Aina ensimmäisistä tuotantokausistaan lähtien The Walking Deadille on pitänyt antaa enemmän tai vähemmän anteeksi. Oli kyseessä sitten paikoillaan junnaava tarinankerronta, epäloogisesti käyttäytyvät sankarit, puiseva hahmokäsikirjoitus tai piinallinen dialogi, kiemurrellen ne on pystynyt jotenkuten sulattamaan. Vastapainoksi sarja on kuitenkin tarjonnut hyviä puolia aina ihmisluonnon synkimpien sopukoiden tutkimisesta kiehtovien moraalisten kysymysten käsittelyyn. Show'n kuudes kausi on totuttua The Walking Deadia – tällä kertaa vain entistä heikompana.
Tuotantokauden alku vaikuttaa kaikesta huolimatta kohtalaisen lupaavalta. Rickin ja kumppaneiden paimentama zombilauma riistäytyy nimittäin käsistä ja suuntaa kohti Alexandriaa. Kutkuttavan mysteerin muodostaa kaukaisuudessa huutava auton torvi, joka houkuttelee laahustajia kylää päin.
First Time Again -aloitusepisodissa häiritsee vain se, kuinka kritiikittömästi muut selviytyjät hyväksyvät Rickin arveluttavan suunnitelman johdattaa ansaan joutunut raatoarmeija autiommille laidunmaille. Poikkipuolisen mielipiteen rohkenee ilmaista vain yksi alexandrialainen, jonka sarja tietysti leimaa kyvyttömäksi tunariksi ja tapattaa välittömästi. Kukaan ei ilmeisesti vieläkään ole oppinut, että Rickin älynväläykset menevät aina pieleen kohtalokkaalla tavalla.
Toinen jakso, JSS, liimaa kuitenkin jo toden teolla ruudun ääreen. Täysin varoituksetta alkava hyökkäys Alexandriaan on näet brutaaliudessaan hätkähdyttävää seurattavaa. Episodin vangitsevuutta ei vähennä myöskään se, että se antaa Melissa McBriden loistaa jälleen kylmäverisen Carolin roolissa.
Kolmannen jakson jo surullisenkuuluisaksi muodostunut päätös on sen sijaan hetki, josta alkaa kuudennen kauden pyllymäkilasku. Glennin julma kuolema zombien käsissä on sinänsä tehokas kohtaus, mutta sarja huijaa yleisöään leikkauskikkailulla: todellisuudessa kalmot purevat vain hänen päälleen kaatuneen pelkuri-Nicholaksen ruumista.
Vaikka katsojana ummistaisi silmänsä siltä valtaisalta epäuskottavuudelta, ettei yksikään elävistä kuolleista upota hampaitaan alla makaavaan mieheen, hämäys ansaitsisi silti palkinnon eräänä televisiohistorian typerryttävimmistä aivopieruista. Ihmeselviytyminen ei tunnu niinkään ilahduttavalta käänteeltä kuin täysin halpamaiselta vedätykseltä ja yleisön aliarvioinnilta. Jo Glennin läpäisemätön juonipanssari saa silmät pyörimään päässä, mutta väkinäisen jymy-yllätyksen loihtiminen puolivillaisilla silmänkääntötempuilla on käsikirjoittajilta suorastaan anteeksiantamatonta.
Pantatessaan Glennin kohtaloa useamman jakson ajan show pysäyttää myös juonenkuljetuksensa paikoilleen. Morganiin keskittyvä takaumaepisodi Here's Not Here pitää vielä otteessaan kahden taitavan näyttelijän ympärille rakennettuna moraalipohdiskeluna, joka on tosin venytetty tarpeettomasti normaalia jaksoa pidemmäksi. Now ja Always Accountable sen sijaan pursuavat yhdentekevää ja pitkäpiimäistä jaarittelua, joka tuttuun The Walking Dead -tyyliin läimii tematiikallaan katsojan kasvoja. Sisältyypä jälkimmäiseen jaksoon myös yksi koko sarjan hölmöimmistä kuolinkohtauksista, kun satunnainen sivuhahmo unohtaa yhtäkkiä, että zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa vainajat tosiaan heräävät eloon.
Kauden puolivälin huipennus, Start to Finish, on puolestaan epätyydyttävä ja pateettinen sekasotku mitäänsanomattomalla cliffhangerilla. Erityisesti sarjakuvaa lukeneelle katsojalle Jessien ja hänen poikiensa kuoleman lykkääminen joulutauon jälkeiseen jaksoon viestii käsikirjoittajien olemattomasta draamantajusta. Silmään pistää myös se, että jo sarjan toisesta jaksosta tuttua hämäystaktiikkaa eli vaatteiden sotkemista sisälmyksiin käytetään vain silloin, kun juoni sitä vaatii.
