Ran

(1985)

En ollut koko elämäni aikana lukenut yhtäkään Shakespearen teosta, mutta Akira Kurosawan Ran-eepos sai minut tavaamaan maanisesti yötä myöten Kuningas Learia alkuperäisessä kieliasussaan. Jälkeenpäin sain tietää, että Ran tarkoittaa suoraan käännettynä hulluutta. Hauska jekku, Aki.

Jos Dostojevskin Idiootti siirtyi Kurosawan käsissä luontevasti 50-luvun Japaniin, Kuningas Learista muovautuu puolestaan vaikuttava 1400-luvun Sengoku-aikakauteen sijoittuva uudelleentulkinta. Epäilemättä japanilainen näkökulma näihin tarinoihin on ollut ohjaajalle hyödyllistä markkinoinnin kannalta kotimaassaan. Samalla nämä toiseen kulttuuriin ja aikakauteen sovitetut elokuvat viestivät kuitenkin myös alkuperäisteosten yleismaailmallisuudesta.

Epäilen, etteivät Shakespearen näytelmät ole saaneet koskaan yhtä loisteliasta visuaalista käsittelyä kuin Ranissa. Jo filmin aloituskuva, jossa horisonttia vasten maalauksellisesti seisovat hevosmiehet alkavat yhtäkkiä liikkua, on upea. Leffassa hengästyttävät luonto-otokset kohtaavat tyylikkäät joukkokohtaukset ja täysin vailla vertaansa olevan värimaailman. Erityisesti elokuvan puvustus ansaitsee kaiken suitsutuksensa: hallitsijan pojat ja heidän joukkonsa esimerkiksi erottaa toisistaan nerokkaasti värikoodattujen asujen ansiosta. Kameratyön osalta huomion kiinnittävät puolestaan useat pitkät otokset ja runsas laajojen kokokuvien käyttö.

Ranin tragedia kietoutuu yhden perheen ympärille. Lordi Hidetora haluaa siirtyä eläkkeelle ja päättää jakaa valtakuntansa jälkikasvulleen. Nuorin pojista onnistuu kuitenkin loukkaamaan häntä suorasukaisuudellaan, joten hän karkoittaa tämän valtakunnasta. Vain tovi ehtii vierähtää, kun kaksi muuta poikaa paljastuvat jo petollisiksi ja yrittävät hankkiutua isästään eroon.

Tapahtumat eskaloituvat yllättävän nopeasti mutta uskottavasti. Asemastaan luopunut perheenpää raivataan ensin tieltä ja ajetaan lopulta sotilaineen nurkkaan. Ikääntyvän patriarkan ahdinko on käsinkoskelteva hänen alamakensä kiihtyessä, ja Tatsuya Nakadai tulkitsee hahmoa ikimuistoisesti. Myös ahneiden valloitusretkien sävyttämän menneisyyden haamut palaavat ennen pitkää kummittelemaan entisen sotaherran mieltä.

Elokuvan ensimmäisen puolikkaan huipentaa hengästyttävän komea kamppailu saarretun Hidetoran joukkojen ja hänen poikiensa armeijoiden välillä. Linnaansa ansaan houkuteltu eläköitynyt yksinvaltias yllätetään housut kintuissa ja seurauksena on teurastus. Lordi itse ei löydä edes miekkaansa, että voisi suorittaa kunniakkaan seppukun.

Kurosawa hiljentää taistelun ajaksi kaikki äänet surumielistä musiikkia lukuunottamatta ja antaa tapahtumien puhua puolestaan. Vasta satunnaisen luodin lävistäessä vanhemman pojista, katkeaa pamauksen myötä musiikki kuin seinään. Käänne on hätkähdyttävä.

Häpäistyn lordin poistuminen saarrettusta linnastaan on puolestaan filmin vaikuttavin hetki. Kun vallasta suistettu hallitsija laahustaa armeijoiden edellä suuren rakennuksen loimutessa ilmiliekeissä taustalla, on näky kerrassaan säväyttävä. Kohtaus saa tosissaan ihmettelemään, miten se on oikein kuvattu ennen tietokoneiden aikakautta. Salaisuus on kuitenkin siinä, ettei erikoisefektejä ole hyödynnetty.

Tulen lisäksi Kurosawa hyödyntää taitavasti elokuvassaan muun muassa tuulta. Järkensä menettäneen Hidetoran harhaillessa pilviselle niitylle symboloikin heinänkorsia piiskaava puhuri hänen eksyneisyyttään ja henkistä epätasapainoaan. Läpi elokuvan luonto heijastelee ihmisluontoa.

