The Visit

(2015)

M. Night Shyamalanin uusin filmi, The Visit, edustaa lajityypiltään found footage -kauhua. Se on samalla mainio elokuva ja parasta, mitä ohjaajalta on nähty sitten Kuudennen aistin — tai kenties koskaan. En juksaa.

The Visit kertoo teini-ikäisestä Beccasta ja Tylerista, jotka päättävät mennä ensimmäistä kertaa kylään heille tuntemattomiksi jääneiden isovanhempiensa luokse. Ikäihmiset paljastuvat kuitenkin aivan muuksi kuin odotettua. Yöllä mummo vaeltelee ja raapii ovia, kun taas pappa piilottelee latoon kakkavaippansa.

Elokuva tekee lämminhenkistä pilaa ikäluokkien välisestä kohtaamisesta. Nuorelle ihmiselle vanhuus on enimmäkseen pelottava ja vieras asia. Elämänsä tunnossa jokainen mielellään välttelee ajatusta ihmiskehon hauraudesta ajan hampaissa, minkä takia ikääntyminen ja sen aiheuttamat oireet saattavat vaikuttaa oudoilta, kammottavilta tai jopa koomisilta.

Shyamalanin kauhukertomukseen sekoittuu ovelasti komediaa ja mysteeriä. Leffan suurin arvoitus kuuluu, johtuuko mummon ja vaarin omituinen käytös luonnollisista syistä, kuten dementiasta ja muista vanhuudenvaivoista, vai jostain paljon synkemmästä salaisuudesta. Genresekoitus on tasapainotettu erinomaisesti, sillä filmi on samaan aikaan sekä huvittava että karmiva.

Filmin yhdeksi suurimmista vahvuuksista nousevat sen taitavasti kirjoitetut ja vakuuttavasti näytellyt päähenkilöt. Becca ja Tyler ovat pikkuvanhoja, mutteivät ärsyttävän teennäisellä tai epäuskottavalla tavalla vaan viihdyttävästi ja hauskasti. He ovat sympaattisia henkilöitä, jotka tosielämässä haluaisi tuntea heidän iästään huolimatta. The Visit todistaakin, että myös murrosikäiset on mahdollista esittää elokuvissa aitoina ihmisinä.

Päähenkilöistä kumpuaa myös elokuvan valloittava huumori. Jo alun autokeskustelu Tylerin kännykällä vokottelemista tytöistä nostaa hymyn huulille. Myös pojan riimittelyt kameralla ovat aidosti hilpeitä, vaikka räppäävän teinin sisällyttäminen elokuvaan voisi jossain muussa tapauksessa olla katastrofaalinen konsepti.

Jopa found footage -konsepti tukee leffan tarinankerrontaa. Beccan ironinen kommentointi dokumenttielokuvan tehokeinoista toimii muun muassa hupaisana vitsien lähteenä. Formaattia hyödynnetään myös älykkäästi vakavien kohtausten yhteydessä. Kun Becca esimerkiksi kieltäytyy vastaamasta, miksi hän välttelee katsomasta itseään peilistä, Tyler yrittää zoomata häneen dramaattisesti, mutta zoomaus menee molempien tietämättä hieman vinoon. Tämä tehokeinon epäonnistuminen tekee kohtauksesta yllättävän puhuttelevan: veljen laskelmoitu mutta amatöörimäinen kameratyöskentely ei kykene tekemään oikeutta siskon vaietuille tunteille.

Found footage -ratkaisusta tekee toimivan erityisesti se, ettei elokuva väitä olevansa editoimatonta filmimateriaalia vaan nimenomaan Beccan itsensä jälkeenpäin leikkaama dokumentti tapahtumista. Tyylivalintana se asettaa lisäksi elokuvayleisön seuraamaan tapahtumia kirjaimellisesti teinihahmojen näkökulmasta.

Shyamalanin käsissä alagenre taipuu myös pelotteluun moitteettomasti. Elokuva tosin säästelee säikäytyksiä ja panostaa enemmän vinksahtaneeseen tunnelmaan. Muutamat kohtaukset painuvat kuitenkin lähtemättömästi mieleen häiriinnyttävyydessään. Mummon äkillinen änkeäminen lasten kuistinalaiseen piiloleikkiin tuntuu esimerkiksi kylmäävältä, koska kamera ja leikkaus suhtautuvat tyhjästä ilmestyvään, ryömivään vanhukseen niin alleviivaamattomasti, ettei käännettä välttämättä heti rekisteröi. Isoisän itsetuhoiset treffit haulikon kanssa yllättävät nekin katsojan yhtä pahasti kuin tapahtumaa todistavan Beccan.

