Tapahtumien puutteesta valittaminen on pinnallinen kritiikki, joka tuon tuostakin kohdistetaan hienovaraisiin ja pienen mittakaavan draamoihin. David Simonin ja Eric Overmyerin Treme on usein leimattu tällaiseksi unettavan juonettomaksi jahkailuksi, joka ei viihdytä eikä palkitse katsojaansa. Siitä huolimatta se onnistuu lyhyen kestonsa aikana käsittelemään perheenjäsenen itsemurhaa, raiskauksen jälkiseuraamuksia sekä läheisen ihmisen kuolemansairautta uskottavammin kuin juuri mikään televisiosarja. Ehkä viihteemme kaipaakin enemmän asiaa ja vähemmän tapahtumia.
Tremen kolmannen tuotantokauden tärkeäksi teemaksi muodostuu itseilmaisun ja kaupallisen menestyksen välinen ristiriita. Monet hahmoista painivat taiteellisten kunnianhimojensa ja rahallisten realiteettien välillä. Janette perustaa esimerkiksi oman ravintolan huomatakseen vain, että hänen yhtiöpartnerinsa on kyyninen ja ahne limanuljaska, jonka rahanhimo rajoittaa olennaisesti kumppaninsa itsemääräämisoikeutta. Davis taas kokoaa R&B-oopperaa Katrina-hurrikaanista, mutta ajautuu erimielisyyksiin projektia rahoittavan Mimi-tätinsä kanssa. Annie puolestaan etenee lupaavasti urallaan, mutta manageri painostaa häntä jatkuvasti ottamaan kunnian oppi-isänsä hengentuotoksista.
Totuttuun tapaan pienen ihmisen kamppailut suuren koneiston rattaissa näyttelevät myös Tremen kolmannella kaudella suurta osaa. Komisario Colson muotoilee sanoiksi kysymyksen, joka tuntuu olevan kaikkien Simonin sarjojen ytimessä: "When the rest of the world just doesn't give a fuck, what is it that actually helps?" Colson, hänen asianajajaystävänsä Toni ja viime kaudella raiskattu baarinomistaja LaDonna jatkavatkin kaikki toivottoman tuntuista ponnisteluaan oikeuden puolesta virallisten instituutioiden kääntäessä heille selkänsä.
Kuten konflikti kaupallisuuden ja taiteellisen arvon välillä, myös teema unohduksissa käydystä taistelusta on kuin metakommentaari Tremestä itsestään tai sitä edeltäneestä The Wiresta. Molemmat sarjat osoittivat yhteiskunnasta äärimmäisen tärkeitä ongelmia mutta joutuivat koko kestonsa ajan painimaan alhaisten katsojalukujen kanssa. Molemmat sarjat ovat niin ikään saaneet kriitikoilta ylistystä, mutta muutokset, joita ne saivat aikaan kuvaamissaan kaupungeissa, jäänevät lopulta pieniksi. Televisiokriitikko Alan Sepinwall onkin tulkinnut, että kolmannella kaudellaan Treme käsittelee nimenomaan taiteen vaikeuksia ylittää omat rajansa.
Huvittavaa on toisaalta se, miten Treme vähäisistä katsojaluvuistaan huolimatta tarjoilee yhtä huippunäyttelijöiden juhlaa. Show'n epäilyksettä nimekkäin tähti oli ensimmäisellä kaudella esiintynyt John Goodman, mutta koko sarjan ajan roolissaan loistaa Oscar-voittaja Melissa Leo. Erityisesti kolmannella ja neljännellä kaudella hänen aisaparinaan vakuuttaa myös Vihreästä mailista ja 12 apinasta tuttu David Morse. Osissaan yhä vangitsevia ovat niin ikään Albertia näyttelevä Clarke Peters, pasunisti Antoinena hurmaava Wendell Pierce sekä rakastettavan rasittavaa Davisia tulkitseva Steve Zahn.
Mitä pidemmälle Tremen tarina etenee, sitä enemmän sen hahmoista huomaa välittävänsä. Koska sarja on malttanut kehitellä rauhassa henkilöidensä välisiä suhteita, pienetkin tapahtumat saavat suuren merkityksen. Kun Delmond esimerkiksi perii väliaikaisesti Albertin manttelin joutuessaan tuuraamaan tätä intiaanikuoron johtajana, on kyseessä koskettava etappi isän ja pojan lähentymisessä. Annien ja Davisin hidas ja hiljainen erilleen ajautuminen sieppaa puolestaan sydämestä.
Sarjan lähestyessä loppuaan hahmojen tarinoihin muodostuu yhä enemmän yhtymäkohtia. Viimeistään kolmannen kauden lopussa lähes kaikki heistä kohtaavat toisensa LaDonnan Gigi-baarin muistolle pidettävässä konsertissa. Tätä kauan odotettua teiden risteämistä korostetaankin ansaitusti pitkällä kamera-ajolla.
Koska Tremen henkilöiden kertomukset ovat pitkälti erillisiä toisistaan, leikataan niiden välillä paljon. Joskus loikkimista tarinankaaresta toiseen tuntuu olevan liikaakin, sillä yhteen ei keskitytä yleensä kohtausta pidempään kerrallaan. Toisaalta temaattista peilaamista hahmojen välillä hyödynnetään usein puhuttelevasti. Kun esimerkiksi Annie pitää Washingtonissa keikkaa poliitikoille, jotka nauttivat omasta Mardi Gras'n irvikuvastaan, sarja kuvaa vuorotellen häntä, yleisön joukossa suhteita hierovaa Nelsonia sekä New Orleansissa tulvavideota katsovaa Delmondia. Näin show alleviivaa sanattomasti, kuinka vähän ihmiset muualla piittaavat, mitä New Orleansille on tapahtunut.
