(2016)
Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin House of Cardsin neljännen kauden trailerin päätteeksi. Kevin Spaceyn lopetussanat heijastelevat nimittäin hyytävästi Yhdysvaltain presidentinvaalitaiston tämänhetkistä tilannetta: "I think America deserves Frank Underwood… And in your heart, you know I'm right." Muutama vuosi takaperin, kun House of Cardsin ensimmäinen kausi ilmestyi Netflixiin, Frank Underwood vaikutti vain kärjistetyltä opportunistisen poliitikon karikatyyrilta. Nyt hän tuntuu sitä vastoin todellisten kandidaattien rinnalla jopa varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Saska Saarikoski kirjoittaa Helsingin Sanomien 4.6. kuukausiliitteessä Donald Trumpia käsittelevässä reportaasissaan: "Kun me kirjoittajat lähdemme ottamaan ihmisestä selvää, yritämme riisua hänen roolejaan toivoen, että jostain niiden alta löytyy todellinen ihminen, jota ymmärtämällä voimme tulkita tai ehkä jopa ennustaa hänen tekojaan. – – Jo näytelmäkirjailija Henrik Ibsen huomasi kuitenkin, että ihminen voi olla kuin sipuli: pelkkiä kerroksia." Olen House of Cardsin aiempien kausien kohdalla kritisoinut sitä, miten Frankin hahmoon on vaikea saada inhimillistä tarttumapintaa. Saarikosken teksti sopii kuitenkin sarjan fiktiiviseen presidenttiin niin häiriinnyttävän hyvin, että alan epäillä show'n pelanneen päähahmollaan ovelampaa peliä kuin osasin odottaakaan.
Poliitikkona Frank on tottunut pitämään yllä julkisivua. Hänen katsojalleen salassa paljastama puolensa on kuitenkin vain yksi naamio muiden takana. Ajoittain näemme pilkahduksia siitä, mitä hänen sisimpäänsä kenties kätkeytyy, kuten ensimmäisen kauden kahdeksannessa jaksossa hänen tavatessa vanhat opiskelutoverinsa. Nämä hetket jäävät kuitenkin kerta toisensa jälkeen pelkiksi häivähdyksiksi ja itse mies mysteeriksi. Frank pyörittää sujuvasti poliittista teatteria, mutta shakespearelaiset monologit ja katsojan puhuttelut vihjaavat, että näytelmää ja teatteria on myös se, mitä sarjan yleisö näkee.
Petolliset ulkokuoret kohoavat tärkeään osaan House of Cardsin neljännellä tuotantokaudella, joka suuntaa huomionsa informaation ja mielikuvien manipulointiin Internetin aikakaudella. Frankin republikaanivastustajaksi presidenttikisassa asettuu näet Joel Kinnamanin näyttelemä nuori ja niljakas veteraanikomistus, Will Conway. Verkon välityksellä Conway on kiiltokuvamaisine perheineen taukomatta äänestäjiensä tietoisuudessa ja elää sosiaalisen median aallonharjalla, toisin kuin vanhempaa sukupolvea edustava vastustajansa. Hän hallitsee poliittisen spektaakkelin täydellisesti muovaten itsestään hakukoneosumien ja reaaliaikaisten videolähetysten välityksellä kuin äärimmäisen tosi-tv-tähden.
Show'n neljäs kausi tiedostaakin, miten merkittävä valta suurilla Facebookin ja Googlen kaltaisilla toimijoilla on suuriin ihmismassoihin. Pienillä hienovaraisilla valinnoilla sen suhteen, mitä uutisia ja mainoksia käyttäjälle näytetään, voidaan vaikuttaa laajasti pahaa aavistamattomien surffailijoiden mielipiteisiin. Frank ei jääkään kaudella toimettomaksi Conwayn web- ja some-ylivallan edessä vaan valjastaa NSA:n valvontakoneiston kirnuamaan data-analyysia kampanjansa edistämiseksi.
House of Cardsin presidenttiehdokaat haluavat äänestäjien ennen kaikkea samastuvan heihin ja tarinaan, jota he itsestään kertovat. Frankin leivissä työskentelevä datatieteilijä, Aidan, havaitsee puolestaan, mihin piirteeseen kansalaisten egossa istuvan presidenttiparin täytyy vedota: "The Conways are everything everyone wants to be. You're everything everyone wants to become"
Aidanin toteamus paljastaa myös jotain oleellista katsojan suhteesta Frankiin ja Claireen. Vaikka tiedämme, mitä kauheuksia parivaljakko on tehnyt, seuraamme heitä haltioituneena. Presidentin karisma, häikäilemättömyys ja viekkaus esimerkiksi hurmaavat siitä huolimatta, että hän on ihmisenä moraaliton ja vastenmielinen sosiopaatti. Väitän, että juonittelevina kädellisinä myös itse samastumme Frankiin ja hänen kykyynsä kieroilla vastustajansa jalustaltaan. Miksi muuten seuraisimme innolla ahmien jo neljättä kautta sarjaa, jossa paha jatkuvasti voittaa?
