Idiootti

(Hakuchi, 1951)

Helpompi on Timo Soinin sovittaa lippalakkia erikokoisille hedelmille kuin elokuvataiteilijan Fjodor Dostojevskin Idioottia valkokankaalle. Ei ole siis ihme, että jopa ohjaajamestari Akira Kurosawan näkemys klassikkoromaanista on hajanainen, hyppivä ja sivuuttaa tapahtumat, jotka tekisivät tarinan hahmoista ymmärrettäviä. Irvailuun taipuvainen toteaisi tosin, että nämä seikat tekevät elokuvasta vain uskollisen lähdemateriaalille.

Kurosawan Idiootti siirtää alkuperäisteoksen tapahtumat 1800-luvun kesäisestä Pietarista 1950-luvulle lumisateiden Hokkaidoon. Dostojevskin tarinan yleismaailmallisuus ilmenee siinä, miten nopeasti nämä paikan ja aikakauden vaihdokset unohtuvat elokuvan edetessä. Koko kertomuksen voisi nimittäin alun alkaenkin kuvitella sijoittuvan sodanjälkeiseen Japaniin.

Muutamat muutokset erottavat kuitenkin Kurosawan ohjaustyön olennaisesti venäläiskirjailijan tiiliskivestä. Esimerkiksi filmin päähenkilö, Kameda, on itse joutunut kokemaan sota-aikana kauhunhetket teloituspartion edessä eikä vain seurannut kuolemaantuomion täytäntöönpanoa sivusta, kuten hänen esikuvansa, ruhtinas Myškin. Tätä traumaattista koettelemusta käytetäänkin selittämään hänen epilepsiaoireitaan, mikä luo hahmon tarinaan romaanista puuttunutta traagista symboliikkaa.

Ymmärrettävästi Kurosawan sovitus ei myöskään ota käsittelyyn Dostojevskin ahkerasti viljelemää kristillistä tematiikkaa eikä sisällä aiheeseen liittyviä päälleliimattuja saarnoja. Näiden rönsyjen kitkeminen ei tosin leffaversiota ainakaan heikennä alkuperäisteokseen nähden. Toisin kuin palavasti kristinuskoa puolustava ja ateismia sättivä kirjan Myškin, Kameda ei itse edes usko Jumalaan!

Dostojevskin opuksen ensimmäinen osa on sen vaikuttavin: se etenee johdonmukaisesti ja huipentuu tehokkaasti Nastasja Filippovnan syntymäpäiväjuhlaan. Ei siis ole ihme, että myös elokuvan alku tempaisee mukaansa. Sen ainoana ongelmana ovat lukuiset henkilöt ja heidän taustansa, joita esittelevät kohtaukset päätyivät mitä ilmeisimmin studion leikkelemiksi. Tästä syystä lähdemateriaaliin tutustumattomat lienevät hukassa tapahtumia hätäisesti pohjustavien tekstiseinien kanssa.

Onnistuneinta Kurosawan Idiootissa on sen tulkinta romaanin hahmoista. 50-luvun japanilaistähdet vangitsevat Dostojevskin henkilöiden olemuksen täydellisesti. Huomattavimpina heistä erottuvat Nastasja Filippovnan elokuvavastinetta, surumielistä Taeko-kaunotarta, näyttelevä Setsuko Hara sekä sairaalloisen mustasukkaista Akamaa esittävä Toshirô Mifune. Myös Masayuki Mori ja Yoshiko Kuga ovat rooleissaan mainioita Kamedana ja tähän ihastuvana nuorena, temperamenttisena Akayona. Morin kuvastama arkuus ja haavoittuvaisuus tekevät päähahmosta jopa sympaattisemman kuin kirjan sivuilta luettuna.

Elokuvasovitus tiivistää kerrontaansa jälkimmäisellä puoliskollaan. Sivuraiteiden sijaan se keskittyy tiukasti Kamedan, Taekon, Akaman ja Akayonan neliödraamaan. Kurosawan alkuperäinen leikkaus on oletettavasti sisältänyt romaanin tavoin useita mutkittelevia juonilankoja romanssivyyhdin ohella. Niiden puuttumisesta on silti vaikea olla erityisen pahoillaan ottaen huomioon, että filmi kestää saksittunakin miltei kolme tuntia. Lyhennetyssä muodossaan tarinan punainen lanka on sitä paitsi paljon selkeämpi kuin Dostojevskin erittäin polveilevassa teoksessa.

