohtaista kontrolliaan. Lopetus antaa kuitenkin ohjaajaveljesten rakastetulle teokselle katkeransuloisen säväyksen. Kuten unessa nähdystä päähineestä aiemmin tarinassa todetaan: kyseessä ei ole mitään ihmeellistä; se on vain hattu.