Vakoojien silta

(Bridge of Spies, 2015)

Jos on koskaan pohtinut, millainen elokuva syntyisi, kun Steven Spielberg ja Coenien veljekset yhdistäisivät voimansa, Vakoojien silta antaa vastauksen. Tom Hanksin tähdittämä agenttitrilleri on hupaisalla dialogilla sekä eksentrisillä hahmoilla varustettu laadukas poliittinen ja historiallinen draama, joka kärsii tarpeettomasta sentimentaalisuudesta. Kyllä, lapsi on vanhempiensa näköinen.

Kun Venäjä pyrkii parasta aikaa haastamaan länsivaltoja kylmän sodan jatkoerään, alkuperäiseen koitokseen sijoittuva vakoojajännäri tuntuu auttamattoman ajankohtaiselta. Varsinaisen urkintatyön sijaan Spielbergin filmin huomio on kuitenkin ennemmin Guantanamon vankileirin ja Edward Snowdenin kaltaisissa ihmisoikeuskysymyksissä. Valtion harjoittama mielivaltainen oikeudenkäyttö yksilöitä kohtaan, jotka se kokee uhaksi, muodostuu yhdeksi tarinan keskeiseksi aiheeksi. Hanksin näyttelemä lakimies, James B. Donovan, ajautuu nimittäin elokuvassa puolustamaan neuvostoliittolaista agenttia, Mark Rylancen esittämää Rudolf Abelia, jota hatarasta todistusaineistosta huolimatta uhkaa kuolemantuomio.

Hanksin ja Rylancen näyttelijäyhteispeli nousee elokuvan kohokohdaksi. Rylance on samaan aikaan sekä uskottava että huvittava lakonisena, mistään järkkymättömänä neuvostovakoojana, jolla riittää silti kuivaa huumorintajua. Hanks puolestaan kerää sympatiapisteet samaistuttavalla jokamiehen olemuksellaan, jota hän Donovanin roolissa hyödyntää tehokkaammin kuin kenties koskaan aiemmin urallaan.

Spielberg on ohjaajana aina osannut tehdä helposti seurattavia historiallisia elokuvia, jotka eivät kuitenkaan sorru yliselittämiseen. Myös Vakoojien silta on tässä suhteessa mukaansa tempaava tekele. Elokuvan hahmot eivät havainnollista kynä ja paperinpala kädessä katsojalle tarinan käänteitä, vaan ekspositio on ujutettu luontevasti ja huomaamattomasti muun dialogin sekaan. Kiitos tästä kerronnan sujuvuudesta kuuluukin myös Coenien ja Matt Charmanin käsikirjoitukselle.

Coenien kynänjälki ei paista elokuvasta niin räikeästi kuin voisi odottaa, sillä tarina on alun perin Chairmanin tuotos. Silti heidän tunnuspiirteensä ovat läsnä erityisesti muutamissa koomisissa sivuhenkilöissä, jotka Donovan tapaa Itä-Saksan puolella, kuin myös Abelin hahmossa. Puhdasta coenilaisuutta edustaa esimerkiksi venäläisagentin hupaisan toistuva vastaus tiedusteluihin, eikö hän kanna huolta kohtalostaan: "Auttaisiko se?"

Kylmän sodan poliittisia pelejä maalaillessaan Spielberg malttaa keskittyä yksittäisen ihmisen näkökulmaan. Kun Donovan päätyy pyytämättään avainneuvottelijaksi suurvaltojen välisessä vanginvaihtokaupassa, hänen vierailunsa Itä-Saksan puolelle esitetään kiinnostavasti kaikkine arkisine pikku ongelmineen. Pitkistä jonoista pitäisi esimerkiksi päästä ajoissa ohitse ja perillekin löytää ilman, että koko vaatekerrasto päätyy uhittelevien nuorisojengien haltuun. Elokuva vie näin katsojan onnistuneesti päähenkilön nahkoihin, sillä kukapa ei itse vastaavassa tilanteessa panikoisi joka ikistä mahdollisuutta, jolla suunnitelmat saattavat mennä pieleen? Eläytymistä auttaa lisäksi se, että Itä-Saksan uskottavaan ja kouriintuntuvaan kuvaukseen on leffassa panostettu.

