The Hateful Eight

(2015)

"Agatha Christie -henkinen murhamysteeri lännenelokuvan vaatteissa", ajattelin jo teatterisalista poistuessani tietämättä lainkaan, mitä muut ovat todenneet Quentin Tarantinon tuoreimmasta tuotoksesta. The Hateful Eight on yhdistelmä ohjaajansa uutta ja vanhaa: Django Unchainedia ja Reservoir Dogsia. Joukko liipasinsormeltaan herkkiä muukalaisia päätyy lumimyrskyssä saman mökin suojiin, mutta joku ei ole sitä, mitä väittää olevansa. Jännitteiden kohotessa varmaa on vain, että ennen pitkää revolverit laulavat ja epäilyksenalaisten määrä harvenee hälyttävästi.

The Hateful Eight on puheliain elokuva miesmuistiin. Tarantino on selvästi kynäniekkana innostunut Djangon hänelle tuomasta Oscar-pystistä, sillä kun hahmot kerran avaavat suunsa, eivät he niitä suostu sulkemaan. Välillä kohtaukset vaikuttavat suorastaan joukolta puhuvia päitä. Millä tahansa käsikirjoituskurssilla vastaavan tekstin näpytellyttä olisikin käsketty saksimaan sanataidettaan niin, että filmin kahdeksikko olisi typistynyt kvartetiksi.

En silti väitä, etteikö iskevien vuorosanojen loihtiminen olisi kulttiohjaajalla edelleen verissä. The Hateful Eight on hahmovetoisin Tarantinon 2000-luvun elokuvista, enkä pistäkään pahakseni, että kaikki sen henkilöt saavat perusteellisen puheenvuoronsa. Tunnelmanrakennus merkitsee sitä paitsi tämänkaltaisissa mysteerijännäreissä enemmän kuin ekonominen tarinankerronta. Katsojasta riippuen loputon nokkelalla sanailulla täytetty jaarittelu joko tuudittaa uneen tai saa uppoutumaan leffaan yllättävän vahvasti.

Filmin mökkiseurue ei koostu äärimmäisen syvällisistä persoonista, mutta joukkoon lukeutuu silti mieleenpainuvia tuttavuuksia. Kyseessä onkin ennen kaikkea näyttelijöiden show. Lähtemättömän vaikutuksen tähtikatraasta tekee kolmikko Samuel L. Jackson, Walton Goggins, Jennifer Jason Leigh. Jackson pääsee tulkitsemaan majuri Warrenin osassa miltei yhtä mielipuolisen kylmäävää hahmoa kuin Pulp Fictionin Jules ja silminnähden nauttii siitä. The Shieldistä tuttu Goggins puolestaan tekee läpimurtoroolinsa valkokankaalla hilpeän takapajuisena etelän miehenä, Chris Mannixina, joka vakuuttelee olevansa läheisen kylän seriffi. Leigh on niin ikään loistava maanisena, Kurt Russelin esittämän palkkionmetsästäjän kaappaamana Daisy Domerguena. Brittiherrasmiehen osassa keikaroivaa Tim Rothia syytin aluksi mielessäni ylinäyttelemisestä, mutta jouduin lopulta antamaan hänelle anteeksi hahmon osoittautuessa nimenomaan teeskenteleväksi huijariksi.

Ryhtiä Tarantinon viipyilevään järkäleeseen tuo erinomaisten roolisuoritusten ohella se, että tarinan taustalta paljastuu ovelan ironinen sanoma. Toisin kuin Django, The Hateful Eight ei sorrukaan rasismia vastaan saarnatessaan mässäilemään kostolla vaan lähestyy aihetta tragikomedisten käänteiden kautta. Mustien ja valkoisten — pohjoisen ja etelän — välinen kuilu umpeutuu nimittäin elokuvassa vasta yhteisen ahdingon myötä. Ennakkoasenteet hautautuvat kuitenkin liian myöhään: filmin päätteeksi kaksi eloonjäänyttä päähenkilöä jäävät The Thing -kauhuklassikon hengessä odottamaan vain väistämätöntä kuolemaansa.