Kun teinit jättävät kameran yöksi olohuoneeseen kuvaamaan salaa mummon öisiä puuhia, yltyy leffa karmivimmilleen. Toisin kuin odottaa saattaa, kuvattua materiaalia ei paljasteta vasta päivänvalossa nuorten sitä tutkaillessa, vaan elokuva jää kutkuttavasti tarkastelemaan öisiä tapahtumia kameran linssin läpi. Isoäidin koetellessa veitsi kädessään nukkuvien lasten ovea katsojakin tuntee olonsa avuttomaksi. Myös kohtauksen pakollinen pöö-hetki on sarjassaan tavallista säpsähdyttävämpi.

Pienet lajityypille kumartelevat yksityiskohdat istuvat filmin humoristiseen kokonaisuuteen. Hohtoa jäljittelevät, viikonpäivän ilmoittavat välitekstit sopivat esimerkiksi ovelasti vierailuteemaan. Isovanhempien suuri lumen ympäröimä talo on puolestaan kuin luotu kauhuleffan miljööksi. Jopa Hannusta ja Kertusta haetaan vaikutteita, kun isoäiti kehottaa pahaenteisesti Becca astumaan uunin sisälle sen puhdistamiseksi.

Koska kyseessä on Shyamalanin tuotos, sisältyy elokuvan juoneen pakollinen shokkikäänne. Yllätyksen sisältöä tosin ennakoidaan ahkerasti, ja sen voi hyvin päätellä tarinasta etukäteen. Silti se on rakennettu niin huolellisesti, ettei sen ennalta hoksaaminen ole mikään itsestäänselvyys.

Käännekohdan jälkeen leffa kiihdyttää kliimaksiinsa. Loppuhuipennukseen kompuroiminen on kauhuelokuvien yleinen sudenkuoppa, eikä The Visitkään suoriudu siitä täysin ongelmitta. Poliisin viivyttely hätiin saapumisessa viestii esimerkiksi laiskasta käsikirjoittamisesta. Sitäkään ei ole helppo sulattaa, etteivät lapset hirtetyn ruumiin nähdessään juokse yksinkertaisesti pakoon, minkä jaloistaan pääsevät. Silmään pistää myös found footage -filmeille tyypillinen kameran kiikuttaminen mukana pahimmassakin hengenhädässä.

Elokuvan loppuhetket tuntuvat lisäksi tarpeettoman alleviivaavilta ja venytetyiltä siinä, miten päähahmot pääsevät yli läpi filmin esille nousseista traumoistaan ja peloistaan. Toisaalta nämä lasten omat henkiset ongelmat peilautuvat hauskasti vanhusten höperyyksiin: sekä nuoret että vanhat ovat elokuvassa omalla tavallaan hulluja.

Filmin viimeisiä kohtauksia voisi moittia siirappisuudesta siinä, miten se tiristää kyyneliä perheen äidin tunteellisella haastattelulla sekä kotivideo-otoksilla vauvaikäisistä Beccasta ja Tylerista isänsä seurassa. Nämä sentimentaalisuudet pystyy kuitenkin hyväksymään ottaen huomioon, että leffa teeskentelee olevansa Beccan itsensä kuvaama. Tyttö nimittäin painottaa aiemmin tarinan aikana vihaavansa imeliä elokuvia, muttei voi silti välttää tunteikkuutta itselleen tärkeän kertomuksen kohdalla.

Ei ole yksinkertainen tehtävä toteuttaa kauhuelokuvaa komedisilla aineksilla filmin tunnelman siitä kärsimättä, mutta Shyamalan onnistuu tempussa poikkeuksellisen hyvin. The Visit on hauska mutta samaan aikaan jännittävä genrensä edustaja, joka erottuu laadukkaan toteutuksensa lisäksi tusinatekeleistä erityisesti ihastuttavilla hahmoillaan. Hyytävien hetkiensä lomassa se välittää myös lämpimän sanoman siitä, miten jälkikasvun tulisi pitää yhteyttä läheisiin ikäihmisisiinsä.

The Visit on saanut erityisesti suomalaisissa medioissa hämmentävän alhaisia arvosanoja ottaen huomioon, miten pätevä kauhupätkä on kyseessä — erityisesti verrattuna lajityypin yleiseen tasoon. Epäilen, etteivät kriitikot enää Shyamalanin nimen nähdessään kykene suhtautumaan hänen filmeihinsä ilman ennakkoasenteita. Leffailtoja järjestäviä suosittelenkin kelaamaan yli auteurin paljastavien alkutekstien ja nauttimaan muiden katsojien äimistyneistä reaktioista lopputekstien rullatessa.