(2015)
Alejandro González Iñárritun valkokankaat vallannut selviytymistarina, The Revenant, on kunnianosoitus Fingerporille. Poikasiaan puolustava emokarhu raatelee Leonardo DiCaprion, joka ei vähästä hätkähdä vaan lähtee itse jahtaamaan jälkikasvunsa surmannutta Tom Hardya kuin suivaantunut emokarhu. Matkalla tavataan myös äreä emokarhuintiaani heimoineen etsimässä kadonnutta pikkuistaan. Toiselta emokarhuintiaanilta on pennut tapettu. Murjotettuaan taivasalla kaksi ja puoli tuntia oppii DiCaprio tärkeän läksyn ja pääsee ylitse emoilustaan.
The Revenant on mainoslauseiden mukaan "tositapahtumien inspiroima" eli totuusarvoltaan jotakuinkin yhtä luotettava kuin valtiovarainministerin tilastolausunnot. Filmin taustalla on erämies Hugh Glassin legenda, josta ammennetaan selviytymisen ja koston teemat sekä karhun hyökkäyksen kohteeksi joutuva päähenkilö. Kertomuksen faktapohjaisuuteen viittaamalla leffan markkinointi pyrkii kenties oikeuttamaan yleisölle etukäteen sen huomattavan suoraviivaisuuden.
Mielikuva tositarinasta auttaa myös katsojia hiljentämään mielestään epäuskon äänet Glassin selviytymisponnistelujen suhteen. Mies nimittäin laskee henkihieverissään alas hyistä koskea ja onnistuu välttämään sekä pohjalla vaanivat kivet että paleltumiskuoleman, vaikkei hänellä ole pakkasessa edes mahdollisuutta kuivatella läpimärkiä vaatteitaan.
Viis kuitenkin sisällöstä ja realismista, sillä The Revenant lumoaa visuaalisella annillaan. Ihmisten pojista, Tree of Lifesta, Gravitysta ja Birdmanistakin tunnettu, kolmena peräkkäisenä vuonna parhaasta kuvauksesta Oscarilla palkittu Emmanuel Lubezki on vanginnut Yhdysvaltojen pohjoisosia tuuraavat hyiset erämaat kankaalle niin vakuuttavasti, että aloin kaivata David Attenborough'ta kuiskimaan korvaani luonnonvaraisen DiCaprion saalistuskäytöksestä. Keinotekoista valaistusta kaihtaen kuvatut kevättalviset maisemat tarjoavatkin otos otokselta hätkähdyttävää seurattavaa. Lubezki hallitsee myös totuttuun tapaansa toimintakohtaukset, sillä yhdellä pitkällä kamera-ajolla purkitettuja rähinöitä sietää ihastella.
Koska Iñarritun filmi erottuu niin vahvasti edukseen upealla kuvastollaan, sen käyttämät harvat CGI-efektit pistävät auttamatta silmään aidon materiaalin joukosta. Tietokonejälki on vielä sankarin kimpppuun hyökkäävän karhun tapauksessa hyväksyttävää, sillä eläin on filmin keskeinen juonielementti, jota ei muuten olisi voinut järkevästi toteuttaa. Sen sijaan ilman animoitua biisonilaumaa ja sitä jahtaavia susia elokuva olisi pärjännyt mainiosti, sillä ne ainoastaan ryöstävät huomion epäaitoudellaan.
Kuvauksensa sijaan The Revenant tullaan kuitenkin muistamaan erityisesti DiCaprion Oscar-voitosta. Kaikki kunnia Leolle näyttelijänä, mutta kysymys herää väistämättä, oliko kansansuosion ja Internet-meemikuvien voima sittenkin väkevämpi kuin roolisuoritus yksistään. Dicaprio omistautuu kieltämättä vaikuttavasti vaativaan osaansa ahmien mukisematta jopa raakaa kalaa ja biisoninmaksaa, kun hänelle niitä tarjotaan. Leffan varsinaineksi tähdeksi kohoaa silti Hardy tarinan antagonistina, Fitzgeraldina. Hardy demonstroi filmissä jälleen huikaisevaa muuntautumiskykyään, sillä häntä ei ole millään tunnistaa samaksi mieheksi kuin Fury Roadin Mad Max tai The Dark Knight Risesin Bane. Hän on pahiksen kengissään niin vakuuttava, että yksiulotteinen hahmo saa näyttelijänsä ansiosta jopa häivähdyksen inhimillisyyttä.
