(The Martian, 2015)
Hyvä ihmiskunta: älä hylkää Matt Damonia kaukaiselle planeetalle. Yksinään se hermostuu, alkaa jätellä hätäviestejä ja yrittää seurata perässä takaisin kotiin.
Christopher Nolanin Interstellarissa valovuosien päähän unohtunut tuhma-Damon halusi pelastaa itsensä kaikkien muiden kustannuksella. Ridley Scottin Yksin Marsissa -elokuvassa mies päätetään hakea ajoissa talteen, ennen kuin hän katkeroituu kaukaisella taivaankappaleellaan. Odotellessaan pelastusretkikuntaa reipas-Matt kuluttaa aikaa videobloggaamalla, kasvattamalla perunoita ja kuuntelemalla 70-luvun diskohittejä.
Prometheuksen jälkeen en olisi rohjennut vannoa, että Scott ohjaa urallaan enää yhtään hyvää scifi-elokuvaa. Yksin Marsissa on kuitenkin yllättäen niin mukaansa tempaava tieteen, insinööritaidon ja ihmiskunnan teknologisen osaamisen ylistyslaulu, että lopputekstien täräyttäessä filmiveteraanin nimen kankaalle jouduin hieraisemaan silmiäni. Punaiselle planeetalle sijoittuva letkeä Robinson Crusoe -seikkailu jättää nimittäin toteutuksessaan jälkeensä genren tuoreista teoksista niin Nolanin tähtiretket kuin Alfonso Cuarónin Gravitynkin.
Toisin kuin nykyviihteessä on trendikästä, Yksin Marsissa ei synkistele eikä ryve kurjuudessa. Sen sijaan Damonin roolihahmo, Mark Watney, laittaa Donna Summerin Hot Stuffin soimaan ja hyökkää seuraavan autioplaneetan arkea uhkaavan pulman kimppuun. Ongelmat ratkotaan lannistumattomalla optimismilla, mikä on tarttuvaa. Piristävästi miehen ei eristäytyneisyytensä keskellä tarvitse edes huolehtia kotona odottavista vaimosta ja lapsista, joten kyseessä on kaiken kaikkiaan osuva allegoria keskimääräisen diplomi-insinöörisinkun jokapäiväisestä elämästä.
Filmin humoristisuudesta ja pirteästä tunnelmasta on epäilemättä osaksi kiittäminen alkuperäisen Andy Weirin romaanin käsikirjoitukseksi sovittanutta Drew Goddardia. The Cabin in the Woodsin ohjanneen Buffy- ja Angel-veteraanin kynäntuotos ammentaa vitsejä muun muassa populaarikulttuurista, kuten Sormusten herrasta ja Marvelin supersankaritarinoista. Watney myös laukoo suustaan erinomaista meemiainesta tarjoavia lentäviä lauseita, kuten: "I'm going to have to science the shit out of this." Elokuvan komedialliset ainekset yhdessä Damonin karisman kanssa tukevatkin erinomaisesti hahmon lannistumatonta asennetta.
Viimeaikaisista viihteellisistä avaruusseikkailuista Scottin filmi tekee suurimman vaikutuksen uskottavuudellaan. Elokuvan todentuntuisuuteen on kiinnitetty sen verran huomiota, ettei tapahtumia osaa maallikkona kyseenalaistaa kuin harvakseltaan. Vasta lopussa hahmojen MacGyver-tempuille annetaan reilusti joustoa, minkä kuitenkin sulattaa dramaattisen huipennuksen nimissä. Realismin vaikutelmaa korostavat myös upeat CGI-tehosteet, jotka eivät kertaakaan vedä keinotekoisuuden vuoksi huomiota puoleensa.