Jälkikäteen monet elokuvan päämäärättömiltä tuntuneet kohtaukset saavat oikeutuksensa. Alun pitkällinen vaunukeskustelu esimerkiksi pohjustaa konfliktia Gogginsin umpirasistisen juntin ja Jacksonin murhaavan ex-upseerin välillä. Warrenin suihinottomonologi puolestaan korostaa elokuvan hyytävimpänä ja hulvattomimpana kohtauksena, kuinka pahasti tulehtuneet etelän ja pohjoisen suhteet todella olivat sodan jäljiltä. Warrenin kertoessa harmaissa taistelleelle kenraalille graafisen yksityiskohtaisesti, miten hän tappoi tämän pojan, tietää kaunojen haudanneen kaikki mahdollisuudet anteeksiantoon.

Vaikka The Hateful Eight ei olekaan sisällötön teos, pituutta sillä on liikaa jaaritteludialoginkin sallien. Loppuhuipennusta edeltävä takaumakappale olisi erityisesti kannattanut jättää leikkauspöydälle, sillä se ei paljasta tarinasta mitään oleellista, mitä ei olisi voinut upottaa henkilöiden sivulauseisiin. Vähintään osiota olisi pitänyt lyhentää roimasti, koska tällaisenaan se katkaisee kertomuksen flow'n ja latistaa sen tasaisesti kohoavaa jännitettä.

Kirjoittajastaan kielivät toistuvat piirteet dialogissa alkavat myös väistämättä häiritä elokuvan kolmen tunnin keston aikana. Hahmoille tuntuu esimerkiksi olevan tuskaisen hankalaa saada varsinaista sanottavaansa suustaan, sillä repliikeille täytyy pitää rönsyilevä johdanto vähintään kolmessa eri muodossa. Mannixin tivatessa Warrenilta väsymättömästi, onko tällä todella hallussaan Lincolnin hänelle lähettämä kirje, teki mieleni jo karjua Rauno Repomiehenä valkokankaalle: "Asiaan!"

Ohjaajan tavaramerkeistä Ennio Morriconen musiikit puolustavat kuitenkin paikkaansa myös The Hateful Eightin tunnelmanrakentajana. Erityisen sopivaa elokuvan vainoharhaisen ilmapiirin huomioon ottaen on, että osa kappaleista on poimittu Morriconen niin ikään säveltämän The Thingin ääniraidan ylijäämistöstä.

Ylilyödyt veriroiskeet, koomisesti hidastetut huudahdukset sekä ohjaajan itsensä asettuminen väliaikaiseen kertojarooliin ovat puolestaan filmissä sinällään tarpeetonta kikkailua. Toisaalta tyylikeinoilla leikittelystä ja Ö-luokan rainojen jäljittelystä on muodostunut Tarantinolle yhtä totutun tunnusomainen piirre kuin vinksahtaneista hahmoista Coenin veljeksille. Tärkeintä on, ettei hassuttelu tule kerronnan tielle vaan ainoastaan korostaa tapahtumien surkuhupaisuutta. Hillitysti esitettynä tarina olisi tosin saattanut säväyttää tehokkaammin, sillä sen surkuhupaisuus ei varsinaisesti kaipaa alleviivaamista.

Muutamat mitättömät yksityiskohdat tekivät silti silmissäni enemmän haittaa elokuvan immersiolle kuin sen itsetietoiset tyylivalinnat. Mökkiin soluttautuneet lurjukset hoitelevat esimerkiksi murhatöidensä merkit olemattomin tehokkaammin kuin Winston Wolf Bonnie-tilanteen, sillä myöhemmin puisessa lattiassa ei näy entisten asukkaiden jäljiltä veritahran tahraa. Tarantinon lempikohteiksi ampumahaavoille ovat puolestaan viimeisen kolmen filmin aikana muodostuneet hänen hahmojensa sukuelimet, mutta on vaikea silti uskoa, etteikö luoti kilistimille saisi majuri Warrenin todellisuudessa vääntelehtimään paljon leffassa nähtyä tuskaisempana. Vaikka sääolosuhteet on kuvattu leffassa muutoin uskottavasti, suomalaisena kiinnitin myös huomiota siihen, miten tuulen ärjyessä taustalla hiutaleet tippuvat kuitenkin maahan täysin suorassa ja leppeästi.

