(Tôkyô monogatari, 1953)
Moderni elokuvakatsoja vaikeroi epäilemättä tylsistymistään ja tapahtumien puutetta, kun Yasujirô Ozun Tokyo Story kehtaa astua Hollywoodin tiukasti hänelle rajaaman mukavuusalueen ulkopuolelle. Mummosta ja papasta sukulaisvieraissa kertova japanilaisen filmitaiteen merkkiteos ei nimittäin ole ohjattu jatkuvan toimintatykityksen ja miljoonien dollarien tietokone-efektien kyllästämää sukupolvea huomioiden. Henkeäsalpaavan CGI-kummitusjunan sijaan vanhusten tarina kiihdyttää todelliseen tunteiden vuoristorataan — ensin varovasti köpötellen ja sitten kuin jyrkänteeltä syöksyvä rollaattori.
Kärsimättömille nykypäivän leffakuluttajille löytyy Ozun teoksesta ironisen osuva vastakappale. He rinnastuvat näet elokuvan päähenkilökaksikon lapsiin ja lapsenlapsiin, joita ei niin ikään voisi vähempää kiinnostaa, mitä iäkkään pariskunnan elämään kuuluu. Vaikka annettavaa olisi vielä paljon, vanha ihminen ei viihdytä.
Sukupolvien välinen kuilu muodostaakin japanilaisfilmin avainteeman. Kuvat savupiipuista symboloivat saarivaltion 50-lukulaisen yhteiskunnan muutosta yhä teollisempaan suuntaan, jonka myötä myös käsite perheestä muokkautuu. Maalta kaupunkiin saapuville senioreille Tokion hektinen elämänrytmi näyttäytyy vieraana, eivätkä töiltään kiireiset lapset puolestaan ymmärrä viettää yhteistä aikaa heidän kanssaan vielä, kun se on mahdollista. Elämänsä ehtoopuolen saavuttanut aviopari voi vain seurata vierestä, kun maailma liikkuu eteenpäin ilman heitä, ja enintään harmitella, miten jälkikasvu ei täyttänytkään heille asetettuja odotuksia.
Tokyo Story kuuluu niiden harvojen kunniotettavien elokuvien joukkoon, jotka eivät sisällä mitään ylimääräistä dramatisointia eivätkä riko arkiuskottavuuttaan hetkeksikään. Leffan hienostelematon tapa kuvata ihmiselämää sellaisenaan saa varmasti sen vaikuttamaan monien silmissä tarpeettoman hidastempoiselta. Rauhallista rytmiä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tyhjäkäyntiin. Tarinan kannalta epäolennaiset asiat, kuten itse matkanteko tai Tokio kaupunkina, sivuutetaankin poikkeuksetta.
Ozun filmi kertoo hahmoistaan ja heidän välisistä suhteista hienovaraisten yksityiskohtien kautta jättäen päättelemisen ja havaitsemisen vastuun katsojalle. Pienimmilläkin asioilla on tarinassa merkitystä: Tyttären pilanteko äitinsä ylipainoisuudesta muodostaa myöhempien tapahtumien kannalta arvaamattoman juonielementin. Isovanhemman ja lapsenlapsen viettäessä aikaa keskenään heidän kommunikaationsa jää silmin nähden yksipuoleiseksi. Puheet perheen isän menneisyyden ryyppyreissuista antavat puolestaan ymmärtää, ettei suhde päähenkilöparin välillä ole aina ollut mutkaton.
Tokyo Story ei ole kuitenkaan elokuva vailla huumoria. Isoisän surkuhupaisa juopotteluilta vanhojen ystäviensä kanssa nostaa esimerkiksi auttamatta hymyn huulille: vanhat äijänkäppänät vikittelevät ensin tarjoilijatyttöä kuin nuoruusvuosinaan ja rymyävät sitten umpihumalassa perheen tyttären asunnolle sammumaan.
Kiireettömän hahmojen pohjustuksen vuoksi filmin lopun käänne iskee täydellä voimalla. Tukahdetut tunnereaktiot isoäidin kuolemaan esitetään paisuttelematta ja koskettavan aidosti. Erityisesti vainajan elämänkumppanin hiljainen liikuttuneisuus on kaikessa neuvottomuudessaan musertavaa seurattavaa. Vasta tragedian siivittämänä koko perhe kokoontuu yhdessä pöydän ääreen, mutta hajoaa ennen pitkää omille teilleen jättäen isoisän selviämään surustaan omillaan.
Perheen kuolleen pojan leski, Setsuko Haran valloittavasti esittämä Noriko, tekee tarinassa loppujen lopuksi enemmän appensa ja anoppinsa hyväksi kuin heidän lapsensa. Hän tarjoaa nimittäin heille ainoana ihmisenä läheisyyttä. Puolisonsa menettäneenä hän osaa myös samaistua ikäihmisten murheisiin rakkaiden kaikkoamisesta ja yksin jäämisestä. Norikon omia kokemuksia heijasteleekin hänen haikea mutta rajattoman ymmärtäväinen vastauksensa perheen nuoremman tyttären kysymykseen lasten vääjäämättömästä itsenäistymisestä:
- Eikö elämä ole yhtä pettymystä?
