Inside Out – mielen sopukoissa

(Inside Out, 2015)

"Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn", komeilee lausahdus lukiovuosikurssini abipaidassa. Luettuani paljon positiivisesta psykologiasta olen alkanut arvostaa kyseistä toteamusta entistä enemmän. Pixarin uusin animaatioelokuva, Inside Out — mielen sopukoissa, muistuttaa kuitenkin, että raskaiden menetysten keskellä täytyy osata käsitellä myös surua. Jos murheelle ei anna mielessä tilaa, saattavat puuttuvan älyn korvata ilon sijaan pelko, inho ja viha.

Inside Out ei poikkea tarinaltaan mainittavasti Pixar-elokuvien peruskaavasta. Menestysresepti vaatii, että ensimmäiseksi ihmisenkaltaistetaan jokin uusi aihe, kuten lelut, ötökät, kalat, autot, robotit — tai tunteet. Seuraavaksi konseptista nyhdetään tunnin ajan irti kaikki kuviteltavissa olevat vitsit ja esitetään ne korkean tason animaatiototeutukseen käärittynä. Viimeinen puoli tuntia kiihdytetään puolestaan dramaattiseen loppukliimaksiin, jossa yleisölle tehdään erehtymättömän selväksi, mitä kertomuksesta opittiin

Tutusta rakenteestaan huolimatta studion uutukainen onnistuu liikuttamaan tunteita muuallakin kuin valkokankaalla. Jo puhtaana komediana Inside Out on takuulla yksi vuoden hersyvimpiä. Sitä tärkeämpää on silti, että filmi sisältää paljon kouraisevaa sanottavaa kasvamisesta, vanhan taakse jättämisestä sekä elämän käännekohtien ja vastoinkäymisten kohtaamisesta. Teemoiltaan se muistuttaa hyvin läheisesti Miyazakin Henkien kätkemää, mutta siinä, missä japanilaisteoksen kerronta nojaa vahvasti vertauskuviin, länsianimaation keinot ovat huomattavasti suoraviivaisemmat.

Kuten Henkien kätkemässä, myös Inside Outissa muutto toiselle paikkakunnalle käynnistää kertomuksen konfliktin. Minnesotaan vanhat kaverinsa ja harrastuksensa hylkäämään joutunut Riley kokee ongelmia sopeutua San Fransiscon uuteen ympäristöön, jossa jopa pitsa on pilattu parsakaalilla. Tytön pään sisällä energinen Ilo yrittää estää hyödyttömän oloista Surua tekemästä vahinkoa, joten ainekset katastrofiin ovat valmiit.

Erityisesti synkeän suomalaisyleisön silmissä kaikesta nurjan puolen löytävä Suru on elokuvan ehdoton komediatähti. Apeudessa rypevä hahmon depressiiviset vuorosanat, kuten: "Muistatko sen hauskan elokuvan, jossa koira kuolee?" kärjistävät melankolisen mielenlaadun huvittavimpia puolia. Surun ohella erinomaista huumoria leffassa tarjoavat myös kurkistukset muiden kuin Rileyn tunne-elämään. Näkemykset kissan ja teini-ikäisen pojan aivotoiminnasta hakevat muun muassa osuvuudessa vertaistaan.

Inside Out leikittelee aihealueellaan kekseliäästi. Rileyn päässä pyörivä Triple Dent Gum -korvamatomainos naurattaa esimerkiksi poikkeuksetta. Loppuhuipennuksessa irroitellaan puolestaan jo varsin huolettomasti, vaikka kukapa meistä ei silloin tällöin kokoaisi ajatuksissaan tornia sankarillisista mielikuvituspoikaystävistä pelastaakseen ilon tunteensa ikuiselta unohdukselta. Referenssihuumoria filmi hyödyntää sen sijaan maltillisesti, mutta elokuvien ystäville muistetaan silti tarjota hekoteltavaa Chinatown-viittauksen muodossa.

Leffan heikointa antia edustaa sitä vastoin sen keskivaiheen kohellusjakso, jossa Ilo ja Suru törmäävät Rileyn jo viralta pantuun Bing Bong -mielikuvitusolentoon. Bing Bong saa hahmona tarpeettomankin suuren roolin, sillä tarina taantuu hänen myötään väliaikaisesti päämäärättömäksi hassutteluksi. Vaikka kolmikon retket abstraktiin ajatteluun ja mielikuvitusmaahan ovat sinänsä hupaisia, ne eivät vertaudu enää Rileyn tosimaailman koettelemuksiin.

Toisin kuin moni kehuttu Pixar-teos, Inside Out ei kuitenkaan kompastele tuodessaan draamaa komedian rinnalle. Rileyn ongelmat ovat sinänsä pieniä mutta lapsen näkökulmasta maailmaa järkyttäviä ja silti aikuisellekin tunnistettavia. Jo hetki, jolloin tyttö joutuu pidättelemään itkua esitellessään itsensä uudelle luokalleen, on suorastaan tuskallisen samaistuttava. Myös Bing Bong oikeuttaa hahmona olemassaolonsa viimeistään kipeän koskettavassa kohtauksessa, jossa hän unohtuu lopullisesti Rileyn muistoista.

Elokuvan päätös on odotetun sentimentaalinen, mutta siitä puuttuu tavanomainen yleisön aliarviointi. Leffa välttää ansiokkaasti sortumasta alleviivaaviin moraalisaarnoihin ja yksioikoiseen mustavalkoisuuteen. Piristävästi juoni ei myöskään tarjoa todellista antagonistia, jota lopussa voitaisiin sanoman vahvistamiseksi potkia päähän.

Siinä missä useat Pixarin ylistetyistä filmeistä, kuten Wall-E ja Up ovat osoittautuneet minun kirjoissani pettymyksiksi, Inside Out vetosi sisimpääni. Se ei tyydy vain voittamaan katsojia puolelleen terävällä huumorillaan, vaan loistaa niin lapsia kuin aikuisiakin puhuttelevana, loppuun asti eheänä tarinana. Siksipä sen parissa voi hyvinkin seurata itku pitkästä ilosta. Hemmetin Suru, irti niistä ohjaimista!