Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance)

(2014)

Elämän merkityksettömyydestä juontaa epäilemättä juurensa aimo osa ihmismielen murheista. Alejandro González Iñárritun elokuvassa Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) eksistentiaaliseen kriisiin ajautuu parhaat päivänsä nähnyt supersankarinäyttelijä Riggan Thomson, jota esittää parhaat päivänsä nähnyt supersankarinäyttelijä Michael Keaton. Kuusissakymmenissään huiteleva entinen yleisösuosikki havahtuu huomatessaan, että hänen tarinansa lopputekstit menivät aikoja sitten ja sali on jo pitkään ollut tyhjä. Mielessä pyörii vain kysymys, oliko ohi vilisseellä kohtauskokoelmalla yhtään mitään väliä.

Monien muiden tavoin Thomson etsii elämälleen merkitystä taiteesta. Hän haluaa luoda urallaan jotain puhuttelevamapaa kuin suurelle yleisölle suunnatut sisällöttömät Hollywood-tehosteorgiat, joita hän on nuorempana tähdittänyt. Miehen katse on tosin suuntautunut elokuvateollisuuden sijaan Broadwaylle, johon hän on ohjaamassa lavasovitusta Raymond Carverin novellista What We Talk About When We Talk About Love. Matkassa on kuitenkin mutka, sillä näytelmästä uhkaa tulla täysi pannukakku.

Päänvaivaa Rigganille tuottaa erityisesti hänen suuriegoinen tähtensä, Mike Shiner, jota esittää itsekin kulissien takana hankalana persoonana tunnettu Edward Norton. Kriitikoiden rakastama Shiner ihannoi metodinäyttelijänä työssään niin pakkomielteisesti totuudenmukaisuutta, että hän yrittää jopa pakottaa vastanäyttelijänsä seksiin yleisön edessä. Esiintymistilanteen ulkopuolella mies pitää sen sijaan itseään teeskentelijänä ja kärsii impotenssiongelmista. Hänelle kaikki todellinen ja merkitsevä tapahtuukin lavalla muiden palvottavana.

Rigganin yksityiselämää hiertää myös kyvyttömyys tulla toimeen huumevieroituksesta palanneen Sam-tyttärensä kanssa. Emma Stonen näyttelemä teräväkielinen neiti ei epäröikään muistuttaa isäpappaansa tämän mitättömyydestä. Samaan aikaan hän itse kuitenkin epäilee omaa merkityksellisyyttään, johon Riggan on yrittänyt saada hänet pienestä pitäen uskomaan olematta kuitenkaan koskaan tärkeinä hetkinä paikalla.

Yhteistä leffan hahmoille on kalvava tuntemus siitä, että heidän elämästään on kehittynyt jotain muuta, kuin mitä he uskoivat. Erityisen selvää tämä on Rigganin kohdalla, mihin viittaa jo filmin mystinen alkukuva taivaan halki syöksyvästä meteorin kaltaisesta kappaleesta: kyseessä on kirjaimellisesti putoava tähti — tai liian lähelle aurinkoa kurottanut Icarus, lintumies. Myös Shiner ilmaisee kaipuunsa johonkin entiseen. Hän nimittäin paljastaa Samille, että hän haluaisi nähdä maailman tytön silmien läpi samanlaisena kuin hän itse näki sen nuorena.

Huomiota Birdman on saanut elokuvana osakseen erityisesti leikkauksestaan. Jo sinällään pitkien kamera-ajojen rajat on nimittäin naamioitu olemattomiin niin, että suurin osa leffasta vaikuttaa kuvatun yhdellä ainoalla otolla. Kohtauksien tapahtumahetket ja -paikat sulautuvatkin filmissä toisiinsa, mikä heijastelee Rigganin skitsofreniseksi yltyvää mielenmaisemaa. Itse teatteri käy myös ympäristönä vähä vähältä klaustrofobisemmaksi samalla, kun todellisuus kuristaa päähenkilöä yhä tiukkenevalla otteella. Syvenevän ahdistuksen ja epätoivon tunnetta korostaa myös filmin musiikkiraita, jossa näyttelijän lähestyvää kohtalon hetkeä kuuluttavat tuomionkellojen sijaan painostavat jazz-rumpusoolot.