Paperinohuet henkilöt ovat joka tapauksessa Iñarritun kostokertomuksen heikoin lenkki. Sankari tai hänen vihamiehensä eivät elokuvan aikana oleellisesti kehity, eikä heitä kohtaan synny minkäänlaista tunnesidettä. Mustavalkoista hyvä-paha-asetelmaansa filmi sentään lievittää antamalla Fitzgeraldille ymmärrettävän motiivin tekoihinsa sekä kyseenalaistamalla lopulta päähenkilön koston oikeutuksen.
Glassin kostonhalu itsessään nivoutuu The Revenantissa osaksi laajempaa eläimellisyyden tematiikkaa. Leffan hahmot suojelevat jälkeläisiään viimeiseen asti kiukkuisen kontiomamman lailla ja ovat valmiita kostamaan heidän puolestaan, vaikka oma henki menisi. Karhurinnastusta alleviivataan myös siinä, miten Glassin ja Fitzgeraldin viimeinen taisto on kuvattu huomattavan samankaltaisesti kuin otson hyökkäys leffan alkupuolella. Kun Glass puolestaan löytää tuoreen intiaanituttavansa ranskalaisten hirttämänä, lukee miehen ruumiista riippuvassa kyltissä osuvasti: "Me olemme kaikki villejä täällä." Näin elokuva kääntää rasistisen villi-ihmisen leiman kuvaamaan ihmisluontoa yleisesti: etnisyydestä riippumatta primitiivinen raakalainen sisällämme nousee pintaan, kunhan olosuhteet ovat otolliset.
Pituutta filmillä on kuitenkin yksioikoisuuteensa nähden liikaa. Johdattelun Glassin ja Fitzgeraldin viimeiseen yhteenottoon soisi esimerkiksi etenevän ripeämmin, sillä venyvä kolmas näytös ei enää saa jännitystä kohoamaan vaan ainoastaan puuduttaa. Ridley Scottin Gladiatorin mieleen tuovat eteeriset ilmestykset, joita päähenkilö näkee kuolleesta vaimostaan ja pojastaan, ovat puolestaan kerta kaikkiaan tarpeettomia sekä intiaaniaihepiirin huomioon ottaen jopa klise.
Kestostaan huolimatta The Revenant on esteettisesti vaikuttava, aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava lännenelokuva, jonka selviytymiskuvaus vetoaa rujoudellaan. Kuola suupielessä ihmisluonnon alkulähteille ryömimistä häiritsevät vain etäiseksi jäävät hahmot, joihin näyttelijät yrittävät tosin parhaansa mukaan puhaltaa henkeä. Ei tarinan ja sen henkilöiden mutkattomuus kuitenkaan leffaa kaada. Kuten Pertti Jarlan lukijat tietävät, kun karvainen karhu raapii seikkailijamiestä, on kiihkeän fyysinen meno ymmärrettävästi etusijalla.
The Revenant on mainoslauseiden mukaan "tositapahtumien inspiroima" eli totuusarvoltaan jotakuinkin yhtä luotettava kuin valtiovarainministerin tilastolausunnot. Filmin taustalla on erämies Hugh Glassin legenda, josta ammennetaan selviytymisen ja koston teemat sekä karhun hyökkäyksen kohteeksi joutuva päähenkilö. Kertomuksen faktapohjaisuuteen viittaamalla leffan markkinointi pyrkii kenties oikeuttamaan yleisölle etukäteen sen huomattavan suoraviivaisuuden.
