Ensimmäinen matka

Moderni elokuvakatsoja vaikeroi epäilemättä tylsistymistään, kun Yasujirō Ozun Ensimmäinen matka astuu Hollywoodin hänelle piirtämän mukavuusalueen ulkopuolelle. Isoäidistä ja -isästä sukulaisvieraissa kertova japanilaisen filmitaiteen merkkiteos ei nimittäin ota huomioon toimintatykityksen ja tietokone-efektien kyllästämän sukupolven preferenssejä. Vanhusten tarina kiihdyttää kuitenkin todelliseen tunteiden vuoristorataan – ensin varovasti köpötellen ja sitten kuin rakettiavusteinen rollaattori.

Kärsimättömille nykypäivän leffakuluttajille löytyy Ozun teoksesta ironisen osuva vastine. He rinnastuvat näet elokuvan päähenkilökaksikon lapsiin ja lapsenlapsiin, joita ei niin ikään voisi vähempää kiinnostaa, mitä iäkkään pariskunnan elämään kuuluu. Vaikka annettavaa olisi vielä paljon, vanha ihminen ei viihdytä.

Sukupolvien välinen kuilu muodostaakin japanilaisfilmin avainteeman. Kuvat savupiipuista symboloivat saarivaltion 50-lukulaisen yhteiskunnan teollista muutosta, jonka myötä myös käsitys perheestä muokkautuu. Maalta kaupunkiin saapuville senioreille Tokion hektinen elämänrytmi näyttäytyy vieraana, eivätkä töiltään kiireiset lapset puolestaan ymmärrä viettää yhteistä aikaa heidän kanssaan vielä, kun se on mahdollista. Elämänsä ehtoopuolen saavuttanut aviopari voi vain seurata vierestä, kun maailma liikkuu eteenpäin ilman heitä, ja enintään harmitella, ettei jälkikasvu täyttänytkään heille asetettuja odotuksia.

Ensimmäinen matka kuuluu niiden harvojen kunnioitettavien elokuvien joukkoon, jotka eivät sisällä mitään ylimääräistä dramatisointia eivätkä riko arkiuskottavuuttaan hetkeksikään. Leffan hienostelematon tapa kuvata ihmiselämää sellaisenaan saa varmasti sen vaikuttamaan monien silmissä tarpeettoman hidastempoiselta. Rauhallista rytmiä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tyhjäkäyntiin.

Ozun filmi kertoo hahmoistaan ja heidän välisistä suhteista hienovaraisten yksityiskohtien kautta jättäen havaitsemisen vastuun katsojalle. Pienimmilläkin asioilla on tarinassa merkitystä. Tyttären pilanteko äitinsä ylipainoisuudesta muodostaa esimerkiksi myöhempien tapahtumien kannalta arvaamattoman juonielementin. Isovanhemman ja lapsenlapsen viettäessä aikaa keskenään heidän kommunikaationsa jää puolestaan silmin nähden yksipuoleiseksi. Puheet perheenisän menneisyyden ryyppyreissuista taas antavat ymmärtää, ettei suhde päähenkilöparin välillä ole aina ollut mutkaton.

Ensimmäinen matka ei ole kuitenkaan elokuva vailla huumoria. Isoisän surkuhupaisa juopotteluilta vanhojen ystäviensä kanssa nostaa esimerkiksi auttamatta hymyn huulille: vanhat äijänkäppänät vikittelevät ensin tarjoilijatyttöä kuin nuoruusvuosinaan ja rymyävät sitten umpihumalassa perheen tyttären asunnolle sammumaan.

Hahmojen kiireettömän pohjustuksen vuoksi filmin lopun käänne iskee täydellä voimalla. Tukahdutetut tunnereaktiot isoäidin kuolemaan esitetään paisuttelematta ja koskettavan aidosti. Erityisesti vainajan elämänkumppanin hiljainen liikuttuneisuus on kaikessa neuvottomuudessaan musertavaa seurattavaa. Vasta tragedian siivittämänä koko perhe kokoontuu yhdessä pöydän ääreen, mutta hajoaa ennen pitkää omille teilleen jättäen isoisän selviämään surustaan omillaan.

Perheen kuolleen pojan leski, Setsuko Haran valloittavasti esittämä Noriko, tekee tarinassa loppujen lopuksi enemmän appensa ja anoppinsa hyväksi kuin heidän lapsensa. Hän tarjoaa nimittäin heille ainoana ihmisenä läheisyyttä. Puolisonsa menettäneenä hän osaa myös samaistua ikäihmisten murheisiin rakkaiden kaikkoamisesta ja yksin jäämisestä. Norikon kokemuksia heijasteleekin hänen haikea mutta ymmärtäväinen vastauksensa perheen nuoremman tyttären kysymykseen lasten vääjäämättömästä itsenäistymisestä:
- Eikö elämä ole yhtä pettymystä?
- Kyllä, pelkkää pettymystä.

Ozun ehkäpä merkittävintä työtä tarkastellessa on mahdotonta sivuuttaa hänen pelkistettyä mutta nerokasta ohjaustyyliään. Huomiota herättävänä mutta ällistyttävän luontevana ratkaisuna kamera ei liiku elokuvan aikana paikoiltaan kuin kerran. Sen sijaan liikettä luodaan leikkauksilla. Keskusteluja ei puolestaan ole kuvattu tavanomaiseen tapaan näyttelijöiden olkien ylitse vaan suoraan heidän kasvojensa edestä. Kamera on myös usein sijoitettu kohtauksissa matalalle, polvillaan istuvan henkilön tasolle, ohjaajan tavaramerkiksi muodostuneissa niin sanotuissa tatami-otoksissa.

Ensimmäinen matka tuo nykyaikaisista teoksista mieleen HBO:n tinkimättömän Treme-televisiosarjan. Se on riisuttu kaikesta keinotekoisesta dramatiikasta ja luottaa itsevarmasti, että tavallisten ihmisten kohtalot yksinään riittävät vangitsevan tarinan aineksiksi. Ozun elokuva ei kenties haasta ajattelemaan mitään poikkeuksellista, mitä jokainen ihminen ei ajoittain elämästä pohtisi. Tarkkanäköinen, monitasoinen, katsojaa kunnioittava tapa, jolla se sanoo sanottavansa, saa kuitenkin toivomaan, että ohjaajamestarin kerronnallista perintöä jatkaisi David Simonin ja kumppaneiden ohella mahdollisimman moni.