Birdmanin olemassaolon mielettömyyttä käsittelevä tematiikka ammentaa erityisesti Sartren ja Camus'n kaltaisten filosofien ajatuksista. Näytelmänsä kanssa tuskaileva Riggan on hahmona kuin kivenjärkälettä vuoren huipulle vierittävä Kreikan tarujen Sisyfos, jota Camus vertasi perimmäistä merkityksettömyyttään vastaan kamppailevaan ihmiseen. Aivan kuten Sisyfos tiesi kivensä vierivän aina takaisin vuoren juurelle, tietää myös entinen Hollywood-tähti sisimmässään, ettei näytelmä valmistuttuakaan tee hänen elämästään vähemmän tyhjänpäiväistä. Filmin ydin tiivistyykin Rigganin kadulla ohittaman hullun saarnassa, joka on suora sitaatti Shakespearen Macbeth-näytelmästä:

"Life's but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury
Signifying nothing!"

Macbeth-monologin ohella tärkeään osaan Birdmanissa nousevat myös Raymond Carverin näytelmä ja hänen elokuvan alussa nähtävä runonsa. Sekä näytelmä että runo käsittelevät rakastetuksi tulemisen tarvetta, jota myös filmin hahmot potevat. Rigganille ei riitäkään pelkkä supersankarinäyttelijän kansansuosio, vaan hän haluaa luoda jotain, millä todella olisi vaikutusta ihmisiin. Shiner, joka niin ikään janoaa osakseen muiden ihailua, muotoilee ohjaajansa tyytymättömyyden sanoiksi: "Suosio on arvostuksen pieni lutkamainen serkku." Jopa Sam kaipaa itsevarmasta olemuksestaan huolimatta toisten hyväksyntää: kun Shiner vahvistaa Rigganin näkemyksen hänen ainutlaatuisuudestaan, on tyttö silminnähden otettu.

Elämää suurempien teemojen rinnalla Iñárritu ennättää myös irvailemaan Hollywoodin massoja kosiskeleville aivottomille viihdepläjäyksille, joihin supersankarirainat erityisesti kuuluvat. Ovathan ne juurikin, Shakespearen sanoin, tollojen tarinoimia tarinoita, täynnä melua ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

Iñárritun maalaama kuva sisällökkäästä taiteesta ei ole tosin sekään ruusuinen. Kun Riggan yrittää ampua itsensä lavalle ensi-illan päätteeksi mutta osuu erehdyksessä nenäänsä, tähden silmätikukseen ottanut teatterikriitikko kuvittelee löytäneensä esityksestä jotain syvällistä ja elämää suurempaa. Suitsuttavalle arviolleen hän antaa otsikon The Unexpected Virtue of Ignorance, tietämättömyyden odottamaton hyve. Merkityksiä pursuava taideperformanssikin on siis Iñárritun filmissä vain yksi suuri vahinko.

Viimeisen lohtunsa Riggan löytää pakenemalla fantasiaan. Elokuva päättyy arvoituksellisesti Samin katsoessa avonaisesta sairaalan ikkunasta, josta hänen isänsä on hypännyt, ja kääntyessä hymyilemään huomatessaan jotain taivaalla. Vainajan sijaan Rigganista on tullut Birdman — joku, jolla todella on väliä ja jota kaikki oikeutetusti rakastavat.

Birdman onnistuu myös filminä saavuttamaan kaiken, mitä sen päähenkilö tavoittelee. Oscar-gaalassa leffa niitti suosiota kaappaamalla itselleen neljä pystiä mukaan lukien parhaan elokuvan palkinnon. Sen lopetuskohtaus saa ihmiset puolestaan etsimään mielekkyyttä jostakin, jonka tarkkaa sisältöä ei tosiasiassa paljasteta, sillä näennäisten merkitysten löytämisen kannalta epätieto on hyve. Leffana Iñárritun ohjaustyö on lisäksi kiehtova, hauska, jännittävä ja koskettava: täydellinen supersankarielokuvien antiteesi.