Sicario

Meksikon huumesota on monimutkainen vyyhti, jonka hahmottaminen ei ole aiheeseen perehtymättömälle helppoa. Ohjaaja Denis Villeneuven kehuttu jännityselokuva Sicario kertoo tästä sodasta ja Yhdysvaltain sotkeutumisesta siihen – tietenkin amerikkalaisesta perspektiivistä. Näkökulma on tosin sikäli mielenkiintoinen, että Emily Bluntin näyttelemä agentti Kate Macer on tapahtumista auttamattomasti pihalla kuin kuka tahansa sivullinen.

Villeneuven filmi pyrkii tiiviiseen tunnelmanrakenteluun. Räjähtävä alku tekee selväksi leffan armottoman hengen tuoden mieleen Alfonso Cuarónin Ihmisen pojat. Tämän jälkeen jännitystä nostatetaan kiireettömästi ennen varsinaista toimintaa. Dialogiin tukeudutaan vain harvakseltaan ja Coenin veljesten Menetetystä maasta tunnetun Roger Deakinsin tyylikkäälle kuvaukselle annetaan tilaa loistaa.

Harmillisesti elokuva ei silti missään vaiheessa lunasta luomiaan odotuksia. Esimerkiksi kriitikoiden suitsuttama raja-asemayhteenotto CIA-agenttien ja kartellijäsenien välillä on kieltämättä erittäin pätevästi leikattu ja rytmitetty kohtaus. Sitä ennen yksikään filmin hahmoista ei ole kuitenkaan muodostunut katsojalle tutuksi. Siksi konfliktista puuttuu todellinen panos, vaikka standardien mukainen pahaenteinen ambienssi pauhaakin taustalla lupaillen kauheita. Nopeasti päättyvä, koruton väkivallan purkaus on toki vaihtelua tavanomaisiin Hollywood-mehusteluihin, mutta neljännestunnin mittaisen vainoharhaisen kyräilyn jälkeen huipennus tuntuu mitäänsanomattomalta.

Mitä pidemmälle Sicario etenee, sitä enemmän hahmojen odottaa saavan lihaa luidensa ympärille, tai että tarina tarjoaisi edes jonkin huomionarvoisen käänteen. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei kumpikaan näistä toiveista ole toteutumassa.

Filmi ei koe tarpeelliseksi panostaa päähenkilönsä välitettävyyteen tai samaistuttavuuteen. Kate toimittaa sen sijaan elokuvassa yleisön sijaishahmon virkaa. Blunt on tosin vakuuttava ottaen huomioon, miten vähän hänelle käsikirjoitus antaa apuja. Ilahduttavasti häntä ei myöskään seksualisoida roolissaan.

Sivuhahmot jäävät niin ikään etäisiksi. Josh Brolin vetää kyllä mulkvistin osansa juuri niin hyvin kuin vain Josh Brolin osaa, kun taas Benicio del Toro onnistuu luomaan arvoituksellista karismaa esittämäänsä kolumbialaiseen palkkatappajaan, Alejandroon. Nämä positiiviset puolet ovat kuitenkin ennemmin näyttelijöiden kuin tarinan ansioita.

Sicario tietää silti, mitä se tekee hahmoillaan. Katen sivullisuudesta kehittyy nimittäin olennainen osa elokuvan tematiikkaa. Pienikokoinen, katseita puoleensa vetävä päähenkilö on astunut susiksi itseään vertaavien macho-miesten villiin länteen, jossa omatunnon mukaan toimiminen ei ole enää mahdollista. Aivan kuten leffayleisö, hän on vieras koko huumesodalle ja vailla selityksiä.

Toisaalta asetelma paljastaa Katen oman naiiviuden ja ennakkoasenteisuuden. Siitä huolimatta, että hänen ymmärryksensä asioiden laidasta on vajavainen, hän yrittää jatkuvasti asettua moraalisen tuomarin asemaan omista mustavalkoisista lähtökohdistaan. Hänen suhtautumisessaan ulkopuolisena voi nähdä jopa rinnasteisuuden Yhdysvaltain maailmanpoliisiasenteeseen.

Katen moraalinen ahdinko muodostaa Sicarion tarinan ytimen. Pelkkä päähenkilön eettinen dilemma ei silti yksinään kanna elokuvaa, sillä se ei tunnu riittävän merkitykselliseltä. CIA:n Meksikon maaperällä suorittamat surmat ilmentävät kieltämättä Yhdysvaltojen imperialistista suhtautumista muihin valtioihin, mutta tällaisessa USA:n toiminnassa ei sinällään ole mitään uutta. Koska kuolinuhrit ovat liki poikkeuksetta aseistautuneita kartellin jäseniä, eivät agenttien teotkaan varsinaisesti kauhistuta törkeydellään. Katelle itselleen keskeinen kysymys ei vaikuta edes olevan se, onko rikollisten tappaminen oikeutettua, vaan se, kummalla puolella rajaa tappaminen tapahtuu ja millaisin valtuuksin.