Jälkimmäiset kahdeksan episodia jatkavat kauden alkupuoliskon viitoittamalla linjalla. No Way Out esimerkiksi shokeeraa sivuhahmojen tylyillä kuolemilla ja Carlin silmään osuvalla harhalaukauksella muttei siitä huolimatta vakuuta jaksona. Carlin kohtalo ei ensinnäkään saa haukkomaan henkeä, sillä sarja on juuri Glennin kohdalla todistanut, että tärkeät henkilöt ovat pelastettavissa mahdottomistakin tilanteista. Toiseksi hahmojen vuolaasta lörpöttelystä muodostuu jo piinaavaa seurattavaa. Rickin ylitsevuotavaa monologia poikansa vuoteen äärellä ei jaksakaan kuunnella enää edes puolella korvalla.
Jesus-hahmon esittelevä The Next World vahvistaa vuorostaan sen faktan, ettei The Walking Deadin käsikirjoittajilla yksinkertaisesti riitä tarinaa 16 episodin kauteen. Puolet jaksosta kuluu nimittäin Rickin ja Darylin äimistellessä heistä jatkuvasti pidemmän korren vetävää uutta partasuista tuttavuutta. Lainaan televisiokriitikko Alan Sepinwallin sanoja, jotka tiivistävät mysteerihahmon olemuksen: "He feels designed by committee to seem cool."
Episodin toinen puolisko upotetaan taas merkityksettömään sivuhahmodraamaan, jossa sekä teinit että aikuiset märehtivät metsässä pianon pimputuksen tahtiin. Ainoana jakson positiivisena seikkana voikin pitää Rickin ja Michonnen orastavaa suhdetta, sillä vielä vuonna 2016:kaan romanssi valkoisen päähenkilömiehen ja mustan naisen välillä ei ole arkipäivää.
On The Walking Deadin kuudennella kaudella kuitenkin hetkensä. 11. episodi, Knots Untie, esimerkiksi piristää rämpivää tarinaa esittelemällä The Saviors -jengin terrorisoiman Hilltop-kylän. Sitä seuraava jakso, Not Tomorrow Yet, on puolestaan ehdoton kauden huippukohta.
Olen aina pitänyt siitä, ettei The Walking Dead pelkää näyttää hahmojaan moraalisesti arveluttavassa valossa. Not Tomorrow Yet on tässä suhteessa silti poikkeuksellisen rohkea, sillä Rick ja alexandrialaiset teloittavat pahaa aavistamattoman The Saviors -ryhmän etuvartion aseettomina sänkyihinsä. Sarja haastaa katsojat tosissaan kysymään, onko sankarijoukko enää lainkaan sen parempi kuin heidän aiemmin tarinassa kohtaamansa psykopaatit.
The Same Boat -episodi koettelee hahmojen moraalia entisestään: se malttaa rakentaa Maggien ja Carolin kidnappaajista inhimillisiä persoonia, ennen kuin vankikaksikko ottaa heistä niskaotteen ja surmaa heidät armottomasti. Jakso on muuten mainio, mutta Carolin äkillinen haluttomuus tappamiseen ei tunnu sopivan kuvaan, jonka sarja on aiemmin hahmosta luonut.
Näiden kolmen episodin aikaan saama noste on kuitenkin vain jyrkännettä edeltävä hyppyri kauden syöksylaskun päässä. Ennen finaalia show nimittäin iskee jarrun pohjaan ja tyytyy jälleen pelaamaan vain aikaa.
14. jakso Twice as Far yrittää järkyttää Denise-sivuhenkilön väkivaltaisella äkkilähdöllä. Hahmon kohtalosta on silti vaikea välittää siitäkään huolimatta, että show on todennäköisesti haaskannut häneen enemmän aikaa kuin Darylin tai Glennin kehitykseen viimeisen kolmen kauden aikana. Sympatioita uhri ei myöskään voita puolelleen hengenheittoaan edeltävällä järjenvastaisella ja itsetuhoisella märehdinnällä. Hänen kuolemansa on kaiken lisäksi jälleen merkki käsikirjoittajien uskaliaisuuden puutteesta ottaen huomioon, että sarjakuvassa sama kuolintapa on varattu hahmona paljon merkittävämmälle Abrahamille.
