The Lobster

(2015)

Sinkkuelämää on kahta äärilaitaa. Siinä, missä toista kuvaa HBO:n sarja Sinkkuelämää, toista leimaa päättymätön vaellus seksuaalisen kanssakäymisen Saharassa. Ei syytä murheeseen, lohduttaa Yorgos Lanthimoksen surrealistinen filmi The Lobster jälkimmäisessä tuskailevia. Jos soidintanssissa ei pärjää, aina voi vaihtaa lajia.

The Lobster alkaa pitkällä yhden otoksen kohtauksella, jossa nimeämätön nainen ajaa autonsa laitumelle ja ampuu siellä käyskentelevää aasia päähän. Loput leffasta ei osoittaudu ei ainakaan tätä vähemmän hämmentäväksi. Kreikkalaisohjaajan elokuva on absurdi satiiri dystooppisesta yhteiskunnasta, jossa sinkut passitetaan 45 päiväksi heille omistettuun hotelliin kuin juutalaiset keskitysleirille. Jos he epäonnistuvat tänä aikana löytämään itselleen uuden kumppanin, heidät muutetaan valitsemakseen eläimeksi.

Yhteiskunnan normaaliuden odotuksia havainnollistetaan The Lobsterissa uudesta näkökulmasta. Elokuva leikittelee ajatuksella, millainen olisi todellisuus, jossa sinkut olisivat yhtä ahtaaseen asemaan ajettu ihmisryhmä kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöt. Hotellin vastaanottovirkailija ilmoittaakin välittömästi Collin Farrellin näyttelemälle päähenkilölle, Davidille, etteivät vieraat vailla kumppania voi käyttää tennis- tai lentopallokenttiä vaan ainoastaan yksilölajien harrastus on heille sallittua. Päivittäisissä kokoontumisissa henkilökunta esittää puolestaan pantomiimina, miksi parisuhde on ihmisen luonnollinen tila: kun jaat elämäsi jonkun kanssa, et joudu raiskatuksi tai tukehdu yksinäsi ruuanpalaan. Kaupungissa poliisi tietysti tarkistaa myös seurustelupassin pariskuntien sekaan pesiytyneiden lainsuojattomien varalta.

Enemmistöoletuksilla vitsaillaan muutenkin. Hotellissa ei ole mahdollista rekisteröidä itseään biseksuaalisiksi, sillä kyseinen vaihtoehto on poistettu "operatiivisten ongelmien vuoksi". Koska poikkeuksia normista ei sallita, kengänko'oissakaan ei ole tarjolla puolikkaita.

Elokuva irvailee myös ihmisten kumppaninvalinnassa noudattamien kriteerien mielivaltaisuudelle ja deittailukulttuurissa rehottavalle teeskentelevyydelle. Filmin sinkut karsivat potentiaalisia partnereita etsimällä heistä yhteisiä ulkoisia piirteitä, kuten likinäköisyyttä, ontumista tai jopa taipumusta nenäverenvuotoon. Kuin käyttäjät Tinderissä he markkinoivat itseään muille yksinäisille pintapuolisten ominaisuuksiensa pohjalta. Epätoivoiset mutta opportunistiset miehet vieläpä hakkaavat vaikka kuononsa tohjoksi, jotta houkuttelevan daamin kanssa sydämet kohtaisivat.

Myös pariskunnista tehdään pilaa. Ne onnekkaat, jotka hotellissa löytävät partnerin, hylkäävät välittömästi sinkkuystävänsä tai suhtautuvat näiden ahdinkoon alentuvasti. Suhteensa kanssa kamppailevien kyyhkyläisten vastuulle annetaan sen sijaan lapsi ongelmien liennyttämiseksi.

The Lobsterin vinksahtaneisuutta ja sen kuvaamaa seuranhaun vaivaannuttavuutta korostaa se, että tarinan henkilöt käyttäytyvät kuin Kaurismäki-rainojen pohjalta ihmisiä imitoivat avaruusolennot. Tästä syystä elokuvan kohtaukset ovat hullunkurista seurattavaa, vaikkei niihin sisältyisi mitään varsinaista vitsiä. Erityisesti Farrell ajoittaa pokerinaamaiset reaktionsa hersyvän koomisesti. Filmin erään poskettomimman hetken muodostaa hotellin aamurutiineihin kuuluva motivointisessio hänen roolihahmonsa ja hotellin sisäkön välillä. Naisen hierottua tovin takapuoltaan sidotun päähenkilön etumusta vasten, tyydytystä vaille jäänyt miesraukka toteaa vain alistuneesti: "Hirveää. Aivan hirveää."