Ranin jälkimmäinen puolisko ei sykähdytä vastaavalla tavalla kuin sen alku. Lordin tappion jälkeen merkittävään osaan tarinassa nousee nimittäin vanhimman pojan vaimo, lähdemateriaalin Edmundia vastaava lady Kaede, joka elokuvan ainoana huomattavana naishahmona on myös sen suurin ongelma. Vaikka hänen katkera menneisyytensä perustelee hänen katalat tekonsa, ei häntä kohtaan antagonistina yritetä herättää minkäänlaista sympatiaa.

Sukupuolenvaihdos ei myöskään ole hahmolle eduksi, sillä sen myötä hän jää mieleen vain yhtenä kliseisen petollisena ja miehiä seksillä manipuloivana kostajattarena. Kurosawa on epäilemättä ottanut lady MacBethistä vaikutteita, mutta tulkintaa on vaikeaa pitää erityisen kekseliäänä.

Lady Kaeden kieroilut eivät kiehdo edes juonikuviona. Erityisesti perheen toiseksi vanhin poika, Jiro, tuntuu olevan epäuskottavan helposti hänen vedätettävissään. Lesken krokotiilinkyyneleiden ei näet kuvittelisi menevän hölmömmällekään miehelle läpi, kun ne seuraavat välittömästi veitsi kurkulla harjoitettua uhkailua.

Kuten Ranilta nimensä perusteella odottaa saattaa, hulluudelle on varattu siinä suuri rooli. Lordi Hidetoran suistuminen mielipuolisuuteen tekee nimittäin hänestä oman narrinsa paimentaman koomisen höperön. Vastaavanlaista karismaattisen hahmon täydellistä romahdusta tuskin on valkokankaalla nähty. On tietyllä tapaa piristävää, miten leffa rohkenee esittää aiemmin katsojassa kunnioitusta herättäneen soturin lopulta täysin naurettavana. Kurosawan eepoksessa suurinkin yksilö on lopulta vain mitätön pieni ihminen.

Varjopuolena hulluun lordiin keskittyvissä kohtauksissa on se, että niiden aikana elokuvan tarina pysähtyy paikoilleen. Entistä herraansa pilkkaava, tunnetilasta satunnaisesti toiseen loikkiva narri ei myöskään ole hahmona järin vangitseva. Parivaljakon harhailut palaneen linnan raunioissa tuntuvat kuvallisesta annistaan huolimatta kummallisen päämäärättömiltä, ikään kuin filmi vain odottaisi sopivaa hetkeä saapua varsinaiseen päätökseensä.

Kohtausten pääasiallisena tarkoituksena lieneekin osoittaa osien vaihtuminen lordin ja hänen palvelijansa välillä. Hidetorasta on lopulta kehkeytynyt se narri, joksi hänen nuorin poikansa häntä elokuvan alussa syyttää. Narrista on puolestaan tullut herralleen se kaitsija, mitä Hidetora hänelle aikaisemmin oli.

Suuret joukkokohtaukset värittävät Ranin loppupuolta Hidetoran nuorempien poikien armeijoiden kohdatessa. Ratsuväkien liike luonnonmaisemissa on kaunista katseltavaa, mutta aivan keskivaiheen huipennuksensa näyttävyyteen leffa ei kuitenkaan toista kertaa yllä. Metsästä asemiesten suorittamat yllätyshyökkäykset ovat nimittäin visuaalisesti linnataistelua toisteisempia.

Elokuvan päätös on kuitenkin shakespearelaista tragediaa tylyimmillään. Kun kunnianhimo, katkeruus ja väärät valinnat johtavat yksitellen keskeisten hahmojen kuolemaan, on tunnelma vastaavalla tavalla surumielisen vääjäämätön kuin lempiklassikkokirjani Humisevan harjun ratkaisun hetkillä.

Leffa loppuu vahvan symboliseen kohtaukseen, jossa linnan raunioilla harhaileva sokea mies miltei horjahtaa jyrkänteeltä ja pudottaa pahalta varjelevan Buddha-käärönsä. Brexitin ja Yhdysvaltain presidentinvaalien jäljiltä filmin pessimistinen näkemys ihmisluonnon houkkamaisuudesta puhuttelee voimakkaasti. Ehkäpä lajina harhailemme yhtä sokean onnettomasti kaikkien suojelevien voimien hylkäämänä, edesauttaen omaa perikatoamme. Kenties yleismaailmallisin antiikinaikainen tekijä, joka yhdistää Kurosawan elokuvaa ja Shakespearen alkuperäisnäytelmää, onkin niiden ydinkertomus itseaiheutetusta tuhosta.