Yksin Marsissa pyrkii epäilyksettä vetoamaan mahdollisimman laajaan kohdeyleisöön ja olemaan siksi vaivatonta katsottavaa. Yhtä vakavasta yliselittämisen vaivasta se ei siitä huolimatta kärsi kuin esimerksi Interstellar muttei myöskään välty tyystin samoilta ongelmilta. En kiellä, etteikö esimerkiksi videobloggaus olisi ovela keino välittää katsojalle tarpeellinen info Watneyn selviytymismetkujen tieteellisistä yksityiskohdista. Ottaen kuitenkin huomioon, että videot ovat kaiken järjen mukaan tarkoitettu dokumentiksi NASA:lle, miehen tapa jutustella kuin asioista tietämättömille vaikuttaa omituiselta. Pakotetun eksposition makua on myös siinä, kun Donald Gloverin näyttelemä eksentrinen insinööri havainnollistaa NASA:n johtoportaalle painovoimalinkoa kuin ryhmälle esikoululaisia. Kohtaus on tarkoituksella humoristinen, mutten onnistunut karistamaan tunnetta, että se on kirjoitettu leffaan nimenomaan rautalankaselitystä silmällä pitäen.
Yksin Marsissa onkin varsin puhelias elokuva. Jos jotain voidaan sanoa ääneen pelkän näyttämisen lisäksi, se myös sanotaan. Kun esimerkiksi Chiewetel Eijoforin esittämä Mars-lentojen johtaja kirjoittaa etäyhteydelle viestejä Watneylle, hän lukee jokaisen kirjoittamansa rivin avuliaasti kuuluville. Kun Watney puolestaan tekee päätöksen, ettei hän aio kuolla, hän myös tavuttaa ajatuksen auki uskollisesti: "Minä en kuole."
Mutkattoman seurattavuuden kääntöpuolena Yksin Marsissa ei haastakaan katsojaansa ajattelemaan. Ilmeisenä eettisenä dilemmana leffalla olisi esimerkiksi tilaisuus pohtia, onko oikein hukata huikeita määriä resursseja yhden hengen säästämiseksi, kun samaan aikaan maapallolla menehtyy jatkuvasti ihmisiä, jotka voitaisiin pelastaa murto-osalla Watneyn eteen kuluvista varoista. Filmi kyllä perustelee NASA:n ponnistelut astronauttinsa hyväksi muun muassa halulla välttää PR-katastrofi, mutta itse moraalinen kysymys on harmillisesti koettu liian painavaksi käsitellä kepeässä hyvän mielen elokuvassa.
Yleisö päästetään myös ajoittain tarpeettoman helpolla hahmojen raskaiden ratkaisujen suhteen. Niiden seuraukset kuitataan nimittäin paikoitellen niin ohimennen, että valinnat menettävät kaiken painoarvonsa. Kun Watneyn toverit esimerkiksi päättävät palata välittömästi takaisin yli 500 päivän matkalle Marsiin noukkimaan kyydistä jääneen miehistönjäsenensä, ainoa vihjaus minkäänlaisista koituneista henkisistä vaikeuksista on se, että eräs astronautti saa kuulla kunniansa vaimoltaan. Jo seuraavassa otoksessa pari näytetään kuitenkin jälleen onnellisena.
Vaikka Yksin Marsissa pysyttelee alusta loppuun kevyellä ja ajattelutyötä vaatimattomalla linjalla, pahimpien kliseiden ohittaminen tekee siitä jo yksinään nautittavaa seurattavaa. Jessica Chastainin esittämän avaruusaluksen kapteenin ja Watneyn välille ei esimerkiksi kehitetä lopussa päälleliimattua romanssia, toisin kuin etukäteen pelätä saattaa. Jeff Danielsin näyttelemästä tiukkaotteisesta NASA:n pomosta voisi puolestaan heikommassa elokuvassa muovautua tarinan arvattava pahis, mutta Scottin filmi ei tukeudu mustavalkoisiin vastakkainasetteluihin. Sitä vastoin leffa korostaa tärkeänä osana sanomaansa koko ihmiskunnan kyvykkyyttä puhaltaa yhteen hiileen.
