Vakoojien silta

Vakoojien silta antaa vastauksen, millainen elokuva syntyy, kun Steven Spielberg ja Coenin veljekset yhdistävät voimansa. Tom Hanksin tähdittämä agenttitrilleri on hupaisalla dialogilla sekä eksentrisillä hahmoilla varustettu laadukas poliittis-historiallinen draama, joka kärsii tarpeettomasta sentimentaalisuudesta. Kyllä, lapsi on vanhempiensa näköinen.

Kun Venäjä pyrkii parhaillaan haastamaan länsivaltoja kylmän sodan jatkoerään, alkuperäiseen koitokseen sijoittuva vakoojajännäri tuntuu auttamattoman ajankohtaiselta. Varsinaisen tiedustelutyön sijaan Spielbergin filmin huomio on kuitenkin ennemmin Guantanamon vankileirin ja Edward Snowdenin kaltaisissa ihmisoikeuskysymyksissä.

Valtion mielivaltainen oikeudenkäyttö uhaksi kokemiaan yksilöitä kohtaan muodostuu yhdeksi tarinan keskeiseksi aiheeksi. Hanksin näyttelemä lakimies, James B. Donovan, ajautuu nimittäin elokuvassa puolustamaan neuvostoliittolaista agenttia, Mark Rylancen esittämää Rudolf Abelia, jota uhkaa hatarasta todistusaineistosta huolimatta kuolemantuomio.

Hanksin ja Rylancen näyttelijäyhteispeli nousee elokuvan kohokohdaksi. Rylance on samaan aikaan sekä uskottava että huvittava lakonisena, mistään järkkymättömänä neuvostovakoojana, jolla riittää silti kuivaa huumorintajua. Hanks puolestaan kerää sympatiapisteet samaistuttavalla jokamiehen olemuksellaan, jota hän Donovanin roolissa hyödyntää tehokkaammin kuin kenties koskaan aiemmin urallaan.

Spielberg on ohjaajana aina osannut tehdä helposti seurattavia historiallisia elokuvia, jotka eivät kuitenkaan sorru yliselittämiseen. Myös Vakoojien silta on tässä suhteessa mukaansatempaava tekele. Elokuvan hahmot eivät havainnollista kynä ja paperinpala kädessä katsojalle tarinan käänteitä, vaan ekspositio on ujutettu luontevasti ja huomaamattomasti muun dialogin sekaan. Kiitos tästä kerronnan sujuvuudesta kuuluu myös Coenien ja Matt Charmanin käsikirjoitukselle.

Coenien kynänjälki ei paista elokuvasta niin räikeästi kuin voisi odottaa, sillä tarina on alun perin Charmanin tuotos. Silti heidän tunnuspiirteensä ovat läsnä erityisesti muutamissa koomisissa sivuhenkilöissä, jotka Donovan tapaa Itä-Saksan puolella, kuin myös Abelin hahmossa. Puhdasta coenilaisuutta edustaa esimerkiksi venäläisagentin hupaisan toistuva vastaus uteluihin, eikö hän kanna huolta kohtalostaan: "Auttaisiko se?"

Kylmän sodan poliittisia pelejä maalaillessaan Spielberg malttaa keskittyä yksittäisen ihmisen näkökulmaan. Kun Donovan päätyy pyytämättään avainneuvottelijaksi suurvaltojen välisessä vanginvaihtokaupassa, hänen vierailunsa Itä-Saksan puolelle esitetään kiinnostavasti kaikkine arkisine pikku ongelmineen. Pitkistä jonoista pitäisi esimerkiksi päästä ajoissa ohi ja perillekin löytää ilman, että koko vaatekerrasto päätyy uhittelevien nuorisojengien haltuun.

Elokuva vie näin katsojan onnistuneesti päähenkilön nahkoihin, sillä kukapa ei itse vastaavassa tilanteessa panikoisi jokaista mahdollisuutta, jolla suunnitelmat saattavat mennä pieleen? Eläytymistä auttaa lisäksi se, että Itä-Saksan uskottavaan ja kouriintuntuvaan kuvaukseen on leffassa panostettu.