Kerronnallisesti kolmannen kauden heikoin lenkki on edelleen Nelsonin hahmo. Hänen kohtauksissaan puhutaan liikaa asioista, kuten rakennusprojekteista, jotka tapahtuvat ruudun ulkopuolella eivätkä sano New Orleansin ulkopuoliselle katsojalle mitään. Tästä syystä hänen juonitteluihinsa on vaikea saada tarttumapintaa ja tapahtumien seuraaminen muodostuu välillä tarpeetoman vaikeaksi. Yhteiset hetket Delmondin kanssa ovatkin hänen tarinassaan kaikkein mielenkiintoisimpia.
Kolmannen kauden Tipitina-finaali nousee sen sijaan koko sarjan huippukohdaksi. Tremen jaksot on yleensä nimetty jonkin niiden aikana soivan kappaleen mukaan, ja Tipitinan päättääkin samanniminen Dr. Longhairin blues-klassikko. Kappaleen ympärille rakennettu The Wire -henkinen lopetusmontaasi on parhaaseen David Simon -tyyliin yhtäaikaisesti katkeransuloinen, koskettava, toivoa herättävä sekä musertava.
Sarjan viimeiseksi jäänyt neljäs kausi tuntuu vain viiden jakson pituudessaan kuin pidennetyltä epilogilta. Silti myös sen varrelle mahtuu monia muistettavia hetkiä ja kohtaamisia. Nelson ja Davis ovat esimerkiksi yhdessä mahtava pari: muusikko opettaa keinottelijan arvostamaan neworleanslaisen kulttuurin puolia, joita jälkimmäisen ajamat hankkeet uhkaavat romuttaa. Antoinen seikkailut vuorostaan liikkuvat jälleen metakommentaarin tasolla. Hän nimittäin opettaa instrumenttien parissa taitamatonta näyttelijää teeskentelemään pasuunan soittoa New Orleansiin sijoittuvan elokuvan roolihahmoa varten – eli juuri samaa, mitä Antoinea esittävä Wendell Pierce itse tekee!
Kaudella on myös synkkä puolensa, joka muistuttaa kaupunkiin pesiytyneestä väkivallasta. Antoine ehtii tuskin varoittaa oppilastaan, Cheriseä, joka on todistanut poikaystävänsä murhan, kun jo seuraavana päivänä tyttö itse saa surmansa. Julmimmillaan Treme osaa olla harvinaisen julma.
Ikävänä seikkana huomasin neljännellä kaudella menettäneeni tyystin sympatiani Janetten hahmoa kohtaan. Hänen entinen rahanahne pomonsa on kieltämättä esitetty halveksittavana ihmisenä, mutta tämän leivissä työskennellessään kokki itse ei käyttäytynyt juuri sen kypsemmin. En pystynytkään katsojana kokemaan erityistä myötätuntoa siitä, miten häneltä riistetään oikeus nimensä käyttöön, sillä sitovan sopimuksen kohtien huolellinen lukeminen luulisi olevan kenelle tahansa itsestään selvää.
Kauden …To Miss New Orleans -finaalijakso ja sitä edeltävä Sunset on Louisianne ovat kaikesta huolimatta haikea päätös mainiolle sarjalle. Hahmojen valmistautuminen Albertin poismenoon herättää kokonaisen kirjon tunteita, mutta myös iloisilla ja koomisilla hetkillä on viimeisissä jaksoissa paikkansa. Tonin ja hänen tyttärensä Sofian viimeinen lähtö Mardi Gras'han nostattaa esimerkiksi vastustamattomasti hymyn huulille. Davis puolestaan täyttää 40 ja käy päässään läpi samansuuntaisia ajatuksia kuin minä opiskelijavappuna: "How many Mardi Gras does man have? How many does he need? At what point do you look around, and suddenly, you're the old fart on the dance floor?"
Show'n viimeiseksi kuvaksi jää rojulla täytetty ja juhlarihkamalla koristeltu aukko tiessä, johon Davis neljännen kauden ensimmäisessä jaksossa ajaa. Näkymä symboloi osuvasti New Orleansia itseään: varsinaiset ongelmat eivät korjaannu, mutta mikään tulva ei huuhdo pois omaleimaisuutta ja yhteisöllisyyttä.
Tremen neljäs kausi aloittaa optimistisesta ajankohdasta vuonna 2008, kun muutosta lupaillut Obama vie ensimmäisenä amerikkalaisena mustaihoisena presidentinvaaleissa voiton. Sarja kokonaisuudessaan herättää kuitenkin kysymyksen, onko mitään varsinaista muutosta luvassa. Kiinnostaako ketään todellisuudessa saada yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistuksi paitsi niitä, joita ne lähimmin koskettavat? Entä kiinnostavatko ketään televisiosarjat, jotka yrittävät kiinnittää huomion näihin todellisiin epäkohtiin? Jos kukaan ei koe minkäänlaista vastuuta vaivata itseään asioilla, jotka eivät tarjoa välitöntä viihtymisen kokemusta, välitöntä tyydytystä ja välitöntä mielihyvää – jos kukaan ei koe velvollisuutta astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, avartaa näkökulmiaan tai ottaa selvää itselle vieraista asioista – mikä oikein auttaa?
"Lasting. You gotta outlast the bastards", vastaa Toni komisario Colsonille. Äänekkään yhteiskuntakriitikon paras ase on sinnikkyys.
Kausi 3:
Kausi 4:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti