(Star Wars, 1977)
"Ei oo häpee olla nopee", tuumasi Han mielessään ja laukaisi aseensa. Harmy's Despecialized Edition on jokaisen Star Wars -fanin tyydyttävä katselukokemus.
Nykypäivänä alkuperäistä Star Wars -trilogiaa on lähes mahdoton saada käsiinsä versiona, joka olisi säästynyt George Lucasin jälkikäteistohtoroinnilta. Harmy-nimellä tunnetun tšekkiläisen amatöörin eri lähteistä kokoon parsima 720p-tarkkuuksinen Despecialized Edition -restauraatio palauttaa kuitenkin leffakolmikon muotoon, jollaisina ne alkujaan elokuvateattereissa esitettiin. Poissa ovat rumat CGI-hirmuliskot, tyritty Hanin ja Greedon kohtaaminen, Hayden Christensen, Vaderin nolo "NOOOOOOOO!"-huudahdus, pieleen säädetty väripaletti, kaikki. Despecialized Edition on vertaansa vailla oleva kulttuuriteko.
Harmyn muokkaustyön ansiosta näin myös itse vuoden 1977 Tähtien sodan ensimmäistä kertaa peukaloimattomana versiona. Editoinnin tasokkuus yllätti minut totaalisesti, sillä Internetistä ladattavissa oleva lopputulos on huippuammattimaista jälkeä. En kannusta ketään laittomuuksiin, mutta kyseessä on yksinkertaisesti tämän hetken paras olemassaoleva näkemys originaalitrilogiasta. Voi hitsi. Huhhuh. Ai että.
Vuosien jälkeen uudelleen katsottuna alkuperäinen Tähtien sota yllättää hidastempoisella aloituksellaan. Päähenkilön ensiesiintymiseen kuluu ikonisista ryömivistä alkuteksteistä jopa neljännestunti. Filmin ensimmäinen todellinen toimintakohtaus, jossa hahmot ovat keskeisenä osapuolena, nähdään vuorostaan vasta 50 minuutin rajapyykin jälkeen. Sympaattinen parivaljakko R2-D2 ja C-3PO tempaisee kuitenkin välittömästi tarinaan mukaan. Kaksikon keskinäistä kemiaa ei vähennä lainkaan edes se, että molemmat ovat robotteja.
Kun tuleva jediritari, Luke, viimein astuu kuvaan, filmi tutustuttaa hänet katsojalle ihailtavalla tehokkuudella. Jo hänen ensimmäinen kohtauksensa tekee selväksi hänen nimensä ja sosiaalisen asemansa sekä vihjaa teemamusiikin kautta, että kyseessä on tarinan kannalta merkittävä hahmo. Tämän jälkeen leffa tuo vaivihkaa ilmi myös hänen taustansa ja motiivinsa. Ensimmäisen näytöksen huipentuessa huikeaan kaksoisauringonlaskuun hänet on kuin huomaamattaan hyväksynyt kertomuksen sankariksi. Luken tuntemuksiin Tatoiinen kamaralla tiivistyykin koko Star Wars -saagan viehätyksen perusta: kaipuu johonkin kaukaiseen ja arkisesta poikkeavaan — eskapismi.
Esiteltyään päähenkilönsä Lucasin avaruusfantasia vyöryttää kankaalle toinen toistaan vangitsevampia hahmoja. Heistä Obi-Wan Kenobi on Alec Guinnessin lempeän isällisen roolisuorituksen myötä iskostunut kulttuuriseen alitajuntaan vanhan viisaan tietäjän arkkityyppinä. Harrison Fordin Han Solo vakuuttaa sen sijaan kaikkien veijareiden kuninkaana, joka lainaa elkeitään muun muassa spagettiwesternien antisankareilta. Darth Vaderin asteleminen estradille elokuvan ensiminuuteilla on puolestaan jo itsessään vakuuttava kohtaus, mutta viimeistään kuolematon "I find your lack of faith disturbing" -lausahdus myy hänet yleisölle todellisena Saatanana. Pohjimmiltaan nämä sivuhenkilöt ovat leffassa vain mieleenpainuvia karikatyyreja, mutta toisaalta juuri siksi he myös rikastavat kertomusta onnistuneesti.
Jos Lucas jotain voimaa silti käyttää kuin suolle meditoimaan vetäytynyt suurmestari, niin mielikuvituksen voimaa. Koko elokuvan ensimmäinen tunti taustoittaa tarinan maailmaa lukuisine avaruusolioineen, teknologioineen, ympäristöineen, historioineen ja sivulauseissa mainittuine nimineen, joihin ei myöhemmin edes palata. Näin syntyy tehokas vaikutelma isommasta universumista kuin katsojalle varsinaisesti näytetään. Jopa itse Voiman käsite nostetaan pöydälle ilman fanfaareja, kuin kyseessä olisi filmin todellisuuteen alusta asti kuulunut luonnonilmiö. Leffa valottaa myös yllättävän paljon keskeisten tapahtumien varjossa kytevää politiikkaa: en muistanut lainkaan, että muun muassa galaktisen senaatin hajottaminen näyttelee merkittävää osaa käänteiden joukossa.
Kaiken kaikkiaan tällaisista itsestään selvän tuntuisista mutta huolella kootuista palasista voi havaita, ettei Tähtien sota ei ole saavuttanut asemaansa ansaitsemattomasti. Sitä vastoin se on äärimmäisen etevästi tehty elokuva, joka hallitsee tarinankerronnan peruspilarit aivan toisella tavalla kuin suurin osa nykypäivän blockbuster-jätteestä.
Aidosti rakastettavan filmistä tekee silti hahmojen välinen kemia ja siitä kumpuava charmikas huumori. Kemiaa todistaakseen ei tarvitse kuin vilkaista leffan lopetuskohtausta, jossa hahmojen sanaton viestintä kertoo heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan enemmän kuin dialogi koskaan kykenisi. Kuolemattomat heitot, kuten "Let the wookie win" ja "Boring conversation anyway", naurattavat puolestaan vuosien jälkeenkin.
Huomasin elokuvan aikana hekottelevani myös jutuille, jotka lapsena eivät rekisteröityneet tajuntaan. Kun Han esimerkiksi kiusoittelee Lukea spekuloimalla, voisiko hänen ja prinsessa Leian välille syntyä jotain, Luken mustasukkaisen jyrkkä "ei" on täyttä komediakultaa. Positiivisena puolena mainittakoon myös se, että trilogian aloitusosassa Leia on vielä tosissaan vahva naishahmo eikä prinsessan arvonimestään huolimatta mikään passiivinen romanttinen valloitus. Kuten arvon leidi itse pelastajilleen huomauttaa: "Somebody has to save our skins!"
Elokuvan suosion syitä eritellessä ei sovi myöskään vähätellä John Williamsin musiikkeja. Popkulttuuriin pysyvän jälkensä jättäneet melodiat Main Titlestä Cantina Bandiin muodostavat yhden pilareista, jota ilman Tähtien sota ei olisi Tähtien sota.
Erityisellä mielenkiinnolla seurasin silti Despecialized Editionin erikoistehosteita. CGI:n loistaessa poissaolollaan lopun kapinallisten taistelu Kuolemantähteä vastaan on suorastaan huikaisevaa katsottavaa, sillä alkuperäiset pienoismalliefektit näyttävät yksinkertaisesti tietokoneanimaatiota uskottavammilta. Otokset, joita Lucas ei myöhemmissäkään versioissa uskaltanut sormeilla, tuntuvat puolestaan vanhemmiten yhtä huimaavilta kuin lapsuudessakin. X-siipisten sukellus avaruuaseman kanjoniin ei esimerkiksi ole menettänyt lainkaan vaikuttavuuttaan vaan jopa päinvastoin, sillä aikuisiällä tehosteiden mullistavuutta osaa arvostaa niiden ajallisessa kontekstissa.
Pitkänä toimintahuipennuksena Kuolemantähden taistelu päihittää myös valtaosan tämän päivän muovisesta Hollywood-mäiskeestä. Syynä on niinkin alkeellinen perusasia kuin selkeä draaman kaari. Tähtien sodan lopputaistelua voisi pitää hidastempoisena, ylipitkänä ja itseään toistavana, elleivät tapahtumat pysyisi jatkuvasti mielenkiintoisina yhteenoton kärjistyessä kohti kapinallisten viimeistä epätoivoista yritystä. Se, että hyvisten suunnitelma vaatii oikeasti ponnisteluja eikä toteudu ilman useita vastoinkäymisiä, luo osiolle itse asiassa vain uskottavuutta.
Huumorinsa, tehosteidensa ja toimintakohtaustensa takana alkuperäinen Star Wars -trilogia on kuitenkin pohjimmiltaan Luke Skywalkerin kasvukertomus kaikkien nuorten sankarien perikuvaksi. Erityisesti Tähtien sota kolmikon ensimmäisenä elokuvana on hyvin suoraviivainen ikivanhan sankarimyytin uudelleentulkinta asetettuna moderniin tieteisfantasiakehykseen. Sankaritarinat taas itsessään edustavat yhdenlaista eskapismia. Star Warsin todellisuuspakoisesta luonteesta vihjaakin jo sen otsikko, jossa mainitut sodat näyttäytyvät valkokankaalla vain jännittävinä ja suorastaan leikkisinä seikkailuina.
Leffasaagan vastaus kysymykseen, mikä tekee todellisen sankarin, on puolestaan Voima — ei ainoastaan avaruusvelhojen fantastisena taikalähteenä vaan myös vertauskuvallisessa mielessä. Ihmisten sisäisestä voimasta muodostuu nimittäin Lucasin filmiuniversumissa konkreettisesti se, mikä pystyy muovamaan maajussistakin suuriin tekoihin pystyvän urhon ja päästämään valloilleen tämän piilevät kyvyt.
Sankaruus tarvitsee silti taakseen myös todellista merkitystä, minkä edestä taistella. Tätä välttämättömyyttä Tähtien sodassa korostaa ideaalisen Luken ja kyynisen, kapinalliset hylkäävän Hanin konflikti elokuvan loppupuolella. Päätös kamppailla jonkin suuremman asian puolesta täytyy toisaalta tapahtua itsenäisesti, sillä kuten prinsessa Leia toteaa Hanista: "Jokaisen täytyy valita oma polkunsa." Samaa teemaa heijastelee myös Luken oma vastahakoisuus ja houkutus tyytyä osaansa, kun Obi-Wan houkuttelee häntä filmin alussa seikkailuun. Vaikka jokainen Star Wars -fani halusi lapsena olla kuin Luke Skywalker, kaikki eivät loppujen lopuksi kykene poistumaan mukavuusalueeltaan kasvaakseen oman elämänsä Luke Skywalkereiksi.
Kaikesta vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta jopa Tähtien sotaa voi kritisoida aiheellisesti. Leffan letkeästä seikkailullisuudesta huolimatta Luken, Hanin ja Leian toivoisi muun muassa näyttävän enemmän tunteita hengenvaarallisissa tilanteissa. Panikointi ja hermostuneisuus hädän keskellä olisi näet mahdollista esittää esimerkiksi humoristisessa sävyssä, jolloin elokuvan tunnelma ei kärsisi mutta hahmot vaikuttaisivat huomattavasti inhimillisemmiltä. Luken reaktio elävältä poltettujen ottovanhempiensa kuolemaan pistää puolestaan silmään aivan liian kepeänä, ja tapahtuma pyyhkäistäänkin maton alle nopeammin kuin irtokäsi Mos Eisleyn kantakapakassa.
Juonen yksityiskohdista kulmakarvat saa kohoamaan niin ikään se, kuinka helposti avaruuslentäjänä täysin kokematon Luke päästetään ilman kysymyksiä kapinallisten hävittäjän ohjaamoon. Tämä on itse asiassa yksi niistä harvoista puolista, joissa elokuvan myöhemmät näkemykset ovat parantaneet alkuperäisestä. Teatteriversiosta poistetussa kohtauksessa Luken Biggs-ystävä nimittäin kehuu epäileväiselle kapinallisässälle toverinsa lentotaitoa, mikä tekee pojan roolista aluksen puikoissa helpommin nieltävän.
Näiden detaljien lisäksi mieleni tekisi naljailla popkulttuurissa jo kuolemattoman aseman saavuttaneesta stormtrooperien osumatarkkuudesta sekä siitä, miten vaivattomasti filmin sankarit soluttautuvat Imperiumin huippuvartioidun taisteluaseman kyytiin. Valituksenaiheisiini elokuva on kuitenkin varautunut selityksellä, jonka olin autuaasti unohtanut. Vader on nimittäin istututtanut seurantalähettimen Millenium Falconiin, minkä vuoksi pääkolmikko päästetään Kuolemantähdeltä tarkoituksella pakoon.
Obi-Wanin ja Darth Vaderin valomiekkataistelussa puolestaan minua on aina kummastuttanut jedimestarin päätös luopua hengestään. Olenkin aina pitänyt järkevämpänä Alan Dean Fosterin novelisaation näkemystä, jonka mukaan Vader onnistuu yksinkertaisesti harhauttamaan ja lyömään kuoliaaksi entisen opettajansa. Valkokangasversiossa paras selitys Obi-Wanin ratkaisulle lienee se, että hän tietää Luken hylkäävän pakosuunnitelmat ja jäävän vangiksi, jos taistelu hänen ja Vaderin välillä jatkuu. Todettakoon silti, että tästä hämmennyksen aiheesta huolimatta miekkamittelö on yhtä hupsua pyörähdystä lukuunottamatta Star Wars -esiosien tanssinumeroita roimasti vakuuttavampi toimintakohtaus.
Popkulttuurin merkittävimpänä viihdeteoksena alkuperäistä Tähtien sotaa on loppujen lopuksi mahdotonta katsoa objektiivisesti nykypäivästä käsin. Supersuositun elokuvan ansioksi on näet jälkikäteen helppo lukea sellaisiakin asioita, joiden merkitys sen menestyksessä on ollut pohjimmiltaan sattuman kauppaa. Toisaalta kritiikki elokuvaa kohtaan jättää herkästi huomiotta, millainen vaikutus kritisoiduilla asioilla on ollut 70-luvun katsojiin, joita ei ollut kyllästetty Star Warsin omalla kulttuuriperinnöllä. Tähtien sotaa voikin analysoida syvällisesti, mutta elokuvan todellinen kauneus kumpuaa siitä, että se on kollektiiviseen tietoisuuteemme lähtemättömästi juurtunut, yksinkertainen mutta erinomaisesti kerrottu tarina. Ei mitään sen erikoisempaa.
Kommentit
Lähetä kommentti