(2015)
Finanssialan termien tarkoitus on saada kuulija tuntemaan itsensä typeräksi ja suuntaamaan huomionsa muualle, kertoo vuoden 2008 pankkikriisin ympärille kietoutuva The Big Short. Näin todettuaan leffa kohtelee katsojaansa alusta loppuun kuin keskittymishäiriöistä idioottia. Kyseessä on joko nerokasta ironiaa tai raivostuttavin tapa kertoa tositarina, mihin olen koskaan törmännyt.
Adam McKayn ohjaaman The Big Shortin aihe on poikkeuksellisen tärkeä mutta elokuvan asenne kuin itsestään liikoja luulevalla, näsäviisaalla Scorsese-fanipojalla. Sen varsinainen sisältö suorastaan hautautuu jatkuvan väkinäisen läpänheiton, nopeiden leikkausten ja neljännen seinän rikkomisten alle. Filmi tuntuu kovasti siltä kuin se haluaisi olla The Wolf of Wall Street ymmärtämättä, ettei Scorsesen ja esimerkiksi Woody Allenin kaltaisten visionäärien käsissä vastaavanlainen tyylikeinojen viljely ole itsetarkoitus. McKay ei sen sijaan luota leffakansan kiinnostuvan siitä, mitä hänellä on kerrottavanaan, ellei valkokangasta korista piirretty penis tai alaston Margot Robbie.
Elokuvan julkkis-cameoiden voi toisaalta ajatella piikittelevän katsojia juuri siitä, että ainoa tapa saada heidät havahtumaan vakaviin asioihin on upottaa tieto niistä popkulttuurikoneiston suoltaman jätteen sekaan. Taloustermejä katsojalle avaavatkin filmissä Robbien lisäksi myös muun muassa Anthony Bourdain ja Selena Gomez. Leffa ei tosin millään muotoa pakota yleisöään tarkastelemaan kriittisesti omaa mediakulutustaan. Sitä vastoin se kannustaa teatteripenkin lämmittäjää myhäilemään ja tuntemaan itsensä fiksummaksi kuin huiputtavat talousihmiset, vaikka samaan aikaan hänen huomionsa ryöstävät tissit, pippelivitsit sekä Ryan Gosling raportoimassa falsettiäänellä nänneistään.
Yleisön kosiskelu The Big Shortissa ilmenee kaikkein räikeimmin siinä, millaisessa valossa se esittää pankkiirit, lainanantajat ja bisnesmiehet. He näet näyttäytyvät elokuvassa muutamia päähenkilöitä lukuunottamatta joko röyhkeinä juntteina tai niljakkaina, ylimielisinä sikoina. Finanssialan konseptien selitykset toisaalta aliarvioivat katsojaa jatkuvasti. Esimerkiksi CDO-velkakirjojen periaate olisi leffasta helposti hahmotettavissa ilman sitä havainnollistavaa väkinäistä kokkausanalogiaakin. Paremmin käsikirjoitettu filmi olisi upottanut käsitteiden selitykset itse tarinaan taukoamattoman, päälleliimatun Wikipedia-esitelmöinnin sijaan.
Ilman jatkuvaa ekspositiota silmään toisaalta pistäisi, kuinka yksinkertainen McKayn komedian draaman kaari on: päähenkilöt pelaavat riskillä pankkeja vastaan, ja vaikka hetken näyttää pahalta, lopulta he voittavat. Lukuisten toisistaan irrallisten, ohuiksi jäävien hahmojensa vuoksi elokuva tosin tuntuu tästä huolimatta täyteen pakatulta.
Filmin olisikin kannattanut keskittyä yksistään Steve Carellin näyttelemän Mark Baumin edesottamuksiin, sillä hän edustaa tarinan ylivoimaisesti mielenkiintoisinta antia. Carell tuo leffaan inhimillisyyttä esittäessään antaumuksella maailman menoon kyynistynyttä mutta rehellistä ja oikeudentuntoista sijoitusrahastonhoitajaa. Hänen turhautuneisuuteensa pystyy vaivatta samaistumaan, minkä lisäksi Baum on leffan hahmoista ainoa, joka ansaitsee jollain tasolla katsojien sympatiat puolelleen.
Muista tähdistä Christian Bale tasapainoilee ylinäyttelyn rajamailla eksentrisenä tohtori Burryna, joka ensimmäisenä havaitsee asuntomarkkinakuplan olemassaolon. Gosling on puolestaan lipevän kertojan ja liikemiehen roolissaan ainoastaan rasittava, epähauska mouhottaja. Myös Brad Pitt nähdään leffassa karismaattisen hillittynä veteraanisijoittajana, mutta hänen hahmoonsa ei pureuduta pintaa syvemmälle.
Puolenvälinsä jälkeen The Big Short alkaa kaikesta huolimatta tempaista mukaansa, kun sen pakkomielteisesti yleisöä miellyttämään pyrkivä huumori laantuu ja leffan ote muuttuu asialinjaisemmaksi. Tyystin turhanaikaisesta pelleilystä ei eroon päästä, mutta itse elokuvan aihe on sen verran tärkeä ja kiehtova, että siihen uppoutuu mielellään keskinkertaisestikin kerrottuna. Baumin hahmo saa myös filmin edetessä koko ajan enemmän aikaa kameran edessä.