Tony Sopranon tavoin Frankilla ja Clairella onkin sydämettömyydestään huolimatta myös lumoava, puolensa. Sen lisäksi, että Kevin Spacey ja Robin Wright näyttelijätyö muovaa hahmoista vangitsevia persoonia, he ovat kaksi toisilleen ihailtavan omistautunutta ihmistä, jotka varjelevat leppymättä toistensa etua. Heidän päämäärätietoisuutensa, suunnitelmallisuutensa ja vetovoimansa valloittavat, vaikka tiedämme häijyt tarkoitusperät niiden takana. Kysymys siis kuuluu: jos salaa identifioidumme julkisivua taitavasti ylläpitäviin, valehteleviin mutta silti karismaattisiin ja menestyviin ihmisiin, olemmeko siinä tapauksessa ansainneet heidän kaltaisensa johtajat?
Kaiken kaikkiaan neljännellä kaudellaan House of Cards tuntuu ilahduttavasti jälleen sarjalta, joka tietää, mitä se tahtoo olla. Show on jo hypännyt niin kiistämättömästi vaihtoehtotodellisuuden puolelle, etteivät epäuskottavuudet suhteessa reaalimaailmaan häiritse enää samoin kuin ennen. Toisaalta verrattuna tosielämään juonikuviot eivät loppujen lopuksi edes vaikuta totaalisen älyttömiltä.
Tietyllä tapaa onkin erittäin puhuttelevaa, kuinka läheisiä mielleyhtymiä todellisiin tapahtumiin sarjan suureelliset käänteet herättävät. Clairen varapresidenttiehdokkaaksi nostava suhmurointi demokraattien puoluekokouksissa olisi jotain, mitä voisi kuvitella tapahtuvan vain fiktiossa, elleivät Hillary Clintonin tukijoukkojen kieroilut Nevadan todellisessa vaalikokouksessa tuntuisi likipitäen yhtä uskomattomilta. ISIS:in kuvitteellisen vastakappaleen, ICO:n, järjestämä panttivankitilanne kauden loppupuolella on sekin tarinankaarena kuin 24:stä karannut. Kun toisaalta muistetaan sekä Eurooppaa viime aikoina ravistelleet terroriteot että veriset ääri-islamistiset iskut USA:n kamaralla, ei skenaariota tohdi tuomita auttamattoman kaukaa haetuksi.
Show'n kaikkia hullutuksia ei ole silti edelleenkään helppo sulattaa. Varsin epävakuuttavana voi pitää esimerkiksi sitä, että Frank onnistuu pelottelemaan kivikovan Catherine Durantin perääntymään varapresidenttiehdokkuudestaan pelkällä implikoidulla tappouhkauksella. Kun Clairen panttivankiselkkauksessa puolelleen taivuttelema terroristijohtaja päättää vuorostaan pettää amerikkalaiset ja antaa komentoja kidnappaajille arabiaksi, on jokseenkin naurettavaa, ettei paikalla ole tilanteen varalta yhtäkään tulkkia.
Neljännen kauden ensimmäisten episodien aikana kerkesin jo kummastella, onko House of Cards viimein hylännyt ikonisimman tavaramerkkinsä, kun Frank ei kääntynyt rupattelemaan kertaakaan kameralle. Finaalijaksossaan sarja laittaa kuitenkin sääntökirjansa uusiksi, sillä Frankin lisäksi myös Claire rikkoo neljännen seinän — joskin vain katseellaan. Päähahmojen yhteinen kaari noudattelee kaudella samanlaista kehitystä kuin show'n suhde rakkaimpaan tehokeinoonsa: he aloittavat syvissä riidoissa mutta lujittavat välinsä vahvemmiksi kuin ne koskaan aiemmin ovat olleet.
Frankin kauden viimeiset sanat antavat puolestaan ajattelemisen aihetta. "We don't submit to terror. We make the terror", hän ilmoittaa katsojalle. Lausahduksen me-tekijän voikin tulkita viittaavan presidenttiparin itsensä ohella myös yleisesti johtajiin, jotka ohjailevat kansalaisiaan lietsomalla näihin irrationaalisia pelkoja.
House of Cardsin yksi ongelmista on ollut se, ettei sarja ole pystynyt täysin sovittamaan yhteen kahta eri puoltaan, shokeeraavaa jännitysnäytelmää ja vakavasti otettavaa poliittista draamaa. Tosielämän politiikan muuttuessa kuitenkin päivä päivältä käsittämättömämmäksi myös Netflixin lippulaivashow'n absurdit kuviot kommentoivat sitä yhä osuvammin. Samalla Frankin ja Clairen onttous hahmoina alkaa vaikuttaa puutteellisen käsikirjoituksen sijaan yhä enemmän tarkoituksella rakennetulta mysteeriltä. Korttien kestit pitävät otteessaan tiiviimmin sitten ensimmäisen kautensa, sillä ennen hieman huojuva talo on jälleen tasapainossa.
