(Kraftidioten, 2014)
Kriitikot ällikällä lyönyttä Hans Petter Mollandin Lumiauramies-komediaa on verrattu Coenin veljesten moderniin rikosklassikkoon, Fargoon. Yhteistä leffoille ovatkin muun muassa lumiset maisemat, vinksahtaneet hahmot sekä absurdi väkivalta yhdistettynä pikimustaan huumoriin. Innoitusta on haettu myös muista lähteistä: kuuraisen pintansa alla Lumiauramies on sekä norjalainen western että monikulttuurinen gangsterielokuva.
Humoristisesta pohjasävystään huolimatta Lumiauramies alkaa vakavasti. Ruotsalaissyntyisen Nilsin poika menehtyy hämärissä olosuhteissa, minkä seurauksena lumiauraa työkseen ajava mallikansalainen ajautuu kostoretkelle. Roisto kerrallaan kokee kohtalonsa, kun Stellan Skarsgårdin näyttelemä päähenkilö harventaa surmatyön taustalta paljastuvan rötösorganisaation rivejä. Hautakirjoituksen saatellessa jokaista koskeen lennähtävää ruumissäkkiä epäilys herää, ettei kyseessä ole aivan tavanomainen rikosjännäri.
Mitä pitemmälle Lumiauramies etenee, sitä ilmeisemmäksi sen satiirinen sävy käy. Viimeistään serbialaisen mafian sotkeutuessa juoneen kulttuurien yhteentörmäykset yltyvät huvittaviksi. Irvailun kärki kohdistuu kuitenkin pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen kulisseissa piileviin rasistisiin asenteisiin maahanmuuttajia kohtaan. Pål Sverre Hagenin esittämä vegaaninilkki konnakoplineen edustaa elokuvassa kaikkia takapajuisia ennakkoluuloja, jotka myös koto-Suomessamme ovat viime aikoina heränneet talviuniltaan. Tässä valossa elokuvan norjankielinen nimi, Kraftidioten, riemuidiootit, tuntuu varsin sopivalta.
Vaikka Mollandin filmi ilmestyi yli vuosi ennen pakolaiskriisin puhkeamista, se heijastelee silti osuvasti tämänhetkisiä Euroopassa vallitsevia asenteita. Perusnorjalaiset gangsterit eivät esimerkiksi erota kotimaansa rauhaa rikkovia serbejä albaaneista tai muslimeista. Serbit taas hämmästelevät hyvinvointivaltion käytäntöjä, kuten koirien kakkojen keräämistä ja täysihoitolalta tuntuvia vankiloita, joissa ei ahdistella tai raiskata. Norjalaisen yhteiskunnan menestyksen syyksi arvellaan kylmää ilmastoa, kun taas välimeren valtioiden ongelmien syyksi tuomitaan lämmössä laiskottelu. Nils sitä vastoin tarjoaa paikallisille poliitikoille ihanteellisen esimerkin sopeutuneesta maahanmuuttajasta, vaikka tosiasiassa hän on niin eristäytynyt omiin oloihinsa, ettei kukaan osaa edes epäillä häntä murhavyyhdin pääarkkitehdiksi.
Parhaimmillaan Lumiauramiehen musta komedia on hilpeän nyrjähtänyttä. Kun juntti rikospomo esimerkiksi teloittaa alaisensa lepyttääkseen tuohtuneita serbejä, ei hän arvaa, että uhrilla onkin homosuhde hänen lähimpään neuvonantajaansa. Lukiessaan iltasatua kidnappaamalleen gangsteripäällikön pojalle Nils puolestaan joutuu kinkkisten kysymysten äärelle: "Oletko kuullut Tukholman syndroomasta?"
Aivan yhtä täydellisesti Mollandin ohjaustyö ei kuitenkaan tasapainottele surkuhupaisuuden ja hätkähdyttävyyden rajamailla kuin Fargo, johon sitä ahkerasti rinnastetaan. Lopetuskohtaus esimerkiksi äityy vitsailussaan jo niin yliampuvaksi, ettei se tunnu sopivan lainkaan leffan aiempaan hillitympään sävyyn. Varsinainen filmin heikkous on kuitenkin sen pääpahis, jonka säälittävää narrimaisuutta alleviivataan niin säästelemättömästi, että hahmon edesottamuksista ennättää ehtyä hupi jo kauan ennen elokuvan päätöstä.
Visuaalisesti Lumiauramies on näyttävä elokuva. Lumiset norjalaiset vuoristot luovatkin Nilsin veriselle kostoretkelle ainutlaatuisen tunnelmallisen miljöön. Hienoimpana yksittäisenä ilmestyksenä mieleen painuu digitaalisesti muunneltu Oslon kaupunki, joka nousee valkean lakeuden keskeltä kuin kangastus
Western-vaikutteet puolestaan näkyvät Lumiauramiehessä erityisesti sen loppupuolella. Elokuva nimittäin huipentuu musiikillisia teemoja myöten varsinaiseen lännentaisteluun serbimafian, norjalaisgangstereiden ja Nilsin välillä.
