Spotlight

Utilitaristifilosofi John Stuart Mill on todennut: "Pahat ihmiset eivät tarvitse päämääriensä saavuttamiseen muuta kuin sen, että hyvät ihmiset katsovat toimettomina vierestä." Tom McCarthyn ohjaama, parhaan elokuvan Oscarin voittanut Spotlight huomauttaa lisäksi, että jos niin sanotuilla hyvillä ihmisillä on itsellään asiat mukavasti, heitä ei pahuuden voitonmarssi yksinkertaisesti kiinnosta. Ja niin Bostonin kaupungissa kaikki tolkun kansalaiset kääntävät yhdessä rintamassa katseensa, kun papit hyväksikäyttävät kuoropoikia.

Spotlight on elokuva laatujournalismista. Se on myös elokuva siitä, miten elokuvat voivat tukea laadukasta journalismia. Filmi mediana kykenee tavoittamaan potentiaalisesti suuremman kohderyhmän kuin pelkkä lehtiartikkeli, vetoamaan voimakkaasti ihmisten tunteisiin sekä nostamaan esiin tärkeitä aiheita, jotka muuten jäisivät liian vähälle huomiolle.

McCarthyn teos ei ole kuitenkaan dokumentti vaan malliesimerkki vaikuttavasta, autenttisesta, yleisöä kunnioittavasta tarinankerronnasta. Tässä suhteessa se muistuttaakin realismistaan ylistettyä Langalla-televisiosarjaa: molemmat teokset käsittelevät amerikkalaisen kaupungin nurjia puolia ja samaistuttavat katsojat ihmisiin, jotka joutuvat kasvotusten näiden puolien kanssa. Hupaisana, huomionarvoisena yksityiskohtana McCarthy itse näytteli epärehellistä Pulitzer-palkinnon voittavaa toimittajaa Langalla-sarjan viidennellä, journalismiin keskittyvällä kaudella.

Baltimoren kaupungin alamaailman sijaan Spotlightin valokeilaan päätyvät Bostonin katoliset pedofiilipapit. Kirkon julkisivun alla muhivasta skandaalista saa vainun Boston Globen uusi päätoimittaja, Liev Schreiberin esittämä Martin Baron, joka usuttaa jutun jäljille tutkivaan journalismiin erikoistuneen Spotlight-ryhmän. Leffa seuraa, kuinka toimittajatiimille selviää vähitellen papiston vaiettu salaisuus koko järkyttävässä mittakaavassaan.

Usein arkiset tositarinafilmit tavoittelevat viihteellisyyttä huumorin ja näyttävien elokuvallisten tehokeinojen, kuten montaasien, kautta. Spotlight ei kuitenkaan heittäydy koomiseksi tai vie tyylivalinnoilla yleisön huomiota vakavasta asiasta. Filmi ei myöskään alennu tyhjänpäiväiseen katsojille selittelyyn vaan luottaa heidän huomiokykyynsä.

Tästä huolimatta leffa ei ole hetkeäkään pitkäveteinen. Sen esittämiä hätkähdyttäviä faktoja elävöittävät muun muassa pedofiilien uhrien musertavat henkilökohtaiset tosikertomukset. Pappien harjoittama fyysinen ja henkinen hyväksikäyttö puretaan auki kaikessa törkeydessään, unohtamatta kirkon toteuttamaa röyhkeän systemaattista alaistensa tekojen salailua. Lapsia saalistavien sielunpaimenien häikäilemätön tapa hyödyntää valta-asemaansa kiteytyy pysäyttävään kysymykseen: "Kuinka sanot ei Jumalalle?" Samalla elokuva osoittaa kuitenkin ihailtavaa asialinjaisuutta siinä, ettei se alennu ylenpalttiseen pedofilian demonisointiin, vaan käsittelee aihetta kiihkottomasti.

Spotlight pysyttelee varsin uskollisesti totuudessa. Alkuperäisen reportteriryhmän jäseniä on konsultoitu tarkkaan filmin tekemisessä, eikä lopputulokseen sisälly mainittavasti ylimääräistä dramatisointia.