Sitä ei käy kuitenkaan kieltäminen, etteikö Kurosawan elokuva olisi sivujuonien karsimisesta huolimatta melkoinen sekamelska. Syytä hajanaisuudesta ei voi täysin vierittää leffaa typistäneen studion niskaan, sillä tarinan hämmentävimmät hypyt ovat läsnä myös itse kirjassa. Lähdemateriaalille uskollisesti Kamedan, Taekon ja Akaman viettämä aika Tokiossa esimerkiksi sivuutetaan, mikä saa heidän välisten suhteidensa kehityksen tuntumaan äkkinäiseltä ja vaikeasti hahmotettavalta. Akayon ja Kamedan ihastuminen toisiinsa kaipaisi myös enemmän pohjustusta, mutta tosiasiassa Kurosawa uhraa heidän lähentymiselleen enemmän huomiota kuin alkuperäisteos. Toisaalta merkittävästi juonen seuraamista filmissä hankaloittaa Taekon hahmon kunnollinen taustoituksen puute, sillä se jää Kurosawan versiossa sivulauseiden tasolle.

Ongelma elokuvassa on romaanin tavoin myös se, että päähenkilön pyyteettömyyttä ja hyvyyttä kyllä toistellaan vuorosanoissa, mutta loppujen lopuksi hänen rajatonta altruistisuuttaan ilmentävät teot jäävät yllättävän vähäisiksi. Lukuun ottamatta sitä, miten hän tarjoutuu naimaan lapsena hyväksikäytetyn Taekon, näemme hänen käytöksessään epäitsekkyyden sijaan pikemminkin vain epävarmuutta ja päättämättömyyttä. Tarinan väite siitä, että Kameda on ihmisenä liian hyvä tähän maailmaan, ei vakuuta, sillä vaikka hänen aikomuksensa ovatkin viattomat, häneltä puuttuu tarvittava äly toimia viisaasti muita ihmisiä kohtaan.

Vastaava selittämisen ja näyttämisen epäsuhta vallitsee kertomuksessa niin ikään rakkaussuhteiden kohdalla. Vaikka hahmojen tunteita puidaan loputtomiin dialogin tasolla, ne eivät erityisesti välity heidän toiminnastaan.

Filminä Idiootti tavoittaa kuitenkin esikuvansa lopetuksen ahdistavan tunnelman. Häiriintyneempää ja synkempää päätöstä saa nimittäin hakea kuin mustasukkaisuudesta järkensä menettäneen Akaman ja kohtalokkaasta epilepsiakohtauksesta kärsivän Kamedan yövartio Taekon kuolleen ruumiin äärellä. Leffan viimeinen kohtaus sitä vastoin äityy jo tarpeettoman sentimentaaliseksi ja kertomuksen sanomaa alleviivaavaksi.

Kurosawan tulkintaa Idiootista olisi epäreilua soimata huonoksi sovitukseksi. Ohjaaja ja näyttelijät ymmärtävät kirjan hahmot erinomaisesti, minkä lisäksi monet romaanin tapahtumista kääntyvät vaikuttaviksi yksittäisiksi kohtauksiksi. Kurosawa hyödyntää myös etevästi lumisia maisemia ja säätiloja heijastelemaan kertomuksen henkilöiden mielentiloja sekä luomaan elokuvalleen ainutlaatuista ilmettä. Esimerkiksi episodi puistossa kääntyy leffassa ovelasti kohtaamiseksi luistelukentällä.

Itsenäisenä elokuvana Idioottia ei kuitenkaan voi väittää toimivaksi kokonaisuudeksi. Dostojevskin klassikko on äärimmäisen pulmallinen valkokankaalle käännettäväksi, eikä lopputulosta kohenna kriittisen pohjustuksen jääminen leikkaamon lattialle. Siinä missä lähdemateriaaliin perehtynyt saa kenties leffaversiosta nautintoa, ummikot epäilemättä kokevat itsensä filmin otsikon mukaisiksi yrittäessään pysytellä kärryillä tarinan hahmoista ja tapahtumista.