Yksin Marsissa

Hyvä ihmiskunta: älä hylkää Matt Damonia kaukaiselle planeetalle. Yksinään se hermostuu, alkaa jätellä hätäviestejä ja yrittää seurata perässä takaisin kotiin.

Christopher Nolanin Interstellarissa valovuosien päähän unohtunut tuhma-Damon halusi pelastaa itsensä kaikkien muiden kustannuksella. Ridley Scottin Yksin Marsissa -elokuvassa mies puolestaan päätetään hakea ajoissa talteen, ennen kuin hän katkeroituu autioplaneetallaan. Odotellessaan pelastusretkikuntaa reipas-Matt kuluttaa aikaa videobloggaamalla, kasvattamalla perunoita ja kuuntelemalla 70-luvun diskohittejä.

Prometheuksen jälkeen en olisi rohjennut vannoa, että Scott ohjaa urallaan enää yhtään hyvää scifi-elokuvaa. Yksin Marsissa on niin mukaansa tempaava tieteen, insinööritaidon sekä ihmiskunnan teknologisen osaamisen ylistyslaulu, että lopputekstien täräyttäessä filmiveteraanin nimen kankaalle jouduin hieraisemaan silmiäni. Punaiselle planeetalle sijoittuva letkeä Robinson Crusoe -seikkailu jättää nimittäin varjoonsa niin Nolanin tähtiretket kuin Alfonso Cuarónin Gravitynkin.

Toisin kuin nykyviihteessä on trendikästä, Yksin Marsissa ei synkistele eikä ryve kurjuudessa. Sen sijaan Damonin roolihahmo, Mark Watney, laittaa Donna Summerin Hot Stuffin soimaan ja hyökkää seuraavan kriisin kimppuun. Ongelmat ratkotaan lannistumattomalla optimismilla, mikä on tarttuvaa.

Filmin humoristisuudesta ja pirteästä tunnelmasta kuuluu epäilemättä kiitos Drew Goddardille, joka on sovittanut käsikirjoitukseksi alkuperäisen Andy Weirin romaanin. The Cabin in the Woodsin ohjanneen Buffy- ja Angel-veteraanin kynäntuotos ammentaa vitsejä muun muassa populaarikulttuurista, kuten Sormusten herrasta ja Marvelin supersankaritarinoista. Watney myös laukoo lentäviä lauseita, kuten: "I'm going to have to science the shit out of this." Elokuvan komedia tukee erinomaisesti hahmon lannistumatonta asennetta.

Viimeaikaisista viihteellisistä avaruusseikkailuista Scottin filmi tekee suurimman vaikutuksen uskottavuudellaan. Elokuvan todentuntuisuuteen on kiinnitetty sen verran huomiota, ettei tapahtumia osaa maallikkona kyseenalaistaa kuin harvakseltaan. Vasta lopussa hahmojen MacGyver-tempuille annetaan reilusti joustoa, minkä kuitenkin sulattaa dramaattisen huipennuksen nimissä. Näennäisrealismia korostavat myös upeat CGI-tehosteet, jotka eivät kertaakaan vedä huomiota puoleensa keinotekoisuudellaan.

Yksin Marsissa pyrkii epäilyksettä vetoamaan laajaan kohdeyleisöön ja tarjoamaan siksi vaivatonta katsottavaa. Se ei siitä huolimatta kärsi yhtä pahasti yliselittämisestä kuin esimerkiksi Interstellar. Tyystin elokuva ei silti välty samoilta ongelmilta.

En kiellä, etteikö esimerkiksi videobloggaus olisi ovela keino välittää katsojalle tarpeellinen info Watneyn selviytymismetkujen tieteellisistä yksityiskohdista. Ottaen kuitenkin huomioon, että videot ovat tarkoitettu dokumentaatioksi NASA:lle, miehen tapa jutustella kuin asioista tietämättömille vaikuttaa omituiselta.

Pakotetun eksposition makua on myös siinä, kun Donald Gloverin näyttelemä eksentrinen insinööri havainnollistaa NASA:n johtoportaalle painovoimalinkoa kuin ryhmälle esikoululaisia. Vaikka kohtaus on tarkoituksella humoristinen, en onnistunut karistamaan tunnetta, että se on kirjoitettu leffaan rautalankaselitystä silmällä pitäen.

