Kasvot kuvaruudussa

Mediakriittisyyden tehokkaimpia tukahduttajia on ihmisen pakottava tarve viihtyä. ”We're in the boredom killing business!” huutaakin katsojille huttua syöttävä televisiojuontaja Howard Beale vuoden 1976 elokuvassa Kasvot kuvaruudussa. Jo 30 vuotta ennen Donald Trumpia ohjaaja Sidney Lumet ja käsikirjoittaja Paddy Chayefsky sen näkivät: helppotajuinen hevonpaska ja tunteellinen retoriikka uppoavat kansaan kuin tulevan USA:n presidentin sormet epäonnisen uhrin haaroväliin.

Kasvot kuvaruudussa, englanninkieliseltä nimeltään Network, on kärkäs satiiri television läpimurrosta. Laajemmin se käsittelee uutisoinnin viihteellistymistä sekä populaariviihteen manipulatiivisuutta vetäen yhtymäkohtia aina poliittiseen propagandaan ja populismiin. ”We'll tell you any shit you want to hear”, toteaa Beale, mikä tiivistää koko elokuvan ytimen.

Lumetin filmissä peilautuvat erityisesti aikalaishuolet television kasvattamaa nuorta sukupolvea kohtaan, jolle töllötin on ainoa tiedonlähde. Leffa nostaa esille sen, miten valikoivaa, vääristelevää ja yleisöä kosiskelevaa materiaalia mainostulojen varassa pyörivä massamedia tuottaa. Elokuva ohjaa huomion myös siihen, miten tällainen media määrittelee vähältä vähältä valtavirran muodin, tavat ja normit. ”You do whatever the tube tells you! You dress like the tube, you eat like the tube, you raise your children like the tube, you even think like the tube!” kuuluu filmin viesti.

Television turruttamaa ikäluokkaa tarinassa edustaa Faye Dunawayn esittämä Diana. Hän on vastakohta William Holdenin näyttelemälle vanhemmalle herrasmiehelle, Maxille, jota TV:n vaikutusvalta ei ole vielä korruptoinut. Max on kuitenkin luonnollisesti altis Dianan vetovoimalle. Nainen yrittää kietoa hänet pikkusormensa ympärille samoin kuin tyhmistinloota yleisönsä.

Dianaa voisi pitää mielikuvituksettomasti kirjoitettuna naishahmona ottaen huomioon, että hän on viettelijätär ja leffan selkein antagonisti, jolle mies lopussa näyttää kaapin paikan. Tästä huolimatta, samoin kuin esimerkiksi Quentin Tarantinon The Hateful Eightin kohdalla, halveksittava naishenkilö on elokuvan mielenkiintoisin persoona.

Dianan luonne ei nimittäin ole suinkaan perinteisen feminiininen. Hän paljastuu sen sijaan kylmäverisen tunneköyhäksi, hyperaktiiviseksi työnarkomaaniksi, joka on silti äärimmäisen pätevä siinä, mitä hän tekee. Toisaalta hän on myös kuin sosiopaattisempi versio Community-komediasarjan Abed-hahmosta, joka niin ikään elää elämäänsä television kautta ja kokee vaikeaksi samaistua muihin ihmisiin. Diana itse kuvailee temperamenttiaan stereotyyppisen maskuliiniseksi käyttäen esimerkkinä seksuaalisuuttaan: ”I arouse quickly, consummate prematurely, and can't wait to get my clothes back on and get out of that bedroom.”

Ei olekaan vääryys, että Chayefskyn käsikirjoitus palkittiin Oscarilla. Hänen tekstinsä tuntuu nimittäin yhä tänä päivänä ainutlaatuiselta. Dialogi vilisee värikkäitä, suorastaan modernin shakespearelaisia kielikuvia, kuten ”I must make my witness!” ja ”I'm sorry to impugn your cocksmanship.” Harvan filmin voi kuvitella sisältävän yhtä käsittämättömiä mutta kontekstissaan täysin ymmärrettäviä vuorosanoja kuten: ”You can blow the seminal class infrastructure out your ass!”

Erityisesti Kasvot kuvaruudussa on kuitenkin loisteliaiden monologien elokuva. Hahmo toisensa jälkeen puhkeaa vuodatuksiin, jotka pursuavat paatosta ja unohtumattomia lentäviä lausahduksia. Monologien paljous on median manipulaatiokeinoihin pureutuvalle filmille sopiva tyylivalinta. Missäpä muussa tiivistyvät tunteen palo, retoriikka ja viihdearvo yhtä vetoavasti kuin oikeista naruista vetelevän oraattorin palopuheessa?

Kuuluisin leffan kaikista yksinpuheluista on epäilyksettä Bealen kuolematon saarna, jossa hän kehoittaa yleisöään toistaamaan perässään: ”I am mad as hell and I'm not going to take this anymore!” Bealen monologin vaikuttavuudesta kertoo paljon se, että tietämättäni puheen alkuperää ihastuin siihen jo kuunnellessani brittiläisen Maybeshewill-bändin Not for Want of Trying -kappaletta, joka hyödyntää filmistä poimittua audiopätkää.

Vaikka Bealen sanoissa ei ole mitään muuta koherenttia ajatusta kuin vallitsevan asiantilan vastustaminen, ne herättävät vastustamattomasti jonkinlaisen sisäisen vimman ja taistelumielialan. ”Olenko minä vihainen kaikkea yleistä vääryyttä kohtaan elämässäni ja haluanko Muutosta? Totta hemmetissä!” Sattumalta tällaiseen alkukantaiseen raivoon nojaa myös timosoinien ja donaldtrumpien hyödyntämä populismi.