Finaalia edeltävässä East-episodissa hahmojen käytöksestä katoavat viimeiset johdonmukaisuuden rippeetkin. Kun avainhenkilöt painelevat yksitellen Alexandrian porteista seikkailuilleen juuri ennen pahisten oletettua hyökkäystä, on vaikea kuvitella, että sarjan vetäjä Scott M. Gimple itsekään enää uskoo siihen soopaan, mitä hän yrittää yleisölle syöttää. Koomisesti jakso myös pyrkii jälleen kerran shokeeraamaan katsojia keskeisen hahmon valekuolemalla. Pelätessään fanien reaktiota tekijät itse asiassa lisäsivät jälkikäteen episodin loppuun kömpelön vuorosanan, joka ennakoi Darylin selviävän häneen ammutusta luodista.
Erityisen harmittavaa on kuitenkin se, miten sarja romuttaa muutaman jakson sisällä tyystin Carolin tarinankaaren, joka siihen asti on ollut show'n yksi positiivisimmista puolista. Entisen perheenäidin häikäilemättömän pragmaattinen selviytyjäasenne saa näet väistyä Morganin kannattaman pasifismin ottaessa hänestä selittämättömästi vallan. Kausi antaa pieniä vihjeitä siitä, miten Jessien nuorimman pojan kuolema vaikuttaa tähän hahmon täyskäännökseen. Silti muutos on niin yhtäkkinen ja radikaali, ettei sitä voi pitää kuin heikosti pohjustettuna ja täydellisen epäluontevana.
The Walking Deadin kuudes kausi myös panttaa vihjailemaansa isoa ilkimystä, Negania, niin hartaasti, että tuskastuttava vitkastelu ehtii syödä kohtaamisesta kaiken mielenkiinnon. Päätösepisodin pitäisikin olla jotain poikkeuksellista, jotta kärsivällisyys olisi kaiken sitä edeltäneen puuduttavan täytteen arvoista. Käsikirjoittajat eivät kuitenkaan ainoastaan epäonnistu vastaamaan odotuksiin vaan alittavat ne surkuhupaisasti.
Ennen tragikoomista loppulässähdystään finaalijaksolla on silti puolensa. Ahdistavaa ja synkkää tunnelmaa rakennellaan taitavasti, kun asuntoautolla harhaileva Rickin seurue kohtaa The Saviors -ryhmän järjestämän tiesulun toisensa jälkeen. Tavanomainen The Walking Dead -logiikka on kuitenkin tapahtumissa koko ajan läsnä, sillä päähenkilöiden vainoajien kuvittelisi selviävän urakastaan helpommin yksinkertaisesti piirittämällä saaliinsa ja pakottamalla heidät antautumaan. Isojen hirsien raahaaminen teiden tukkeeksi ei nimittäin liene postapokalyptisessä maailmassa kaikkein vaivattomin tehtävä.
Kun Negan viimein marssii estradille, on ensivaikutelma pettymys. Jeffrey Dean Morganilla löytyisi takuulla näyttelijänä karismaa ja olemusta rooliin, mutta hahmon televisioversio on kuohittu sarjakuvan hervottomasta vastineesta. Poissa on niin vuolas fuck-sanan viljely kuin riemastuttavan kieroutunut huumorintajukin, joka saa hahmon nauramaan omille pikimustille puujalkavitseilleen. Jäljelle jää vain yksi tympeän tavallinen psykopaattipahis.
Kauden varsinainen pohja saavutetaan kuitenkin päätösjakson älyvapaan cliffhangerin kohdalla. Negan valitsee Rickin joukkiosta uhrin ja pelaa tämän päällä pesäpalloa, mutta shokkihetki on kuvattu suoraan huono-onnisen henkilön näkökulmasta. Siten hänen identiteettinsä jää arvoitukseksi seuraavalle kaudelle. Ratkaisu on kaiken jahkailun jälkeen totaalisen epätyydyttävä ja latistaa koko kliimaksin. Jotta henkensä heittäneen hahmon henkilöllisyydestä voisi sitä paitsi kiinnostua, täytyisi edes yhdestä pölkyllä olijasta välittää etukäteen.
Olen vuosia puolustanut The Walking Deadin positiivisia puolia, jotka ovat tehneet mielestäni sen zombimaailmanlopusta seuraamisen arvoisen. Kuudes tuotantokausi ei jätä kuitenkaan selittelyn varaa. Sarjasta on kehittynyt onnettomiin cliffhangereihin nojaava, paikoillaan huopaava, epäjohdonmukainen, yleisöään aliarvioiva, pateettisilla monologeilla täytetty farssi, jossa kuolleilla on enemmän persoonaa kuin elävillä. Kun 16 jakson ailahteleva kokonaisuus huipentuu siihen, että show kuvainnollisesti hakkaa katsojan aivot muusiksi, on tullut aika lopettaa.
Kommentit
Lähetä kommentti