The Babadook

(2014)

Noidan käsikirjan ohella eniten lapsuudessani minussa pelkoa herättäneistä asioista oli Weird 'n Wild Creatures -tietokorttisarjan kuvaus Boogeyman-hirviöstä. Jos olisin tuolloin nähnyt australialaisen The Babadook -mörköelokuvan, olisinkin luultavasti menehtynyt parin viikon sisään unen puutteeseen. Aikuisena filmin katsoessani nauroin sen sijaan loppua kohden lässähtävälle tunnelmoinnille, huokailin kauhukliseiden kierrätykselle ja kuorsasin yöni tyytyväisenä. Olen kyynistynyt.

En voi silti huijata itseäni. Yli puolet kestostaan Jennifer Kentin ohjaama The Babadook on yksi viime vuosien karmivimpia kauhuleffoja. Elokuva noudattelee tavanomaista kaavaa, jossa outoja ja häiriinnyttäviä asioita hiipii pikkuhiljaa enemmän ja enemmän päähahmojen arkeen. Tämä perinteinen jännityksen nostastusvaihe on jo itsessään toteutettu erinomaisesti, ja esimerkiksi iltasatutuokio herra Babadookista kertovan lastenkirjan äärellä on herkullisen hyytävä kohtaus. Filmi ei kuitenkaan tyydy tähän, vaan kierosti sen kummitustarina muuttuu vähitellen riivatun näkökulmasta kuvatuksi riivauskertomukseksi.

Yliluonnollisten elementtiensä alla The Babadook on elokuva vanhemmuuteensa väsyneestä äidistä. Leskeksi jäänyt päähenkilö, Amelia, kärsii unettomuudesta ja stressistä yksinhuoltajuutensa uuvuttamana. Ajoittain hän kokee jopa vihan tuntemuksia lastaan, Samuelia, kohtaan, joka käyttäytyy hänen mielestään kurittomasti ja muistuttaa lisäksi häntä kivuliaasti hänen aviomiehensä kuolemasta. Kuolemaan johtanut onnettomuus tapahtui nimittäin ajomatkalla sairaalaan poikaa synnyttämään. Nämä äidin negatiiviset päänsisäiset tuntemukset puolestaan konkretisoituvat filmissä Babadook-hirviön muodossa.

Näyttelijöiden roolitöillä on elokuvalle lähes yhtä suuri merkitys kuin Brie Larsonin ja Jacob Tremblayn suorituksilla Roomille. Game of Thronesin kuudennelta kaudelta tuttu Essie Davis kantaa kokonaisuutta uskottavasti uupuneen äitihahmon roolissaan. Noah Wiseman on puolestaan Tremblayn veroinen löytö lapsitähtien saralla, erityisesti ottaen huomioon hänen ikänsä, sillä Wiseman oli vain kuusivuotias filmin kuvausten alkaessa. Silti poika on osassaan erittäin vakuuttava, vaikka kiljuvalla lapsihahmolla olisi heikomman esiintyjän käsissä potentiaali pilata koko leffa.

Käsikirjoitus ei tosin ole Wisemanin puolella. Samuelista tehdään hahmona epäuskottava siinä, miten taitavasti hän ikäisekseen virittelee ansoja ja rakentaa itsenäisesti vaikka omatekoisen varsijousen tai katapultin. Lisäksi kauhukonventioita noudatellen hän tietää selittämättömästi kaiken mahdollisen Babadookista hirviönä toisin kuin äitinsä.

Visuaalisesti The Babadook on tarkkaan mietitty teos. Elokuvan desaturoidut värit esimerkiksi luovat tarinaan ankeata, jopa lohdutonta, tunnelmaa. Päähahmojen vanhahtava kotitalo taas muodostaa arkisen mutta tehokkaan kauhumiljöön, joka vaikuttaa tapahtumaympäristönä menneisyyteen pysähtyneeltä kuin Amelian mielenmaisema.

Filmin klaustrofobinen äänimaailma puolestaan korostaa äidin univajeisuutta. Muun muassa satunnaiset ympäristön äänet, kuten bingo-arpojan rahina tai auton oven jysähdys, toistetaankin tavallista voimakkaampina. Kauneusvirheenä tosin Babadookin kammottavuutta hirviönä rajoittaa se, että sen karjaisuina käytetään kierrätettyä äänikirjastoefektiä, joka minulle on painunut mieleen muun muassa Tyrannosaurus Rexin ärjyntänä lapsuuteni Maa aikojen alussa -klassikosta.