Yhteydet politiikkaan eivät jää filmissä vain allegorian tasolle. Eräässä elokuvan huvittavimmassa kohtauksessa poliittiset ääriliikkeet kiistelevät keskenään ja televisiokanavan asianajajien kanssa ruutuajasta. Sopimusriidat viheltää lopulta poikki vasta pistoolin varoituslaukaus.

Nykypäivän valeuutisten, kansankiihottajien ja anti-intellektualismin aallon keskellä on kaiken kaikkiaan hämmentävää, miten ajankohtaiselta 70-luvun pessimistinen elokuva median vallasta voi tuntua. Kasvot kuvaruudussa ymmärtää, etteivät ihmiset pidä faktoista ja totuuksista vaan ainoastaan sanomasta, joka validoi heidän omia tunteitaan ja valmiita mielipiteitään, olivat ne sitten miten vastenmielisiä tai väärässä tahansa.

Filmi vihjaa lisäksi, että vastaavanlainen periaate koskee myös tarinankerrontaa. Toisin kuin tosielämässä, tarinoissa sankareiden dilemmat saavat tyydyttävän ja oikeudenmukaisen ratkaisunsa, koska se on sitä, mitä me haluamme kuulla. Leffan päähenkilö, Max, jopa analysoi, miten elokuvan oma juoni tulee etenemään onnelliseen loppuunsa hänen avio-ongelmiensa suhteen, jotta katsojien odotukset täyttyisivät.

Kasvot kuvaruudussa ei jaa myöskään ruusuista näkemystä siitä, mikä voima massamediaa pohjimmiltaan pyörittää. Kuuluisassa puheessaan Bealeakin mahtipontisempi ja maanisempi, Ned Beattyn esittämä viestintäyhtiön pääjohtaja, Arthur Jensen, julistaakin: ”There are no nations. There are no peoples. There are no Russians. There are no Arabs. There are no third worlds. There is no West. There is only one holistic system of systems, one vast and immane, interwoven, interacting, multivariate, multinational dominion of dollars.”

Ironisesti Bealen ryhtyessä valistamaan yleisöään siitä, että kaiken heidän viihteensä takana ovat moraalista välinpitämättömät firmat ja raha, hän menettää välittömästi suosionsa. Ketään ei nimittäin yleisössä kiinnosta kuulla totuutta.

Ajoittain Chayefskyn käsikirjoituksen runsassanaisuudesta muodostuu sen heikkous. Erityisesti elokuvan loppupuolella hahmot taivuttavat tarinan punaisen langan turhankin perusteellisesti auki, aivan kuin leffa ei luottaisi katsojan hoksottimiin. Välillä monologien tulvan keskellä herää myös ajatus, onko filmi itse sortunut viihteellistämään sanomansa niin, ettei se enää kannusta yleisöään ajattelemaan mediakriittisesti vaan ainoastaan hymistelemään nokkelalle satiirille ja tuntemaan siten itsensä nokkelaksi.

Huvittavaa on myös se, miten Kasvot kuvaruudussa kritisoi kaiken pahuuden alkuna ja juurena nimenomaan televisiota. Samalla se jättää huomiotta elokuvan itsensä vaikutusvallan televisiota edeltävänä mediana. Aivottomien Hollywood-tehosteleffojen aaltoa ei tosin vielä vuonna 1976 voinut ennustaa, vaikka blockbuster-filmien äiti, Tappajahai, olikin ilmestynyt edellisvuoden kesänä.

Liioitellun satiirisista lähtökohdistaan huolimatta Lumetin filmi ei myöskään tunnu täysin sisäisesti uskottavalta. Bealen televisioyhtiön hämäräperäisestä rahoituksesta esittämien paljastusten ei nimittäin kuvittelisi juuri koskettavan tavallista kansalaista. Silti yleisö antautuu juontajan lietsomaan hurmokseen kuin keskimääräinen suomalainen seuratessaan sinivalkoista väriä tunnustavaa laulajaa hiipuvassa brittiläisessä tosi-tv-ohjelmassa.

Puhuin viimeisessä Treme-sarjan arvostelussani siitä, miten yleisön tarve kokea välitöntä viihtymistä, tyydytystä ja mielihyvää muodostaa ongelman kriittiselle, monimutkaisia yhteiskunnallisia aiheita tarkastelevalle taiteelle. Kasvot kuvaruudussa näyttää asian toisen puolen: yksinkertaistava propaganda ja häikäilemättömät, rahan varassa pyörivät mediat tähtäävät juuri näiden tarpeiden täyttämiseen. Oli kyseessä sitten lauantai-illan hittiohjelma tai populistisen poliitikon vaalikampanja, molemmat luottavat ihmisten lyhytjänteisyyteen, vetoavat tunteisiin ilman ajatussisältöä ja tarjoavat ainoastaan sitä, mitä seuraajajoukot haluavat nähdä ja kuulla. Lumetin filmin terävä irvailu onkin tänä päivänä ehkäpä vielä puhuttelevampaa kuin ilmestymishetkellään.

Ja jos en olisi aiemmin tänä vuonna tuijottanut suurella nautinnolla televisiosta Temptation Islandia, tuntisin itseni tämän kaiken sanottuani ihan perkeleen fiksuksi.