The Walking Dead — 6. tuotantokausi

(2015-2016)

Aina ensimmäisistä tuotantokausistaan lähtien The Walking Deadille on pitänyt antaa enemmän tai vähemmän anteeksi. Oli kyseessä sitten paikoillaan junnaava tarinankerronta, epäloogisesti käyttäytyvät sankarit, puiseva hahmokäsikirjoitus tai piinallinen dialogi, kiemurrellen ne on pystynyt jotenkuten sulattamaan. Vastapainoksi sarja on kuitenkin tarjonnut riittävästi hyviä puolia aina ihmisluonnon synkimpien sopukoiden tutkimisesta kiehtovien moraalisten kysymysten käsittelyyn. Show'n kuudes kausi on totuttua The Walking Deadia — tällä kertaa vain ilman hyviä puolia.

Tuotantokauden alku vaikuttaa kaikesta huolimatta kohtalaisen lupaavalta. Rickin ja kumppaneiden paimentama zombi-lauma riistäytyy nimittäin käsistä ja suuntaa kohti Alexandriaa. Kutkuttavan mysteerin muodostaa kaukaisuudessa huutava auton torvi, joka houkuttelee laahustajia kylää päin.

Aloituksessa häiritsee vain se, kuinka kritiikittömästi muut selviytyjät hyväksyvät Rickin arveluttavan suunnitelman johdattaa ansaan joutunut raatoarmeija autiommille laidunmaille. Poikkipuolisen mielipiteen rohkenee ilmaista vain yksi alexandrialainen, jonka sarja tietysti leimaa kyvyttömäksi tunariksi ja tapattaa välittömästi. Kukaan ei ilmeisesti vieläkään ole oppinut, että Rickin älynväläykset menevät aina pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Toinen episodi, JSS, liimaa kuitenkin jo toden teolla ruudun ääreen. Täysin varoituksetta alkava hyökkäys Alexandriaan on näet brutaaliudessaan hätkähdyttävää seurattavaa. Jakson vangitsevuutta ei vähennä myöskään se, että se antaa Melissa McBriden loistaa jälleen kylmäverisen Carolin roolissa.

Kolmannen jakson jo surullisenkuuluisaksi muodostunut päätös on sen sijaan hetki, josta alkaa kuudennen kauden pyllymäkilasku. Glennin julma kuolema zombien käsissä on sinänsä tehokas kohtaus, mutta sarja huijaa yleisöään leikkauskikkailulla: todellisuudessa kalmot purevat vain hänen päälleen kaatuneen pelkuri-Nicholaksen ruumista. Vaikka katsojana ummistaisi silmänsä siltä valtaisalta epäuskottavuudelta, ettei yksikään elävistä kuolleista upota hampaitaan alla makaavaan mieheen, hämäys ansaitsisi silti palkinnon eräänä televisiohistorian typerryttävimmistä aivopieruista. Ihmeselviytyminen ei tunnu niinkään ilahduttavalta käänteeltä kuin täysin halpamaiselta vedätykseltä ja yleisön aliarvioinnilta. Glennin läpäisemätön juonipanssari saa yksinäänkin silmät pyörimään päässä, mutta väkinäisen jymy-yllätyksen loihtiminen puolivillaisilla silmänkääntötempuilla on käsikirjoittajilta jo anteeksiantamatonta.

Pantatessaan Glennin kohtaloa useamman jakson ajan show pysäyttää myös juonenkuljetuksensa paikoilleen. Morganiin keskittyvä takaumaepisodi Here's Not Here pitää vielä otteessaan kahden taitavan näyttelijän ympärille rakennettuna moraalipohdiskeluna, joka on tosin venytetty tarpeettomasti normaalia jaksoa pidemmäksi. Now ja Always Accountable sen sijaan pursuavat yhdentekevää ja pitkäpiimäistä jaarittelua, joka tuttuun The Walking Dead -tyyliin läimii tematiikallaan katsojaa vasten kasvoja. Sisältyypä jälkimmäiseen jaksoon myös yksi koko sarjan hölmöimmistä kuolinkohtauksista, kun satunnainen sivuhahmo unohtaa yhtäkkiä, että zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa vainajat tosiaan heräävät eloon.

Kauden puolivälin huipennus, Start to Finish, on puolestaan epätyydyttävä ja pateettinen sekasotku mitäänsanomattomalla cliffhangerilla. Erityisesti sarjakuvaa lukeneelle, televisiosarjaa viikkotahtiin seuraavan katsojalle Jessien ja hänen poikiensa kuoleman lykkääminen joulutauon jälkeiseen jaksoon viestii käsikirjoittajien olemattomasta draamantajusta. Silmään pistää myös se, miten jo sarjan toisesta jaksosta tuttua hämäystaktiikkaa eli vaatteiden sotkemista sisälmyksiin käytetään harhauttamaan kalmoja vain, kun juoni sitä vaatii.

