(2015)
Room on jännittävimpiä vankilapakofilmejä aikoihin. Kun viisivuotias Jack karkasi leffan huippukohdassa kidnappaajaraiskaajan puutarhavajasta This Will Destroy Youn The Mighty Rio Granden soidessa, jouduin puristamaan kaksin käsin kiinni teatteripenkistäni. Jos kohtaus olisi sijoittunut tarinan loppuun puolenvälin sijaan, hehkuttaisin elokuvaa nyt yhtenä viime vuoden parhaista.
Lenny Abrahamsonin ohjaama ja Emma Donoghuen oman alkuperäisteoksensa pohjalta käsikirjoittama Room paljastuu kuitenkin ristiriitaiseksi teokseksi. Se on samaan aikaan sekä ahdistava että löperö, säväyttävä että lattea, tunteita herättävä että tunteita lypsävä. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös filmin rakenteessa: sen epätasainen jälkimmäinen puolisko jää sykähdyttävän ensimmäisen tunnin jalkoihin.
Yksiselitteisen erinomaista elokuvassa ovat kuitenkin sen roolisuoritukset. Brie Larson on uskottava ja osaansa omistautunut Jackin seitsemän vuotta vankeudessa viettäneenä mutta poikansa kautta elämäniloa löytävänä äitinä. Jackia itseään näyttelevää Jacob Tremblayta on puolestaan mediassa suitsutettu eikä suotta, sillä hän on käytännössä leffan tähti ja kantava voima. Kuvausten aikaan vasta kahdeksanvuotias näyttelijä suoriutuu vaativistakin kohtauksista ammattilaisen varmuudella ja vakuuttavuudella. Vuorosanat voisivat tosin palvella häntä paremmin, sillä hahmolle kirjoitetut kertojamonologit tuntuvat hellyyttävyydessään liian laskelmoiduilta.
Room on tasapainoisimmillaan kuvatessaan äidin ja pojan viettämää aikaan huoneessa. Synkkä todellisuus vaanii jatkuvasti kaksikon arjen taustalla, mutta julmuuksilla ei mehustella. Tapahtumat on esitetty lapsen näkökulmasta, josta katsoen äitiä öisin seksuaalisesti hyväksikäyttävä kidnappaajakin näyttäytyy kuin ilkeänä satuolentona. Jackin ja äidin suhde puolestaan muodostaa leffan inhimillisen ytimen. Koska kerronta rajoittuu filmin alussa yhteen suljettuun tilaan, taitavasti näyteltyihin hahmoihin muodostuu väistämättä side.
Seuratessaan vankilastaan vapautuneiden päähenkilöiden sopeutumista arkielämään Room kadottaa kuitenkin tarinansa parhaimman terän. Huoneen ulkopuolelle sijoittuva osuus ei ole nimittäin yhtä fokusoitunut tai täynnä tunnelatausta kuin elokuvan alkupuoli. Leffan edetessä lohduttomia käänteitä lievitetään lisäksi jatkuvasti tasapaksun, sentimentaalisen alkuperäissävellyksen voimin. Jackin yksinpuhelut tuntuvat niin ikään aina vain enemmän tarkoitukselliselta katsojan manipuloinnilta, joka pyrkii lapsen enkelimäistä viattomuutta hyväksikättäen tiristämään yleisöstä kyyneliä.
Ennen kaikkea olisin silti toivonut Abrahamsonin draamalta merkityksellisempää sanottavaa aiheeseensa, kuin se loppujen lopuksi tarjoaa. Filmin alusta asti on selvää, että Jack tarkastelee maailmaa erilaisesta näkökulmasta kuin hänen äitinsä. Siinä missä äidille elämän rajoittuminen yhteen ainoaan huoneeseen seitsemäksi vuodeksi on valtava menetys, koko ikänsä samaisessa huoneessa viettäneelle Jackille todellisuus vaikuttaa olevan täynnä taikaa ja jokainen uusi asia uteliaisuuden arvoinen. Leffan venyvä jälkipuolisko puolestaan näyttää, miten Jackin avoin suhtautuminen elämään pelastaa traumansa kanssa kamppailevan äidin itsetuhoisuuden partaalta. Keskeisiin teemoihinsa eli ihmisen maailmankuvan subjektiivisuuteen ja rajoittuneisuuteen Room ei kuitenkaan malta pureutua pintaa syvemmälle, vaan niiden käsittely jää polkemaan paikoilleen.