Vakoojien silta omistaa myös riittävästi aikaa vanginvaihdon kaikille osapuolille. Kun Donovan neuvotelee erikseen sekä Neuvostoliiton että Itä-Saksan virkamiesten kanssa, käy eri tahojen epäluulo toisiaan kohtaan ilmeiseksi – mutta toisaalta myös näiden epäluulojen ymmärrettävyys. Huomionarvoista on sekin, että vangituksi joutunut amerikkalainen sotilas näyttäytyy tarinassa järkähtämätöntä venäläisvastinettaan henkisesti heikompana, joskin inhimillisenä, tapauksena.

Epäilemättä Spielberg tahtoo siis filmillään sanoa, että kansallisuudesta riippumatta olemme kaikki ihmisiä mutta ennakkoluulojemme ohjaamana rakennamme välillemme keinotekoisia muureja. Toisilleen vihamielisiä kansoja edustavat Donovan ja Abel pääsevät silti tämän kahtiajaon ylitse, minkä seurauksena heidän välilleen kehittyy syvä kunnioitus ja ystävyys. Vertauskuvana ihmisten keskinäiselle epäluottamukselle elokuvassa toimii puolestaan mikäpä muukaan kuin Berliinin muuri.

Vakoojien silta on pitkä elokuva, mutta viihdyttävän, humoristisen kerrontansa ansiosta se tuntuu venytetyltä ainoastaan loppuminuuteillaan. Spielberg nimittäin latoo filmilleen monta, toinen toistaan tarpeettomampaa päätöstä. Abelin luovutus maanmiehiensä käsiin olisi ehdottomasti kannattanut jättää elokuvan viimeiseksi kohtaukseksi.

Epilogiensa aikana elokuva äityy lisäksi ohjaajalleen tavanomaisen pateettiseksi. Esimerkiksi Donovanin ja Abelin viulujen säestämä eron hetki tiristää tunteellisine vuorosanoineen ja jäähyväislahjoineen liiankin laskelmoidusti yleisöstä kyyneliä. Siirapin maku voimistuu entisestään, kun päähenkilön palatessa kotiin häntä odottavat tapahtumista tietämättömät vaimo ja lapset, jotka ylpeinä äimistelevät urhoollisen perheenisän saavutuksia televisiosta.

Spielbergin elokuvasta uupuukin todellinen emotionaalinen ydin. Donovanista on kirjoitettu niin hyveellinen pienen ihmisen puolustaja ja amerikkalaisia perusarvoja kuvastava mallikansalainen, ettei häneen jää mitään tarttumapintaa. Samaistuttavuutta päähenkilöön yritetään luoda muun muassa kärjistämällä rankasti tyytymättömien kansalaisten häneen kohdistamaa vainoa, jota hän saa kokea puolustaessaan vieraan vallan vakoojaa. Todellisuudessa monet amerikkalaiset antoivat Donovanille täyden tukensa, eikä hän tai hänen perheensä koskaan ollut vaarassa. Myös Thomas Newmanin lattea musiikkiraita pyrkii parhaansa mukaan korostamaan tiukkaan paikkaan joutuneen lakimiehen esimerkillisyyttä.

Rylance esiintyy puolestaan kieltämättä äärimmäisen vangitsevasti ja Oscarinsa arvoisesti kaikissa kohtauksissa, missä hän on läsnä. Abelin ja Donovanin väliset hetket muodostavat silti vain pienen osan koko kaksi- ja puolituntista elokuvaa. Yksinään ne eivät riitä sitä kannattelemaan.

Mieleenpainuvan henkilökuvauksen sijaan Vakoojien sillan kiinnostavuus kumpuaakin siitä, miten se heijastelee historian kautta nykypäivän polttavia maailmanpoliittisia aiheita. Yksilön oikeuksien osalta kritiikin terävin kärki kohdistuu Yhdysvaltoihin itseensä, joka on WTC-iskujen jälkeisinä vuosina usein asettanut väitetyn yleisen edun perustuslaillisten periaatteiden yläpuolelle. Donovanin ja Abelin välinen ystävyys kylmän sodan keskellä on puolestaan symboli, jonka soisi koskettavan myös nykypäivän suurvaltojen päättäjiä raja-aitojen molemmin puolin.