Lumiauramies lainaa elementtejä useista lajityypeistä ja on velkaa monien tunnettujen ohjaajien, kuten Coenin ja jopa Quentin Tarantinon teoksille. Silti siitä ei kehkeydy epämääräinen sillisalaatti, vaan omalaatuinen, skandinaavisen vähäsanainen rikoskomedia. Arvostetuimpien esikuviensa tasolle elokuva ei sentään yllä, sillä niihin nähden se on sisällöltään paikoin ohut: Nilsin hahmo ei esimerkiksi syvenny tai kehity elokuvan aikana vaitonaista kostajaa kummoisemmaksi. Toisin kuin pakkasessa huristeleva murhaaja, Mollandin teoksen tyylitelty ironia ei kuitenkaan jätä todistajaansa kylmäksi.
Humoristisesta pohjasävystään huolimatta Lumiauramies alkaa vakavasti. Ruotsalaissyntyisen Nilsin poika menehtyy hämärissä olosuhteissa, minkä seurauksena lumiauraa työkseen ajava mallikansalainen ajautuu kostoretkelle. Roisto kerrallaan kokee kohtalonsa, kun Stellan Skarsgårdin näyttelemä päähenkilö harventaa surmatyön taustalta paljastuvan rötösorganisaation rivejä. Hautakirjoituksen saatellessa jokaista koskeen lennähtävää ruumissäkkiä epäilys herää, ettei kyseessä ole aivan tavanomainen rikosjännäri.
Vaikka Mollandin filmi ilmestyi yli vuosi ennen pakolaiskriisin puhkeamista, se heijastelee silti osuvasti tämänhetkisiä Euroopassa vallitsevia asenteita. Perusnorjalaiset gangsterit eivät esimerkiksi erota kotimaansa rauhaa rikkovia serbejä albaaneista tai muslimeista. Serbit taas hämmästelevät hyvinvointivaltion käytäntöjä, kuten koirien kakkojen keräämistä ja täysihoitolalta tuntuvia vankiloita, joissa ei ahdistella tai raiskata. Norjalaisen yhteiskunnan menestyksen syyksi arvellaan kylmää ilmastoa, kun taas välimeren valtioiden ongelmien syyksi tuomitaan lämmössä laiskottelu. Nils sitä vastoin tarjoaa paikallisille poliitikoille ihanteellisen esimerkin sopeutuneesta maahanmuuttajasta, vaikka tosiasiassa hän on niin eristäytynyt omiin oloihinsa, ettei kukaan osaa edes epäillä häntä murhavyyhdin pääarkkitehdiksi.
Aivan yhtä täydellisesti Mollandin ohjaustyö ei kuitenkaan tasapainottele surkuhupaisuuden ja hätkähdyttävyyden rajamailla kuin Fargo, johon sitä ahkerasti rinnastetaan. Lopetuskohtaus esimerkiksi äityy vitsailussaan jo niin yliampuvaksi, ettei se tunnu sopivan lainkaan leffan aiempaan hillitympään sävyyn. Varsinainen filmin heikkous on kuitenkin sen pääpahis, jonka säälittävää narrimaisuutta alleviivataan niin säästelemättömästi, että hahmon edesottamuksista ennättää ehtyä hupi jo kauan ennen elokuvan päätöstä.
Visuaalisesti Lumiauramies on näyttävä elokuva. Lumiset norjalaiset vuoristot luovatkin Nilsin veriselle kostoretkelle ainutlaatuisen tunnelmallisen miljöön. Hienoimpana yksittäisenä ilmestyksenä mieleen painuu digitaalisesti muunneltu Oslon kaupunki, joka nousee valkean lakeuden keskeltä kuin kangastus
Lumiauramies lainaa elementtejä useista lajityypeistä ja on velkaa monien tunnettujen ohjaajien, kuten Coenin ja jopa Quentin Tarantinon teoksille. Silti siitä ei kehkeydy epämääräinen sillisalaatti, vaan omalaatuinen, skandinaavisen vähäsanainen rikoskomedia. Arvostetuimpien esikuviensa tasolle elokuva ei sentään yllä, sillä niihin nähden se on sisällöltään paikoin ohut: Nilsin hahmo ei esimerkiksi syvenny tai kehity elokuvan aikana vaitonaista kostajaa kummoisemmaksi. Toisin kuin pakkasessa huristeleva murhaaja, Mollandin teoksen tyylitelty ironia ei kuitenkaan jätä todistajaansa kylmäksi.
Kommentit
Lähetä kommentti