Jälkimmäiset kahdeksan episodia jatkavat kauden alkupuoliskon viitoittamalla linjalla. No Way Out esimerkiksi shokeraa sivuhahmojen tylyillä kuolemilla ja Carlin silmään osuvalla harhalaukauksella muttei siitä huolimatta vakuuta jaksona. Carlin kohtalo ei ensinnäkään saa haukkomaan henkeä, sillä sarja on juuri Glennin kohdalla todistanut, että tärkeät henkilöt ovat pelastettavissa mahdottomistakin tilanteista. Toiseksi hahmojen mitään edistämättömistä lörpöttelyistä muodostuu jo suorastaan piinaavaa seurattavaa. Rickin ylitsevuotavaa monologia poikansa vuoteen äärellä ei jaksakaan kuunnella enää edes puolella korvalla.

Jesus-hahmon esittelevä The Next World sinetöi vuorostaan sen faktan, ettei The Walking Deadin käsikirjoittajilla yksinkertaisesti riitä tarinaa 16 episodin kauteen. Puolet jaksosta kuluu nimittäin Rickin ja Darylin äimistellessä heistä jatkuvasti pidemmän korren vetävää uutta partasuista tuttavuutta. Televisiokriitikko Alan Sepinwall tiivistääkin mysteerihahmon olemuksen sanoin, jotka sellaisinaan sopisivat kuvailemaan myös monia muita Robert Kirkmanin hengentuotoksia, kuten Michonnea tai Kuvernööriä: "He feels designed by committee to seem cool." Toinen puoli episodista upotetaan taas merkityksettömään sivuhahmodraamaan, jossa sekä teinit että aikuiset märehtivät metsässä pianon pimputuksen tahtiin. Ainoana jakson positiivisena seikkana voikin pitää Rickin ja Michonnen orastavaa suhdetta, sillä vielä vuonna 2016:kaan romanssi valkoisen päähenkilömiehen ja mustan naisen välillä ei ole arkipäivää.

On The Walking Deadin kuudennella kaudella kuitenkin hetkensä. 11. episodi, Knots Untie, esimerkiksi piristää rämpivää tarinaa esittelemällä The Saviours -jengin terrorisoiman Hilltop-kylän. Sitä seuraava jakso, Not Tomorrow Yet, on puolestaan ehdoton kauden huippukohta. Olen aina pitänyt siitä, miten The Walking Dead ei pelkää antaa hahmojensa suistua moraalin pimeälle puolelle. Not Tomorrow Yet toteuttaa kääntymyksen kuitenkin poikkeuksellisen rohkeasti, sillä Rick ja alexandrialaiset teloittavat pahaa aavistamattoman The Saviours -ryhmän etuvartion aseettomina sänkyihinsä. Sarja haastaakin katsojat tosissaan kysymään, onko sankarijoukko enää lainkaan sen parempi kuin heidän aiemmin tarinassa kohtaamansa lukuisat psykopaatit.

The Same Boat -episodi koettelee hahmojen moraalia entisestään: se malttaa rakentaa Maggien ja Carolin kidnappaajista inhimillisiä persoonia, ennen kuin vankikaksikko ottaa heistä niskaotteen ja surmaa heidät armottomasti. Jakso on muuten mainio, mutta Carolin äkillinen haluttomuus tappamiseen ei tunnu sopivan kuvaan, jonka sarja on aiemmin hahmosta luonut.

Näiden kolmen episodin aikaan saama noste on kuitenkin vain jyrkännettä edeltävä hyppyri kauden syöksylaskun päässä. Ennen finaalia show nimittäin iskee jarrun pohjaan ja tyytyy jälleen pelaamaan vain aikaa.

14. jakso Twice as Far yrittää järkyttää Denise-sivuhenkilön väkivaltaisella äkkilähdöllä. Hahmon kohtalosta on silti vaikea välittää siitäkään huolimatta, että show on todennäköisesti haaskannut häneen enemmän aikaa kuin Darylin tai Glennin kehitykseen viimeisen kolmen kauden aikana. Sympatioita uhri ei myöskään voita puolelleen hengenheittoaan edeltävällä järjenvastaisella ja itsetuhoisella angstauksella. Hänen kuolemansa on kaiken lisäksi jälleen merkki käsikirjoittajien uskaliaisuuden puuteesta ottaen huomioon, että sarjakuvassa sama kuolintapa on varattu hahmona paljon merkittävämmälle Abrahamille.