Saska Saarikoski kirjoittaa Helsingin Sanomien 4.6. kuukausiliitteessä Donald Trumpia käsittelevässä reportaasissaan: "Kun me kirjoittajat lähdemme ottamaan ihmisestä selvää, yritämme riisua hänen roolejaan toivoen, että jostain niiden alta löytyy todellinen ihminen, jota ymmärtämällä voimme tulkita tai ehkä jopa ennustaa hänen tekojaan. – – Jo näytelmäkirjailija Henrik Ibsen huomasi kuitenkin, että ihminen voi olla kuin sipuli: pelkkiä kerroksia." Olen House of Cardsin aiempien kausien kohdalla kritisoinut sitä, miten Frankin hahmoon on vaikea saada inhimillistä tarttumapintaa. Saarikosken teksti sopii kuitenkin sarjan fiktiiviseen presidenttiin niin häiriinnyttävän hyvin, että alan epäillä show'n pelanneen päähahmollaan ovelampaa peliä kuin osasin odottaakaan.
Petolliset ulkokuoret kohoavat tärkeään osaan House of Cardsin neljännellä tuotantokaudella, joka suuntaa huomionsa informaation ja mielikuvien manipulointiin Internetin aikakaudella. Frankin republikaanivastustajaksi presidenttikisassa asettuu näet Joel Kinnamanin näyttelemä nuori ja niljakas veteraanikomistus, Will Conway. Verkon välityksellä Conway on kiiltokuvamaisine perheineen taukomatta äänestäjiensä tietoisuudessa ja elää sosiaalisen median aallonharjalla, toisin kuin vanhempaa sukupolvea edustava vastustajansa. Hän hallitsee poliittisen spektaakkelin täydellisesti muovaten itsestään hakukoneosumien ja reaaliaikaisten videolähetysten välityksellä kuin äärimmäisen tosi-tv-tähden.
House of Cardsin presidenttiehdokaat haluavat äänestäjien ennen kaikkea samastuvan heihin ja tarinaan, jota he itsestään kertovat. Frankin leivissä työskentelevä datatieteilijä, Aidan, havaitsee puolestaan, mihin piirteeseen kansalaisten egossa istuvan presidenttiparin täytyy vedota: "The Conways are everything everyone wants to be. You're everything everyone wants to become"
Aidanin toteamus paljastaa myös jotain oleellista katsojan suhteesta Frankiin ja Claireen. Vaikka tiedämme, mitä kauheuksia parivaljakko on tehnyt, seuraamme heitä haltioituneena. Presidentin karisma, häikäilemättömyys ja viekkaus esimerkiksi hurmaavat siitä huolimatta, että hän on ihmisenä moraaliton ja vastenmielinen sosiopaatti. Väitän, että juonittelevina kädellisinä myös itse samastumme Frankiin ja hänen kykyynsä kieroilla vastustajansa jalustaltaan. Miksi muuten seuraisimme innolla ahmien jo neljättä kautta sarjaa, jossa paha jatkuvasti voittaa?
Kaiken kaikkiaan neljännellä kaudellaan House of Cards tuntuu ilahduttavasti jälleen sarjalta, joka tietää, mitä se tahtoo olla. Show on jo hypännyt niin kiistämättömästi vaihtoehtotodellisuuden puolelle, etteivät epäuskottavuudet suhteessa reaalimaailmaan häiritse enää samoin kuin ennen. Toisaalta verrattuna tosielämään juonikuviot eivät loppujen lopuksi edes vaikuta totaalisen älyttömiltä.
Show'n kaikkia hullutuksia ei ole silti edelleenkään helppo sulattaa. Varsin epävakuuttavana voi pitää esimerkiksi sitä, että Frank onnistuu pelottelemaan kivikovan Catherine Durantin perääntymään varapresidenttiehdokkuudestaan pelkällä implikoidulla tappouhkauksella. Kun Clairen panttivankiselkkauksessa puolelleen taivuttelema terroristijohtaja päättää vuorostaan pettää amerikkalaiset ja antaa komentoja kidnappaajille arabiaksi, on jokseenkin naurettavaa, ettei paikalla ole tilanteen varalta yhtäkään tulkkia.
Frankin kauden viimeiset sanat antavat puolestaan ajattelemisen aihetta. "We don't submit to terror. We make the terror", hän ilmoittaa katsojalle. Lausahduksen me-tekijän voikin tulkita viittaavan presidenttiparin itsensä ohella myös yleisesti johtajiin, jotka ohjailevat kansalaisiaan lietsomalla näihin irrationaalisia pelkoja.
House of Cardsin yksi ongelmista on ollut se, ettei sarja ole pystynyt täysin sovittamaan yhteen kahta eri puoltaan, shokeeraavaa jännitysnäytelmää ja vakavasti otettavaa poliittista draamaa. Tosielämän politiikan muuttuessa kuitenkin päivä päivältä käsittämättömämmäksi myös Netflixin lippulaivashow'n absurdit kuviot kommentoivat sitä yhä osuvammin. Samalla Frankin ja Clairen onttous hahmoina alkaa vaikuttaa puutteellisen käsikirjoituksen sijaan yhä enemmän tarkoituksella rakennetulta mysteeriltä. Korttien kestit pitävät otteessaan tiiviimmin sitten ensimmäisen kautensa, sillä ennen hieman huojuva talo on jälleen tasapainossa.
Kommentit
Lähetä kommentti