Muutaman tunteellisen kohtauksen tapauksessa voidaan tosin puhua elokuvallisesta kärjistämisestä, kuten Michael Keatonin näyttelemän toimittajan taivutellessa vastahakoisen lakimiesystävänsä paljastamaan papit, joita tämä on edustanut sovitteluissa uhrien kanssa. Nämä dramaattiset hetket ovat kuitenkin perusteltuja, sillä niihin tiivistyy myös filmin sanoma. Fiktiivistä dialogia on myös liioiteltu sen verran, että eräs Boston Collegen edustajista suivaantui siitä, miten leffa esittää hänet tosielämän vastaisesti piittaamattomana hyväksikäyttötapauksia kohtaan.

Vaikka Spotlight ei olekaan erityisen hahmokeskeinen kertomus, sen henkilöt tuntuvat ennen kaikkea uskottavilta. Kliseisemmässä elokuvassa esimerkiksi vakiintuneen porukan käytäntöjä muutteleva uusi pomomies kuvattaisiin mistään ymmärtämättömänä ilkimyksenä. Spotlight sitä vastoin toteaa Schreiberin vähäeleisesti tulkitsemasta Baronista, että joskus juuri ulkopuolista ihmistä tarvitaan tuomaan tuoretta näkökulmaa.

Keatonin esittämä Walter Robinson, josta uutisryhmän johtavana toimittajana muodostuu elokuvan lähin vastine päähenkilölle, ei puolestaan näyttäydy niinkään tarinan sankarina. Sen sijaan hän on taipuvainen inhimilliseen huolimattomuuteen sekä altis kaupungin hyvä veli -verkoston vaikutuksille.

Spotlight kuvaakin korruptiota erittäin tarkkanäköisesti. Bostonin tilanne ei elokuvan näkemyksen mukaan ole kehittynyt vain kirkon pahantahtoisen suunnitelmallisuuden myötä, vaan myös ihmisten välinpitämättömyyden, oman edun varjelun ja sosiaalisen ryhmäpaineen seurauksena. Tuloksena on yhteisö, jossa kukaan ei halua korottaa ääntään tai keikuttaa venettä. Eräs pappien uhreista kommentoi ilmiötä hyytävästi: "Lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä mutta niin myös lapsen hyväksikäyttöön."

Hillittynä ja tyylittelemättömänä tositarinaelokuvana Spotlightin kuvakieli herättää yllättävän paljon tunteita. Bostonin kaupunkimaisemaa koristavat lukuisat kirkot näyttäytyvät kuvaaja Masanobu Takayanagin kameran läpi aivan uudessa valossa, kuin taustalla jatkuvasti väijyvinä pahan salaseuran tyyssijoina. Vaanimisen vaikutelma on konkreettinen viimeistään siinä vaiheessa, kun herranhuoneen kanssa samaan otokseen päätyy etualalle lasten leikkikenttä.

Ihmisten rajaton kyky kohauttaa olkiaan asioille, jotka eivät heitä itseään koske, on ilmiö McCarthyn elokuvan ytimessä. Siksi filmi myös ohjaa yleisönsä huomion tapahtumiin, jotka eivät Spotlight-ryhmän journalististen saavutusten jälkeenkään ole johtaneet riittäviin toimenpiteisiin. Leffan päättää hiljentävästi loputtoman tuntuinen lista paikkakunnista, joilla pedofiliatapauksia on katolisen kirkon keskuudesta tähän päivään mennessä noussut pintaan. Tarkoituksena on ilmiselvästi herätellä katsojaa kysymyksellä: olitko itsekään perillä skandaalin laajuudesta ja vakavuudesta? Jos Marty Baron on hahmona Boston Globelle ulkopuolinen voima, joka ravistelee muut toimittajat valveille horroksestaan, Spotlight pyrkii olemaan tällainen voima yleisölleen.

Oscar-voittajafilmin keskeiseksi huomioksi nouseekin se, ettei muutos myrkyllisten toimintatapojen purkamiseen lähde yleensä ryhmän sisältä tai ihmisistä itsestään. Vallitsevasta asiantilasta hyötyvät tai siihen turtuneet pystyvät nimittäin aina rationalisoimaan tekonsa omasta näkökulmastaan hyväksyttäviksi. Kuten itse suden suusta saamme kuulla, kun lapsi on ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, ei Herran palvelija saa kyseisestä pyhästä toimituksesta sentään mitään mielihyvää. Sopivalla selityksellä jopa taivas katsoo synnit läpi sormien.