Hahmojen epäihmismäisen olemuksen lisäksi todellisuudesta irtautunutta tunnelmaa luodaan myös musiikin ja kertojan avulla. Leffassa kuultavat sävellykset naurattavat vuoroin alleviivavalla dramaattisuudellaan, vuoroin tilanteeseen sopimattomalla romanttisuudellaan. Kertojana tapahtumia tunteettomasti toistava Rachel Weisz puolestaan vieraannuttaa kylmyydellään. Hänen tarpeellisuutensa on tosin elokuvan kannalta hieman kyseenalaista, sillä usein hän toteaa vain täsmälleen sen, mitä itse kuvassa nähdään — joskin omanlaisensa koomisen efektin saavuttamiseksi.

Lanthimoksen satiiri on nyrjähtäneen ohella pikimustaa. Ensimmäinen häiriinnyttävä hetki filmissä koetaan, kun Davidia vokotteleva epätoivoinen sinkkunainen yrittää itsemurhaa huono-onnisin seurauksin. Päähenkilö itse puolestaan esittää tunteetonta vietelläkseen sosiopaattisen naisen, mikä päättyy niin ikään surkeasti. Kun nainen huomaa petoksen ja testaa Davidin empatian olemassaoloa tappamalla tämän koiraksi muuttuneen veljen, vie järkytys naurun katsojan huulilta.

The Lobster ei tyydy ironisoimaan vain pariutumisen normeja. Ennen pitkää David näet karkaa hotellista ja päätyy osaksi metsässä asustavaa sinkkujen yhteisöä. Sinkuilla on kuitenkin oma tiukka säännöstönsä: he tekevät kaiken yksin, eivät auta toisiaan, eivätkä hyväksy seksuaalista kanssakäymistä saati rakkautta.

Elokuvan piikittelyn kohteena ei olekaan ainoastaan parinetsintä vaan yleisesti kaikki se älyttömyys, minkä olemme yhteiskunnassa rakentaneet normaaliuden käsitystemme varaan. Lanthimos on itse todennut, että etäännyttämällä itsemme näistä odotuksista voimme vasta huomata niiden mielettömyyden. Samoin The Lobster etäännyttää katsojan arkitodellisuudesta alleviivatakseen, millaisia päättömiä tapoja ja käytäntöjä pidämme itsestäänselvinä.

Jälkimmäisellä puoliskollaan filmi menettää osan riemastuttavuudestaan, sillä sen huumori ei pohjaudu enää yhtä tunnistettaviin arkipäiväisiin ilmiöihin. Leffa ei silti hyydy, vaan jatkaa pommittaen terävää satiiriaan. Se, että sinkut saavat bilettää vain kuulokkeet korvilla elektronia musiikkista kuunnellen, on esimerkiksi hulvaton oivallus. Hykerryttävää komediaa tarjoaa myös Farrellin hahmon ja hänen uuden ihastuksensa välinen elekieli, jolla he kommunikoivat muilta sinkuilta piilossa.

Elokuvan suhtautumista romantiikkaan edustaa kuitenkin kuvaavimmin kohtaus, jossa sinkkuarmeijan pomo tiedustelee, mitä hänen vangitsemansa hotellin johtaja tuntee vaimoaan kohtaan:
- Rakastatko häntä?
- Koko sydämestäni.
- Paljonko rakastat häntä? Asteikolla yhdestä viiteentoista?
- 14.

Huvitusta herättää sekin, miten pinnallisin seikkoihin The Lobsterin hahmojen välinen viehtymys lopulta on kariutua. Kun Davidin rakas menettää näkönsä, ei mies enää pysty samaistumaan lemmittyynsä lainkaan. Epätoivoisesti hän etsii heidän väliltään yhteistä piirrettä mutta tuloksetta. Filmi päättyy lopulta arvoituksellisesti huoltoasemalle, jonka vessassa David valmistautuu puhkaisemaan saksilla silmänsä suhteensa pelastamiseksi. Viimeinen otos, jossa hänen tuskan parkaisuaan ei koskaan kuulla, vihjaa kenties hänen tulleen toisiin aatoksiin ja jättäneen sokean naisystävänsä oman onnensa nojaan.

Avoimen lopetuksen sijaan filmi olisi ehkäpä kaivannut hätkähdyttävämmän tarinallisen kliimaksin, jotta sen jälkimmäinen puolisko olisi painunut mieleen vastaavalla tavalla kuin sen ensimmäinen. Toisaalta on vaikea keksiä leffan huipennukseksi osuvampaa sanomaa kuin se, jonka päätöskohtaus välittää: "rakkaus on sokea".

Elokuvana The Lobster on pakkokatsottavaa jokaiselle sinkulle, jonka harteita kumppanittomuus syksyn pimeydessä saattaa ajoittain painaa. Kylmyydestään ja absurdismistaan huolimatta Lanthimoksen filmi kuvaa asioita, jotka ovat erittäin tunnistettavia kaikille joskus romanttista seuraa etsineille. Onnellisesti pariutuneet ihmiset yrittävät päivästä toiseen sortaa meitä yksineläjiä ällöttävällä hempeilyllään, mutta uskon, että seuraava elämä tuo lohdun. Minä varaan nimittäin bonobon.