Viis kuitenkin sisällöstä ja realismista, sillä The Revenant lumoaa visuaalisella annillaan. Ihmisten pojista, Tree of Lifesta, Gravitysta ja Birdmanistakin tunnettu, kolmena peräkkäisenä vuonna parhaasta kuvauksesta Oscarilla palkittu Emmanuel Lubezki on vanginnut Yhdysvaltojen pohjoisosia tuuraavat hyiset erämaat kankaalle niin vakuuttavasti, että aloin kaivata David Attenborough'ta kuiskimaan korvaani luonnonvaraisen DiCaprion saalistuskäytöksestä. Keinotekoista valaistusta kaihtaen kuvatut kevättalviset maisemat tarjoavatkin otos otokselta hätkähdyttävää seurattavaa. Lubezki hallitsee myös totuttuun tapaansa toimintakohtaukset, sillä yhdellä pitkällä kamera-ajolla purkitettuja rähinöitä sietää ihastella.
Kuvauksensa sijaan The Revenant tullaan kuitenkin muistamaan erityisesti DiCaprion Oscar-voitosta. Kaikki kunnia Leolle näyttelijänä, mutta kysymys herää väistämättä, oliko kansansuosion ja Internet-meemikuvien voima sittenkin väkevämpi kuin roolisuoritus yksistään. Dicaprio omistautuu kieltämättä vaikuttavasti vaativaan osaansa ahmien mukisematta jopa raakaa kalaa ja biisoninmaksaa, kun hänelle niitä tarjotaan. Leffan varsinaineksi tähdeksi kohoaa silti Hardy tarinan antagonistina, Fitzgeraldina. Hardy demonstroi filmissä jälleen huikaisevaa muuntautumiskykyään, sillä häntä ei ole millään tunnistaa samaksi mieheksi kuin Fury Roadin Mad Max tai The Dark Knight Risesin Bane. Hän on pahiksen kengissään niin vakuuttava, että yksiulotteinen hahmo saa näyttelijänsä ansiosta jopa häivähdyksen inhimillisyyttä.
Glassin kostonhalu itsessään nivoutuu The Revenantissa osaksi laajempaa eläimellisyyden tematiikkaa. Leffan hahmot suojelevat jälkeläisiään viimeiseen asti kiukkuisen kontiomamman lailla ja ovat valmiita kostamaan heidän puolestaan, vaikka oma henki menisi. Karhurinnastusta alleviivataan myös siinä, miten Glassin ja Fitzgeraldin viimeinen taisto on kuvattu huomattavan samankaltaisesti kuin otson hyökkäys leffan alkupuolella. Kun Glass puolestaan löytää tuoreen intiaanituttavansa ranskalaisten hirttämänä, lukee miehen ruumiista riippuvassa kyltissä osuvasti: "Me olemme kaikki villejä täällä." Näin elokuva kääntää rasistisen villi-ihmisen leiman kuvaamaan ihmisluontoa yleisesti: etnisyydestä riippumatta primitiivinen raakalainen sisällämme nousee pintaan, kunhan olosuhteet ovat otolliset.
Kestostaan huolimatta The Revenant on esteettisesti vaikuttava, aihepiiriltään tavanomaisesta poikkeava lännenelokuva, jonka selviytymiskuvaus vetoaa rujoudellaan. Kuola suupielessä ihmisluonnon alkulähteille ryömimistä häiritsevät vain etäiseksi jäävät hahmot, joihin näyttelijät yrittävät tosin parhaansa mukaan puhaltaa henkeä. Ei tarinan ja sen henkilöiden mutkattomuus kuitenkaan leffaa kaada. Kuten Pertti Jarlan lukijat tietävät, kun karvainen karhu raapii seikkailijamiestä, on kiihkeän fyysinen meno ymmärrettävästi etusijalla.
Kommentit
Lähetä kommentti