Tositarinaelokuvana The Big Short on Oscareissa pidemmän korren vetäneen Spotlightin vastakohta. Siinä missä Spotlight kunnioittaa yleisöään ja käsittelee aihettaan vakavissaan, The Big Short taputtaa katsojiensa päälaelle säälivästi ja käärii kuivakkaaksi kuvittelemansa kokonaisuuden seksivau-kuvastoon.
McKayn talouskriisikuvaus on kuitenkin yksi niistä elokuvista, jonka sanomallinen sisältö nousee tärkeydessään ontuvan esitystavan yläpuolelle. Viisaasti filmi ei myöskään pyri jättämään hyvää mieltä ja pörröistä oloa jälkeensä, vaan varoittaa sen sijaan tulevaisuudessa vaanivasta seuraavasta finanssikuplasta. Elokuvana The Big Short on kaiken kaikkiaan hyvää tarkoittava mutta ärsyttävä, äänekäs, lapsellinen ja itseään todellista älykkäämmäksi kuvitteleva tapaus. Koska tulin juuri kuvailleeksi keskeisimmät luonteenpiirteeni, olisi minun tekopyhää suhtautua siihen äärimmäisen nyrpeästi.
Adam McKayn ohjaaman The Big Shortin aihe on poikkeuksellisen tärkeä mutta elokuvan asenne kuin itsestään liikoja luulevalla, näsäviisaalla Scorsese-fanipojalla. Sen varsinainen sisältö suorastaan hautautuu jatkuvan väkinäisen läpänheiton, nopeiden leikkausten ja neljännen seinän rikkomisten alle. Filmi tuntuu kovasti siltä kuin se haluaisi olla The Wolf of Wall Street ymmärtämättä, ettei Scorsesen ja esimerkiksi Woody Allenin kaltaisten visionäärien käsissä vastaavanlainen tyylikeinojen viljely ole itsetarkoitus. McKay ei sen sijaan luota leffakansan kiinnostuvan siitä, mitä hänellä on kerrottavanaan, ellei valkokangasta korista piirretty penis tai alaston Margot Robbie.
Yleisön kosiskelu The Big Shortissa ilmenee kaikkein räikeimmin siinä, millaisessa valossa se esittää pankkiirit, lainanantajat ja bisnesmiehet. He näet näyttäytyvät elokuvassa muutamia päähenkilöitä lukuunottamatta joko röyhkeinä juntteina tai niljakkaina, ylimielisinä sikoina. Finanssialan konseptien selitykset toisaalta aliarvioivat katsojaa jatkuvasti. Esimerkiksi CDO-velkakirjojen periaate olisi leffasta helposti hahmotettavissa ilman sitä havainnollistavaa väkinäistä kokkausanalogiaakin. Paremmin käsikirjoitettu filmi olisi upottanut käsitteiden selitykset itse tarinaan taukoamattoman, päälleliimatun Wikipedia-esitelmöinnin sijaan.
Filmin olisikin kannattanut keskittyä yksistään Steve Carellin näyttelemän Mark Baumin edesottamuksiin, sillä hän edustaa tarinan ylivoimaisesti mielenkiintoisinta antia. Carell tuo leffaan inhimillisyyttä esittäessään antaumuksella maailman menoon kyynistynyttä mutta rehellistä ja oikeudentuntoista sijoitusrahastonhoitajaa. Hänen turhautuneisuuteensa pystyy vaivatta samaistumaan, minkä lisäksi Baum on leffan hahmoista ainoa, joka ansaitsee jollain tasolla katsojien sympatiat puolelleen.
Puolenvälinsä jälkeen The Big Short alkaa kaikesta huolimatta tempaista mukaansa, kun sen pakkomielteisesti yleisöä miellyttämään pyrkivä huumori laantuu ja leffan ote muuttuu asialinjaisemmaksi. Tyystin turhanaikaisesta pelleilystä ei eroon päästä, mutta itse elokuvan aihe on sen verran tärkeä ja kiehtova, että siihen uppoutuu mielellään keskinkertaisestikin kerrottuna. Baumin hahmo saa myös filmin edetessä koko ajan enemmän aikaa kameran edessä.
McKayn talouskriisikuvaus on kuitenkin yksi niistä elokuvista, jonka sanomallinen sisältö nousee tärkeydessään ontuvan esitystavan yläpuolelle. Viisaasti filmi ei myöskään pyri jättämään hyvää mieltä ja pörröistä oloa jälkeensä, vaan varoittaa sen sijaan tulevaisuudessa vaanivasta seuraavasta finanssikuplasta. Elokuvana The Big Short on kaiken kaikkiaan hyvää tarkoittava mutta ärsyttävä, äänekäs, lapsellinen ja itseään todellista älykkäämmäksi kuvitteleva tapaus. Koska tulin juuri kuvailleeksi keskeisimmät luonteenpiirteeni, olisi minun tekopyhää suhtautua siihen äärimmäisen nyrpeästi.
Kommentit
Lähetä kommentti