Yksin Marsissa onkin varsin puhelias elokuva. Jos jotain voidaan sanoa ääneen pelkän näyttämisen lisäksi, se myös sanotaan. Kun esimerkiksi Chiwetel Eijoforin esittämä Mars-lentojen johtaja kirjoittaa viestejä Watneylle, hän lukee jokaisen kirjoittamansa rivin avuliaasti ääneen. Kun Watney puolestaan tekee päätöksen, ettei hän aio kuolla, hän myös tavuttaa ajatuksen auki uskollisesti elokuvayleisölle: "Minä en kuole."

Mutkattoman seurattavuutensa kääntöpuolena Yksin Marsissa ei haastakaan katsojaansa ajattelemaan. Leffalla olisi esimerkiksi tilaisuus pohtia, onko oikein hukata huikeita määriä yhteiskunnan resursseja yhden hengen säästämiseksi. Maapallolla menehtyy nimittäin jatkuvasti ihmisiä, jotka voitaisiin pelastaa murto-osalla Watneyn eteen kuluvista varoista.

Yleisö päästetään myös ajoittain tarpeettoman helpolla hahmojen raskaiden ratkaisujen suhteen. Niiden seuraukset kuitataan paikoitellen niin ohimennen, että valinnat menettävät kaiken painoarvonsa. Kun esimerkiksi Watneyn toverit päättävät palata Marsiin noukkimaan kyydistä jääneen miehistönjäsenensä, ainoa vihjaus päätöksen henkisestä kuluttavuudesta on se, että eräs astronautti saa kuulla kunniansa vaimoltaan. Jo seuraavassa otoksessa pari näytetään kuitenkin jälleen onnellisena.

Vaikka Yksin Marsissa pysyttelee alusta loppuun kevyellä linjalla, pahimpien kliseiden ohittaminen tekee siitä jo yksinään nautittavaa seurattavaa. Jessica Chastainin esittämän avaruusaluksen kapteenin ja Watneyn välille ei esimerkiksi kehitetä lopussa päälleliimattua romanssia, toisin kuin etukäteen pelätä saattaa. Jeff Danielsin näyttelemästä tiukkaotteisesta NASA:n pomosta voisi puolestaan heikommassa elokuvassa muovautua tarinan arvattava pahis, mutta Scottin filmi ei tukeudu mustavalkoisiin vastakkainasetteluihin. Sitä vastoin leffa korostaa koko ihmiskunnan kyvykkyyttä puhaltaa yhteen hiileen.

Harvinaista on myös, että Yksin Marsissa tarjoaa selviytymiskertomuksena todellista jännitettävää. Kokenut katsoja huomaa tosin aikaisin, ettei elokuvan teemoihin ja sävyyn todennäköisesti sopisi onneton loppu. Päähenkilön sankarikuolema ei toisaalta ole ennenkuulumatonta Hollywood-kassamagneeteillekaan. Siksi mielenkiinto Watneyn kohtalosta säilyy läpi filmin. Onnellinen päätös ei myöskään tunnu ansaitsemattomalta, sillä Damon ja Chastain välittävät rooleissaan vakuuttavasti hahmojen henkiset ponnistukset ja lopullisen liikuttuneen huojennuksen.

Rakenteellaan Scottin scifi-eepos ei kuitenkaan yllätä. Watneyn vastoinkäymiset ja heureka-hetket noudattavat nimittäin hyvin arvattavaa kaavaa. Onnistumiset ja takaiskut on jatkuvasti rytmitetty yksinkertaisen "kaksi askelta eteen, yksi taakse" -periaatteen mukaisesti.

Yksin Marsissa ei kannusta pohtimaan syvällisiä mutta viettelee silti taitavasti katsojansa juhlimaan tieteen, teknologian, optimismin ja ihmisten välisen yhteistyön voittoa. Sen tulevaisuususkoinen sanoma onkin peilikuva synkemmälle ja pessimistisemmälle Interstellarille – mutta yhtälailla tärkeä ja ajankohtainen. Leffan helposta pureskeltavuudesta ja ennakoitavuudesta huolimatta yli kaksituntinen scifi-seikkailu hujahtaa ohi kuin huomaamatta. Elokuvateatterin Mars-matkalta ei tekisi mieli palata kotiin.