Finaalia edeltävässä East-episodissa hahmojen käytöksesta katoavat viimeiset johdonmukaisuuden rippeetkin. Kun avainhenkilöt painelevat yksitellen Alexandrian porteista seikkailuilleen juuri ennen pahisten oletettua hyökkäystä, on vaikea kuvitella, että sarjan vetäjä Scott M. Gimple itsekään enää uskoo siihen typerään soopaan, mitä hän yrittää yleisölle syöttää. Koomisesti jakso myös pyrkii jälleen kerran shokeeraamaan katsojia keskeisen hahmon valekuolemalla. Pelätessään fanien reaktiota tekijät itse asiassa lisäsivät jälkikäteen episodin loppuun kömpelön vuorosanan, joka ennakoi Darylin selviävän häneen ammutusta luodista.

Erityisen harmittavaa on kuitenkin se, miten sarja kykenee muutaman jakson sisällä tyystin romuttamaan Carolin tarinankaaren, joka siihen asti on ollut show'n yksittäisiä positiivisimpia puolia. Entisen perheenäidin häikäilemättömän pragmaattinen selviytyjäasenne saa näet väistyä Morganin kannattaman pasifismin ottaessa hänestä selittämättömästi vallan. Kausi antaa pieniä vihjeitä siitä, miten Jessien nuorimman pojan kuolema vaikuttaa tähän hahmon täyskäännökseen, mutta muutos on silti niin yhtäkkinen ja radikaali, ettei sitä voi pitää kuin heikosti pohjustettuna ja täydellisen epäluontevana.

The Walking Deadin kuudes kausi myös panttaa vihjailemaansa isoa ilkimystä, Negania, niin hartaasti, että tuskastuttava vitkastelu ehtii syödä kohtaamisesta kaiken mielenkiinnon. Päätösepisodin pitäisikin olla jotain poikkeuksellista, jotta kärsivällisyys olisi kaiken sitä edeltäneen puuduttavan täytteen arvoista. Käsikirjoittajat eivät kuitenkaan ainoastaan epäonnistu vastaamaan odotuksiin vaan alittavat ne surkuhupaisasti.

Ennen tragikoomista loppulässähdystään finaalijaksolla on silti puolensa. Ahdistavaa ja synkkää tunnelmaa rakennellaan taitavasti, kun asuntoautolla harhaileva Rickin seurue kohtaa The Saviours -ryhmän järjestämän tiesulun toisensa jälkeen. Tavanomainen The Walking Dead -logiikka on silti tapahtumissa koko ajan läsnä, sillä päähenkilöiden vainoajien kuvittelisi selviävän urakastaan helpommin yksinkertaisesti piirittämällä saaliinsa ja pakottamalla heidät antautumaan. Isojen hirsien raahaaminen teiden tukkeeksi ei nimittäin liene postapokalyptisessä maailmassa kaikkein vaivattomin tehtävä.

Kun Negan viimein marssii estradille, on ensivaikutelma pettymys. Jeffrey Dean Morganilla löytyisi takuulla näyttelijänä karismaa ja olemusta rooliin, mutta hahmon televisioversio on kuohittu sarjakuvan hervottomasta vastineesta. Poissa on niin vuolas fuck-sanan viljely kuin riemastuttavan kieroutunut huumorintajukin, joka saa hahmon nauramaan omille pikimustille puujalkavitseilleen. Jäljelle jää vain yksi tympeän tavallinen psykopaattipahis.

Kauden varsinainen rotkon pohja saavutetaan kuitenkin päätösjakson älyvapaan cliffhangerin kohdalla. Negan valitsee Rickin joukkiosta uhrin ja pelaa tämän päällä pesäpalloa, mutta shokkihetki on kuvattu suoraan huono-onnisen henkilön näkökulmasta. Siten hänen identiteettinsä jää arvoitukseksi seuraavalle kaudelle. Ratkaisu on kaiken jahkailun jälkeen totaalisen epätyydyttävä ja latistaa koko kliimaksin. Jotta henkensä heittäneen hahmon henkilöllisyydestä voisi sitä paitsi kiinnostua, täytyisi edes yhdestä pölkyllä olijasta välittää etukäteen.

Olen vuosia puolustanut The Walking Deadia niissä asioissa, jotka ovat tehneet mielestäni sen zombi-maailmanlopusta seuraamisen arvoisen. Kuudes tuotantokausi ei jätä kuitenkaan selittelyn varaa. Sarjasta on kehittynyt onnettomiin cliffhangereihin nojaava, paikoillaan huopaava, epäjohdonmukainen, yleisöään aliarvioiva, pateettisilla monologeilla täytetty farssi, jossa kuolleilla on enemmän persoonaa kuin elävillä. Kun 16 jakson ailahteleva kokonaisuus huipentuu siihen, että show kuvainnollisesti hakkaa katsojan aivot muusiksi, on tullut aika lopettaa.