Harvinaista on myös, että Yksin Marsissa tarjoaa selviytymiskertomuksena todellista jännitettävää. Kokenut katsoja huomaa tosin aikaisin, ettei elokuvan teemoihin ja sävyyn todennäköisesti sopisi onneton loppu, muttei päähenkilön sankarillinen kuolema ole toisaalta ennenkuulumatonta Hollywood-kassamagneeteillekaan. Siksi mielenkiinto Watneyn kohtalosta säilyy läpi filmin. Onnellinen päätös ei myöskään tunnu ansaitsemattomalta, sillä Damon ja Chastain välittävät rooleissaan vakuuttavasti hahmojen henkiset ponnistukset ja lopullisen liikuttuneen huojennuksen.
Rakenteellaan Scottin scifi-eepos ei kuitenkaan yllätä. Watneyn vastoinkäymiset ja heureka-hetket noudattavat nimittäin hyvin arvattavaa kaavaa, jossa onnistumiset ja takaiskut on rytmitetty yksinkertaisen "kaksi askelta eteen, yksi taakse" -periaatteen mukaisesti.
Yksin Marsissa ei kannusta pohtimaan syvällisiä mutta manipuloi silti taitavasti katsojansa juhlimaan tieteen, teknologian, optimismin ja ihmisten välisen yhteistyön voittoa. Sen tulevaisuuteen katsova sanoma onkin samalla tavalla tärkeä ja ajankohtainen kuin synkemmän ja kriittisemmän Interstellarin. Leffan heikkoudeksi muodostuu sen suurta yleisöä kosiskeleva varovaisuus ja draaman käännekohtien ennakoitavuus, mutta siitä huolimatta yli kaksituntinen scifi-seikkailu hujahtaa ohi kuin huomaamatta. Elokuvateatterin Mars-matkalta ei kotiin tekisi mieli palatakaan.
Christopher Nolanin Interstellarissa valovuosien päähän unohtunut tuhma-Damon halusi pelastaa itsensä kaikkien muiden kustannuksella. Ridley Scottin Yksin Marsissa -elokuvassa mies päätetään hakea ajoissa talteen, ennen kuin hän katkeroituu kaukaisella taivaankappaleellaan. Odotellessaan pelastusretkikuntaa reipas-Matt kuluttaa aikaa videobloggaamalla, kasvattamalla perunoita ja kuuntelemalla 70-luvun diskohittejä.
Prometheuksen jälkeen en olisi rohjennut vannoa, että Scott ohjaa urallaan enää yhtään hyvää scifi-elokuvaa. Yksin Marsissa on kuitenkin yllättäen niin mukaansa tempaava tieteen, insinööritaidon ja ihmiskunnan teknologisen osaamisen ylistyslaulu, että lopputekstien täräyttäessä filmiveteraanin nimen kankaalle jouduin hieraisemaan silmiäni. Punaiselle planeetalle sijoittuva letkeä Robinson Crusoe -seikkailu jättää nimittäin toteutuksessaan jälkeensä genren tuoreista teoksista niin Nolanin tähtiretket kuin Alfonso Cuarónin Gravitynkin.
Filmin humoristisuudesta ja pirteästä tunnelmasta on epäilemättä osaksi kiittäminen alkuperäisen Andy Weirin romaanin käsikirjoitukseksi sovittanutta Drew Goddardia. The Cabin in the Woodsin ohjanneen Buffy- ja Angel-veteraanin kynäntuotos ammentaa vitsejä muun muassa populaarikulttuurista, kuten Sormusten herrasta ja Marvelin supersankaritarinoista. Watney myös laukoo suustaan erinomaista meemiainesta tarjoavia lentäviä lauseita, kuten: "I'm going to have to science the shit out of this." Elokuvan komedialliset ainekset yhdessä Damonin karisman kanssa tukevatkin erinomaisesti hahmon lannistumatonta asennetta.