Vakoojien silta omistaa myös riittävästi aikaa vanginvaihdon kaikille osapuolille. Kun Donovan neuvotelee erikseen sekä Neuvostoliiton että Itä-Saksan virkamiesten kanssa, käy eri tahojen epäluulo toisiaan kohtaan ilmeiseksi — mutta toisaalta myös näiden epäluulojen ymmärrettävyys. Huomionarvoista on sekin, että vangituksi joutunut amerikkalainen sotilas näyttäytyy tarinassa järkähtämätöntä venäläisvastinettaan henkisesti heikompana joskin inhimillisenä tapauksena.

Epäilemättä Spielberg tahtoo siis filmillään sanoa, että kansallisuudesta riippumatta olemme kaikki ihmisiä mutta ennakkoluulojemme ohjaamana rakennamme välillemme keinotekoisia muureja. Toisilleen vihamielisiä kansoja edustavat Donovan ja Abel kykenevät silti pääsemään tämän kahtiajaon ylitse, minkä seurauksena heidän välilleen kehittyy syvä kunnioitus ja ystävyys. Vertauskuvana ihmisten keskinäiselle epäluottamukselle elokuvassa toimii puolestaan mikäpä muukaan kuin Berliinin muuri.

Vakoojien silta on pitkä elokuva, mutta viihdyttävän, humoristisen kerrontansa ansiosta se tuntuu venytetyltä ainoastaan loppuminuuteillaan. Spielberg nimittäin latoo filmilleen niin monta, toinen toistaan tarpeettomampaa päätöstä, että hobittejakin hirvittää. Puhuttelevin valinta olisi ehdottomasti ollut jättää Abelin luovutus maanmiehiensä käsiin elokuvan viimeiseksi kohtaukseksi.

Epilogiensa aikana elokuva äityy lisäksi ohjaajalleen tavanomaisen pateettiseksi. Esimerkiksi Donovanin ja Abelin viulujen säestämä eron hetki pyrkii tunteellisine vuorosanoineen ja jäähyväislahjoineen tiristämään yleisöstä kyyneliä liiankin laskelmoidusti. Siirapin maku voimistuu entisestään, kun päähenkilön palatessa kotiin häntä odottavat tapahtumista tietämättömät vaimo ja lapset, jotka ylpeinä äimistelevät urhoollisen perheenisän saavutuksia televisiosta.

Todellinen emotionaalinen ydin uupuukin Spielbergin elokuvasta. Donovanista on kirjoitettu niin hyveellinen pienen ihmisen puolustaja ja amerikkalaisia perusarvoja kuvastava mallikansalainen, ettei häneen jää Hanksin pidettävyyden ohella mitään tarttumapintaa. Samaistuttavuutta päähenkilöön yritetään luoda muun muassa kärjistämällä rankasti tyytymättömien kansalaisten häneen kohdistamaa vainoa, jota hän saa kokea puolustaessaan vieraan vallan vakoojaa. Todellisuudessa monet amerikkalaiset nimittäin antoivat Donovanille täyden tukensa, eikä hän tai hänen perheensä koskaan ollut koskaan minkäänasteisessa vaarassa. Myös Thomas Newmanin lattean vaikutelman tekevä musiikkiraita pyrkii parhaansa mukaan korostamaan tiukkaan paikkaan joutuneen lakimiehen esimerkillisyyttä. Nämä keinot tuntuvat kuitenkin vain peittelevän hahmon perimmäistä onttoutta.

Rylance esiintyy puolestaan kieltämättä äärimmäisen vangitsevasti ja Oscarinsa arvoisesti kaikissa kohtauksissa, missä hän on läsnä. Abelin ja Donovanin väliset hetket muodostavat silti vain pienen osan koko kaksi- ja puolituntista elokuvaa. Yksinään ne eivät riitä siis sitä kannattelemaan.

Mieleenpainuvan henkilökuvauksen sijaan Vakoojien sillan kiinnostavuus kumpuaakin siitä, miten se heijastelee historian kautta nykypäivän polttavia maailmanpoliittisia aiheita. Yksilön oikeuksien osalta kritiikin terävin kärki kohdistuu selvästi Yhdysvaltoihin itseensä, joka WTC-iskujen jälkeisinä vuosina on usein asettanut väitetyn yleisen edun perustuslaillisten periaatteiden yläpuolelle. Donovanin ja Abelin välinen ystävyys kylmän sodan keskellä on puolestaan symboli, jonka soisi koskettavan myös nykypäivän suurvaltojen päättäjiä raja-aitojen molemmin puolin.