- Kyllä, pelkkää pettymystä.
Ozun kenties merkittävintä työtä tarkastellessa on mahdotonta sivuuttaa hänen pelkistettyä mutta nerokasta ohjaustyyliään. Huomiota herättävänä mutta ällistyttävän luontevana ratkaisuna kamera ei liiku elokuvan aikana paikoiltaan kuin kerran. Sen sijaan liikettä luodaan leikkauksilla. Keskusteluja ei puolestaan ole kuvattu tavanomaiseen tapaan näyttelijöiden olkien ylitse vaan suoraan heidän kasvojensa edestä. Kamera on myös usein paikotettu kohtauksissa matalalle, polvillaan istuvan henkilön tasolle, ohjaajan tavaramerkiksi muodostuneissa niin sanotuissa tatami-otoksissa.
Tokyo Story tuo nykyaikaisista teoksista mieleen erityisesti HBO:n tinkimättömän Treme-televisiosarjan. Se on riisuttu kaikesta keinotekoisesta dramatiikasta ja luottaa itsevarmasti, että tavallisten ihmisten kohtalot yksinään riittävät vangitsevan tarinan aineksiksi. Ozun elokuva ei kenties haasta ajattelemaan mitään, mitä jokainen ripauksella älykkyyttä varustettu katsoja ei ajoittain ihmiselämästä pohtisi. Tarkkanäköinen, monitasoinen, katsojaa kunnioittava tapa, jolla se sanoo sanottavansa, saa kuitenkin toivomaan, että ohjaajamestarin kerronnallista perintöä jatkaisi David Simonin ja kumppaneiden ohella mahdollisimman moni.
Kärsimättömille nykypäivän leffakuluttajille löytyy Ozun teoksesta ironisen osuva vastakappale. He rinnastuvat näet elokuvan päähenkilökaksikon lapsiin ja lapsenlapsiin, joita ei niin ikään voisi vähempää kiinnostaa, mitä iäkkään pariskunnan elämään kuuluu. Vaikka annettavaa olisi vielä paljon, vanha ihminen ei viihdytä.
Tokyo Story kuuluu niiden harvojen kunniotettavien elokuvien joukkoon, jotka eivät sisällä mitään ylimääräistä dramatisointia eivätkä riko arkiuskottavuuttaan hetkeksikään. Leffan hienostelematon tapa kuvata ihmiselämää sellaisenaan saa varmasti sen vaikuttamaan monien silmissä tarpeettoman hidastempoiselta. Rauhallista rytmiä ei kuitenkaan pidä sekoittaa tyhjäkäyntiin. Tarinan kannalta epäolennaiset asiat, kuten itse matkanteko tai Tokio kaupunkina, sivuutetaankin poikkeuksetta.
Tokyo Story ei ole kuitenkaan elokuva vailla huumoria. Isoisän surkuhupaisa juopotteluilta vanhojen ystäviensä kanssa nostaa esimerkiksi auttamatta hymyn huulille: vanhat äijänkäppänät vikittelevät ensin tarjoilijatyttöä kuin nuoruusvuosinaan ja rymyävät sitten umpihumalassa perheen tyttären asunnolle sammumaan.
Perheen kuolleen pojan leski, Setsuko Haran valloittavasti esittämä Noriko, tekee tarinassa loppujen lopuksi enemmän appensa ja anoppinsa hyväksi kuin heidän lapsensa. Hän tarjoaa nimittäin heille ainoana ihmisenä läheisyyttä. Puolisonsa menettäneenä hän osaa myös samaistua ikäihmisten murheisiin rakkaiden kaikkoamisesta ja yksin jäämisestä. Norikon omia kokemuksia heijasteleekin hänen haikea mutta rajattoman ymmärtäväinen vastauksensa perheen nuoremman tyttären kysymykseen lasten vääjäämättömästä itsenäistymisestä:
- Eikö elämä ole yhtä pettymystä?
- Kyllä, pelkkää pettymystä.
Tokyo Story tuo nykyaikaisista teoksista mieleen erityisesti HBO:n tinkimättömän Treme-televisiosarjan. Se on riisuttu kaikesta keinotekoisesta dramatiikasta ja luottaa itsevarmasti, että tavallisten ihmisten kohtalot yksinään riittävät vangitsevan tarinan aineksiksi. Ozun elokuva ei kenties haasta ajattelemaan mitään, mitä jokainen ripauksella älykkyyttä varustettu katsoja ei ajoittain ihmiselämästä pohtisi. Tarkkanäköinen, monitasoinen, katsojaa kunnioittava tapa, jolla se sanoo sanottavansa, saa kuitenkin toivomaan, että ohjaajamestarin kerronnallista perintöä jatkaisi David Simonin ja kumppaneiden ohella mahdollisimman moni.
Kommentit
Lähetä kommentti