Kohauttavasti The Hateful Eightiä on syytetty jopa misogyniasta siinä, miten se kuvaa väkivaltaa Leigh'n hahmoa kohtaan. Elokuvan miehet mäiskivät Domerguea rutiinilla kasvoille, ja välillä iskut esitetään suorastaan slapstick-henkisenä huumorina. Näiden brutaaliuksien pohjalta leffan väittäminen naisvihamieliseksi tuntuu silti liioittelulta, sillä jokaisen vastaanotetun lyönnin kohdalla oleellista on turpaanvedon nautittavuuden sijaan pikemminkin Domerguen lannistumattomuus.

Kiinnostavamman kysymyksen muodostaa sen sijaan, mitä elokuvan lopetuksesta pitäisi tarkalleen ottaen ajatella. Tarina nimittäin huipentuu siihen, kun kaksi miestä yli roturajojen yhdistää voimansa yhteistä vihollista, naista, vastaan ja teloittaa tämän kylmäverisesti. Kamera ei pidäkään kiirettä kuvatessaan, miten uuden ystävyyden löytänyt äijäkaksikko hilaa epäonnisen Domerguen hirteen roikkumaan.

Toisaalta on perusteltua kyseenalaistaa, onko Domerguen naiseudella mitään tekemistä sen kanssa, että hän sattuu olemaan elokuvan niin sanottu pahis. Warrenin ja Mannixin vihamielisyys häntä kohtaan ei nimittäin liity millään tavoin hänen sukupuoleensa. Häntä ei hahmona esitetä myöskään halveksittavassa valossa vaan sitkeänä ja neuvokkaana johtajaluonteena, joka pitää huonetta hallinnassaan jopa aseettomana. Kaiken kaikkiaan hän kohoaa yhdeksi leffan kiehtovimmista persoonista — täysin tasaveroiseksi sen tärkeimpien mieshenkilöiden rinnalle.

Aiheellisesti voi siis pohtia, onko Tarantino, joka ennen on tullut tunnetuksi huomattavista naissankareistaan, luonut tällä kertaa muistettavan naiskonnan, jonka sukupuolella ei ole tarinan kannalta oleellista väliä. Kenties Domergue edustaa tasa-arvoa juuri siinä, että hänen hahmoaan määrittävät tosiasiassa aivan muut tekijät kuin hänen feminiinisyytensä.

Nämä mietinnöt eivät kuitenkaan vielä vastaa siihen, miksi elokuvan otsikon kahdeksasta hahmosta tarinan pahikseksi on päätynyt juuri Domergue. Onko pelkkä yleisön sympatioilla leikkiminen Tarantinolta riittävä peruste kirjoittaa nimenomaan elokuvan ainoa naissukupuolta edustava hahmo sen kaikkein kunniattomimpaan ja tuomittavimpaan osaan?

Koska elokuva selvästi pyrkii häivyttämään Domerguen sukupuolen merkityksen tarinassaan, ehkäpä hän onkin naishahmona valikoitunut lurjuksen rooliin vain välillisistä syistä. Sodan nähneitä ja suuremman asian puolesta taistelleita Gogginsin ja Jacksonin hahmoja yhdistää nimittäin se, etteivät he voi ymmärtää ihmisiä, jotka surmaavat toisia silkan oman edun vuoksi. Domergue, joka naisena ei ole olettavasti rintamalla aikaa viettänyt, ei sen sijaan koe asiasta tunnontuskia. Tämä näkemysero vuorostaan ajaa Mannixin kääntämään lopulta kelkkansa Warrenin puoleen.

The Hateful Eight jakaa epäilemättä jyrkästi katsojien mielipiteet. Toiset dialogin tulva uuvuttaa, toiset se taas vangitsee penkkeihinsä. Osaa puolestaan Tarantinon ohjaajanmaneerit tympivät, eikä monia miellytä etenkään tapa, jolla hän kohtelee ainoaa huomattavaa naishahmoaan. Kaiken kaikkiaan elokuva on kaukana täydellisestä, mutta toisaalta sen suurudenhulluus ja provosoivuus tekevät siitä vähintään keskimääräistä kiinnostavamman tekeleen. Minuun kiukkuisen kahdeksikon mökkiretriitti vetosi rosoistaan huolimatta kiireettömällä tunnelmanrakentelullaan ja vaivihkaa avautuvalla sanomallaan. Sen tuomitseminen misogynistiseksi myös tuntuu, pieniä harmaita aivosolujani vaivattuani, liian hätäiseltä johtopäätökseltä.