Niin kauan kuin The Babadook malttaa rakennella psykologista kauhuaan vähäeleisesti, se onnistuu pitämään jännitystä yllä. Äkillisten säikäytysten sijaan filmi luottaa asteittaiseen totutun todellisuuden vääristymiseen. Pelottelusta elokuvassa vastaavat ovien koputukset, puistattavat puhelinsoitot ja sisällöltään aina vain pahaenteisemmäksi muuttuva Babadook-satukirja. Ennen pitkää silinteripäinen teräväkyntinen hahmo vaanii Ameliaa niin naapurin olohuoneessa kuin televisioruudussakin.

Kun Amelia itse tarttuu viimein veitseen, kyseenalaistaa katsoja myös hänen mielenterveytensä. Leffa kääntääkin todella ovelasti ympäri sympatiat äidin ja pojan suhteen. Alussa Amelian puolelle on helppo asettua, sillä Samuel esitellään lähinnä rasittavana kakarana. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, että näemme asiat nimenomaan äidin kärjistyneestä näkökulmasta.

Vaikka The Babadook muuttuu edetessään kutkuttavalla tavalla ennakoimattomaksi, katoaa sen kerronnasta myös vähä vähältä kaikki hienovaraisuus. Jo filmin keskivaiheilla hirviötä näytetään liikaa, mikä syö sen uhkaavuutta. Loppupuolellaan elokuva latistuu jo meluisaksi, epäpelottavaksi ja tahattoman koomiseksi elämöinniksi. Vaikka teos on alkuperältään australialainen, se ahtaa kliimaksiinsa kaikki jenkkikauhun klassikot Hohdosta Manaajaan ja Poltergeistista Yksin kotona -leffasarjaan. Tässä tapauksessa vähemmän olisi ehdottomasti ollut enemmän, sillä lopputulos vaikuttaa kuin kummitusasuun pukeutuneelta pilantekijältä, joka yrittää huutaa uhrilleen yhä kovempaa "PÖÖ!" ensimmäisen säikäytysyrityksen epäonnistuttua.

The Babadookia on väitetty poikkeuksellisen älykkääksi kauhuelokuvaksi siinä, miten se käsittelee vertauskuvien kautta yksinhuoltajan arjen pimeitä puolia. Ylistys tuntuu kumpuavan osittain siitä, että leffalla on ylipäänsä genrensä edustajana jotain sanottavaa, ja toisaalta siitä, että se käsittelee niin vaiettua aihetta. Itse allegoria on nimittäin selvä jo tarinan alkumetreiltä ja käy entistä selvemmäksi sen edetessä. Ennustin esimerkiksi Babadookin rinnastuvan Samuelin isään jo kauan ennen kuin filmi huipennuksessaan sen alleviivasi. Loppupuolen paisumista teatraaliseksi ei voi siis täysin antaa anteeksi tematiikankaan varjolla.

Elokuvan päätöksestä en kuitenkaan valita. Osa katsojista on kokenut Babadookin kesyttämisen latteaksi ratkaisuksi, mutta ottaen huomioon filmin vertauskuvallisuuden siinä on järkeä. Negatiiviset tuntemukset ja kaipuu menneeseen säilyvät nimittäin edelleen osana Ameliaa, mutta hän on saanut ne viimein hallintaansa.

Kuten The Babadookin alkupuoli osoittaa, vaikka kauhufiktio ei aiheutakaan minussa enää samanlaisia lähtemättömiä vaikutuksia kuin ennen, en ole menettänyt kykyäni nauttia jännityksestä. Lapsenusko on jokaisen oma menneisyyden mörkö, jonka olemme aikuistuessamme lukinneet päämme sisäiseen kellariin mutta jota käymme ruokkimassa kauhuelokuvia katsoessamme. Toisin kuin lapsena, nykyisin viihdeteosten käyttämät tehokeinot ovat kuitenkin eriteltävissä ja purettavissa auki. Erityisesti niiden lumous raukeaa, kun moneen kertaan nähdyt temput ja räikeät efektit vetävät huomion puoleensa jättämättä tilaa mielikuvitukselle. Tähän myös The Babadook sortuu: viimeisellä kolmanneksellaan filmi kadottaa jännittävyytensä kuin partansa riisunut joulupukki.