Yksin Marsissa pyrkii epäilyksettä vetoamaan mahdollisimman laajaan kohdeyleisöön ja olemaan siksi vaivatonta katsottavaa. Yhtä vakavasta yliselittämisen vaivasta se ei siitä huolimatta kärsi kuin esimerksi Interstellar muttei myöskään välty tyystin samoilta ongelmilta. En kiellä, etteikö esimerkiksi videobloggaus olisi ovela keino välittää katsojalle tarpeellinen info Watneyn selviytymismetkujen tieteellisistä yksityiskohdista. Ottaen kuitenkin huomioon, että videot ovat kaiken järjen mukaan tarkoitettu dokumentiksi NASA:lle, miehen tapa jutustella kuin asioista tietämättömille vaikuttaa omituiselta. Pakotetun eksposition makua on myös siinä, kun Donald Gloverin näyttelemä eksentrinen insinööri havainnollistaa NASA:n johtoportaalle painovoimalinkoa kuin ryhmälle esikoululaisia. Kohtaus on tarkoituksella humoristinen, mutten onnistunut karistamaan tunnetta, että se on kirjoitettu leffaan nimenomaan rautalankaselitystä silmällä pitäen.
Mutkattoman seurattavuuden kääntöpuolena Yksin Marsissa ei haastakaan katsojaansa ajattelemaan. Ilmeisenä eettisenä dilemmana leffalla olisi esimerkiksi tilaisuus pohtia, onko oikein hukata huikeita määriä resursseja yhden hengen säästämiseksi, kun samaan aikaan maapallolla menehtyy jatkuvasti ihmisiä, jotka voitaisiin pelastaa murto-osalla Watneyn eteen kuluvista varoista. Filmi kyllä perustelee NASA:n ponnistelut astronauttinsa hyväksi muun muassa halulla välttää PR-katastrofi, mutta itse moraalinen kysymys on harmillisesti koettu liian painavaksi käsitellä kepeässä hyvän mielen elokuvassa.
Yleisö päästetään myös ajoittain tarpeettoman helpolla hahmojen raskaiden ratkaisujen suhteen. Niiden seuraukset kuitataan nimittäin paikoitellen niin ohimennen, että valinnat menettävät kaiken painoarvonsa. Kun Watneyn toverit esimerkiksi päättävät palata välittömästi takaisin yli 500 päivän matkalle Marsiin noukkimaan kyydistä jääneen miehistönjäsenensä, ainoa vihjaus minkäänlaisista koituneista henkisistä vaikeuksista on se, että eräs astronautti saa kuulla kunniansa vaimoltaan. Jo seuraavassa otoksessa pari näytetään kuitenkin jälleen onnellisena.
Harvinaista on myös, että Yksin Marsissa tarjoaa selviytymiskertomuksena todellista jännitettävää. Kokenut katsoja huomaa tosin aikaisin, ettei elokuvan teemoihin ja sävyyn todennäköisesti sopisi onneton loppu, muttei päähenkilön sankarillinen kuolema ole toisaalta ennenkuulumatonta Hollywood-kassamagneeteillekaan. Siksi mielenkiinto Watneyn kohtalosta säilyy läpi filmin. Onnellinen päätös ei myöskään tunnu ansaitsemattomalta, sillä Damon ja Chastain välittävät rooleissaan vakuuttavasti hahmojen henkiset ponnistukset ja lopullisen liikuttuneen huojennuksen.
Yksin Marsissa ei kannusta pohtimaan syvällisiä mutta manipuloi silti taitavasti katsojansa juhlimaan tieteen, teknologian, optimismin ja ihmisten välisen yhteistyön voittoa. Sen tulevaisuuteen katsova sanoma onkin samalla tavalla tärkeä ja ajankohtainen kuin synkemmän ja kriittisemmän Interstellarin. Leffan heikkoudeksi muodostuu sen suurta yleisöä kosiskeleva varovaisuus ja draaman käännekohtien ennakoitavuus, mutta siitä huolimatta yli kaksituntinen scifi-seikkailu hujahtaa ohi kuin huomaamatta. Elokuvateatterin Mars-matkalta ei kotiin tekisi mieli palatakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti