Room

Room on jännittävimpiä vankilapakofilmejä aikoihin. Kun viisivuotias Jack karkasi leffan huippukohdassa kidnappaajaraiskaajan puutarhavajasta This Will Destroy Youn The Mighty Rio Granden soidessa, jouduin puristamaan kaksin käsin kiinni teatteripenkistäni. Jos kohtaus olisi sijoittunut tarinan loppuun puolenvälin sijaan, hehkuttaisin elokuvaa nyt yhtenä viime vuoden parhaista.

Lenny Abrahamsonin ohjaama ja Emma Donoghuen romaaninsa pohjalta käsikirjoittama Room paljastuu kuitenkin ristiriitaiseksi teokseksi. Se on samaan aikaan sekä ahdistava että löperö, säväyttävä että lattea, tunteita herättävä että tunteita lypsävä. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös filmin rakenteessa: sen epätasainen jälkimmäinen puolisko jää sykähdyttävän ensimmäisen tunnin jalkoihin.

Yksiselitteisen erinomaista elokuvassa ovat kuitenkin sen roolisuoritukset. Brie Larson on uskottava ja osaansa omistautunut Jackin äitinä, joka viettää seitsemän vuotta vankeudessa mutta löytää poikansa kautta elämäniloa. Jackia itseään näyttelevää Jacob Tremblayta on puolestaan mediassa suitsutettu eikä suotta, sillä hän on käytännössä leffan tähti ja kantava voima. Kuvausten aikaan vasta kahdeksanvuotias näyttelijä suoriutuu vaativistakin kohtauksista ammattilaisen varmuudella ja vakuuttavuudella. Hahmolle kirjoitetut kertojamonologit tuntuvat tosin hellyyttävyydessään jo tarpeettoman laskelmoiduilta.

Room on tasapainoisimmillaan kuvatessaan äidin ja pojan viettämää aikaan huoneessa. Synkkä todellisuus vaanii jatkuvasti kaksikon arjen taustalla, mutta julmuuksilla ei mehustella. Tapahtumat on esitetty lapsen näkökulmasta, josta katsoen äitiä öisin seksuaalisesti hyväksikäyttävä kidnappaajakin näyttäytyy kuin ilkeänä satuolentona. Jackin ja äidin suhde puolestaan muodostaa leffan inhimillisen ytimen. Koska kerronta rajoittuu filmin alussa yhteen suljettuun tilaan, taitavasti näyteltyihin hahmoihin muodostuu väistämättä side.

Seuratessaan vankilastaan vapautuneiden päähenkilöiden sopeutumista arkielämään Room kadottaa kuitenkin tarinansa parhaimman terän. Huoneen ulkopuolelle sijoittuva osuus ei ole nimittäin yhtä fokusoitunut tai täynnä tunnelatausta kuin elokuvan alkupuoli. Leffan edetessä lohduttomia käänteitä lievitetään ensinnäkin jatkuvasti tasapaksun, sentimentaalisen alkuperäissävellyksen voimin. Toiseksi Jackin yksinpuhelut tuntuvat aina vain enemmän tarkoitukselliselta katsojan manipuloinnilta, joka pyrkii lapsen enkelimäistä viattomuutta hyväksikättäen tiristämään yleisöstä kyyneliä.

Ennen kaikkea olisin silti toivonut Abrahamsonin draamalta merkityksellisempää sanottavaa aiheeseensa, kuin se loppujen lopuksi tarjoaa. Filmin alusta asti on selvää, että Jack tarkastelee maailmaa erilaisesta näkökulmasta kuin hänen äitinsä. Siinä missä äidille elämän rajoittuminen yhteen ainoaan huoneeseen seitsemäksi vuodeksi on valtava menetys, koko ikänsä samaisessa huoneessa viettäneelle Jackille todellisuus vaikuttaa olevan täynnä taikaa ja jokainen uusi asia uteliaisuuden arvoinen.

Leffan venyvä jälkipuolisko näyttää, miten Jackin avoin suhtautuminen elämään pelastaa traumansa kanssa kamppailevan äidin itsetuhoisuuden partaalta. Äidin varsinainen selviytymiskertomus alkaa nimittäin vasta vapautumisen jälkeen. Keskeisiin teemoihinsa eli ihmisen maailmankuvan subjektiivisuuteen ja rajoittuneisuuteen Room ei kuitenkaan pureudu pintaa syvemmälle, vaan niiden käsittely jää polkemaan paikoilleen.

Elokuvan loppupuoli pitää kaikesta huolimatta sisällään vaikuttaviakin hetkiä. Julmana mutta todentuntuisena hetkenä mieleen painuu aina mainion William H. Macyn näyttelemän isoisän kyvyttömyys peitellä vastenmielisyyttään kidnappaajan siittämää tyttärenpoikaansa kohtaan. Äidin itsemurhayritys myös hätkähdyttää, etenkin kun kauhistuttavan tapahtuman ensimmäiseksi todistajaksi sattuu hänen oma poikansa.

Room on filminä samaan aikaan sekä positiivinen yllätys että hienoinen pettymys. Trailerin perusteella odotin Abrahamsonin teokselta paljon siirappisempaa ja pateettisempaa sisältöä, joten filmin alkupuolella suorastaan innostuin otteeseensa tempaisevasta tarinasta. Toisaalta vahvan ensimmäisen tunnin jälkeen leffa tuntuu sekä kummallisen jännitteettömältä että kyvyttömältä ottamaan teemoistaan kaikkea irti. Varsinaisesta lässähdyksestäkään Roomin kohdalla ei voi puhua, mutta se tekee selväksi kuin Suomen kesä, ettei neljän seinän sisältä ole tarpeen poistua.