Elokuvan ehtoopuoli pitää kaikesta huolimatta sisällään vaikuttaviakin hetkiä. Julmana mutta todentuntuisena konfliktina mieleen painuu aina mainion William H. Macyn näyttelemän isoisän kyvyttömyys peitellä vastenmielisyyttään kidnappaajan siittämää tyttärenpoikaansa kohtaan. Äidin itsemurhayritys onnistuu myös hätkähdyttämään, etenkin kun kauhistuttavan tapahtuman ensimmäiseksi todistajaksi sattuu hänen oma poikansa.
Room on filminä samaan aikaan sekä positiivinen yllätys että hienoinen pettymys. Trailerin perusteella odotin Abrahamsonin teokselta paljon siirappisempaa ja pateettisempaa sisältöä, joten filmin alkupuolella suorastaan innostuin otteeseensa sieppaavasta tarinasta. Toisaalta vahvan ensimmäisen tunnin jälkeen leffan alkoi tuntua sekä venytetyltä, jännitteettömältä että kyvyttömältä ottamaan teemoistaan kaikkea irti. Varsinaisesta lässähdyksestäkään Roomin kohdalla ei voi puhua, mutta se tekee selväksi kuin Suomen kesä, ettei neljän seinän sisältä ole tarpeen poistua.
Lenny Abrahamsonin ohjaama ja Emma Donoghuen oman alkuperäisteoksensa pohjalta käsikirjoittama Room paljastuu kuitenkin ristiriitaiseksi teokseksi. Se on samaan aikaan sekä ahdistava että löperö, säväyttävä että lattea, tunteita herättävä että tunteita lypsävä. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös filmin rakenteessa: sen epätasainen jälkimmäinen puolisko jää sykähdyttävän ensimmäisen tunnin jalkoihin.
Room on tasapainoisimmillaan kuvatessaan äidin ja pojan viettämää aikaan huoneessa. Synkkä todellisuus vaanii jatkuvasti kaksikon arjen taustalla, mutta julmuuksilla ei mehustella. Tapahtumat on esitetty lapsen näkökulmasta, josta katsoen äitiä öisin seksuaalisesti hyväksikäyttävä kidnappaajakin näyttäytyy kuin ilkeänä satuolentona. Jackin ja äidin suhde puolestaan muodostaa leffan inhimillisen ytimen. Koska kerronta rajoittuu filmin alussa yhteen suljettuun tilaan, taitavasti näyteltyihin hahmoihin muodostuu väistämättä side.
Ennen kaikkea olisin silti toivonut Abrahamsonin draamalta merkityksellisempää sanottavaa aiheeseensa, kuin se loppujen lopuksi tarjoaa. Filmin alusta asti on selvää, että Jack tarkastelee maailmaa erilaisesta näkökulmasta kuin hänen äitinsä. Siinä missä äidille elämän rajoittuminen yhteen ainoaan huoneeseen seitsemäksi vuodeksi on valtava menetys, koko ikänsä samaisessa huoneessa viettäneelle Jackille todellisuus vaikuttaa olevan täynnä taikaa ja jokainen uusi asia uteliaisuuden arvoinen. Leffan venyvä jälkipuolisko puolestaan näyttää, miten Jackin avoin suhtautuminen elämään pelastaa traumansa kanssa kamppailevan äidin itsetuhoisuuden partaalta. Keskeisiin teemoihinsa eli ihmisen maailmankuvan subjektiivisuuteen ja rajoittuneisuuteen Room ei kuitenkaan malta pureutua pintaa syvemmälle, vaan niiden käsittely jää polkemaan paikoilleen.
Room on filminä samaan aikaan sekä positiivinen yllätys että hienoinen pettymys. Trailerin perusteella odotin Abrahamsonin teokselta paljon siirappisempaa ja pateettisempaa sisältöä, joten filmin alkupuolella suorastaan innostuin otteeseensa sieppaavasta tarinasta. Toisaalta vahvan ensimmäisen tunnin jälkeen leffan alkoi tuntua sekä venytetyltä, jännitteettömältä että kyvyttömältä ottamaan teemoistaan kaikkea irti. Varsinaisesta lässähdyksestäkään Roomin kohdalla ei voi puhua, mutta se tekee selväksi kuin Suomen kesä, ettei neljän seinän sisältä ole tarpeen poistua.
Kommentit
Lähetä kommentti