Kenties päähenkilön tekopyhyys on kuitenkin elokuvan tarkoitus. Kun Kate filmin loppupuolella leikkii sankaria ja yrittää pysäyttää Benicio del Toron näyttelemän palkkatappajan, hän ei ole edes perillä siitä, mistä meneillään olevassa operaatiossa on kyse. Hän leikkii sankaria puutteellisin tiedoin ja ennakkoasenteisiinsa pohjaten, vaikka CIA:n tavoitteiden sabotointi voisi kokonaiskuvan puuttuessa aiheuttaa silkkaa haittaa. Siinä vaiheessa, kun hahmo taltutettuna uhkailee aseistautuneelle pomolleen paljastavansa kaikki tämän toimet, ei elokuva peittelekään hänen lyhytnäköistä lapsellisuuttaan.

Sicarion hävyttömin tarinankerronnallinen temppu on näkökulman vaihtaminen Katesta del Toron Alejandro-assasiiniin juuri ennen loppuhuipennusta. Bluntin hahmo on nimittäin näytellyt koko leffan ajan sen selkeää pääosaa, kun taas kolumbialaisesta surmaajasta ei olla saatu tietää henkilönä käytännössä mitään. Ratkaisu on turhauttava, sillä jos Kateen on vaikea samaistua, Alejandrosta on sitäkin hankalampi välittää, vaikka leffa pikaisesti luonnostelee hänen traagiset taustansa.

Päähenkilön vaihdos alleviivaa kuitenkin sitä, ettei Kate ole sen varsinainen keskushahmo. Todellinen tarina, joka katsojalle valkenee vasta myöhään, kuuluu sen sijaan Alejandrolle. Odotuksien vastaisesti valkoinen amerikkalainen ei ole hahmokatraan tärkein, vaan loppuun asti parrasvaloista pois pysytellyt latinosivuhenkilö, jota tapahtumat koskettavat enemmän.

Sicarion arvoituksellinen lopetus puolestaan vihjaa, että Kate on alkanut hahmottaa asioiden moraalisen harmauden ja oman ulkopuolisuutensa. Hän ei ammu Alejandroa, vaikka pystyisi, kenties, koska ei katso olevansa oikeutettu tekemään päätöstä hänen hengestään. Hän ymmärtää tietämyksensä puutteellisuuden eikä pysty enää toimimaan aiempien mustavalkoisten näkemystensä mukaisesti.

Elokuvan seuraama meksikolainen poliisi ja hänen kohtalonsa herättää myös kysymyksiä. Ennen hänen kuolemaansa käy selväksi, että hän on perheenisä, joten hahmon tarkoitus lienee korostaa vähäpätöisen kansalaisen asemaa huumesodassa. Päättyyhän koko leffa hänen poikansa jalkapallo-ottelun äärelle laukausten kajahdellessa kaukaisuudessa. Hahmo rikkookin jälleen yleisön odotuksia tarinankerronnasta ja dramaturgiasta.

Toisaalta etäiseksi jäävää poliisisivuhenkilöä vaivaa vastaava ongelman kuin filmin sankaria. Hienoinenkin samaistuttavuus toisi nimittäin hänen tarinankaareensa erilaista painoarvoa kuin täysin persoonattomaksi statistiksi jääminen.

Joka tapauksessa Sicario leikittelee ovelasti katsojan ennakkokäsityksillä huumesodan realiteeteista. Tämä toimintajännäriin älykkäästi pinnan alle upotettu tematiikka tuntuu silti aavistuksen tekopyhältä. Elokuva esimerkiksi esittää Juárezin kliseisenä paheiden pesänä, jossa pahoinpidellyt ruumiit roikkuvat sillalta muistutuksena kartellin vallasta. Ajastaan jäljessä oleva kaupungin yltiönegatiivinen kuvaus sai Meksikossa aikaan jopa laajamittaisia boikotteja filmiä kohtaan.

Pienet epäuskottavuudet nakertavat myös tarinan kylmää näennäisrealismia. Läpi sormien voi katsoa vielä monet yksityiskohdat, kuten FBI-agentin kyvyttömyyden karata kuristusotteesta tai mustelmien puutteen hänen kaulassaan kuristamisen jälkeen. Suorastaan pöhköltä sen sijaan vaikuttaa palkkatappaja, joka jää rupattelemaan vuosia jahtaaman uhrinsa kanssa ilman tietoa siitä, onko tämän vartijoista joku vielä hengissä ja hälytysvalmiudessa.

Sicarion sanoma siitä, kuinka yksinkertaistukset paljastuvat ontoiksi aidosti monimutkaisen ongelman edessä, on silti niin kiinnostava, ettei käsikirjoituksen mutkien suoraksi vetäminen romuta sitä. Kate selvästi haluaisi kantaa kortensa kekoon huumesodan synkän todellisuuden korjaamisessa. Samaan aikaan hän on kuitenkin liian ulkopuolinen, jotta hän voisi saada aikaan muutosta. Elokuva huomauttaa myös, ettei leffakatsoja ole oikeutettu astumaan päivän pelastavan jenkkisankarin saappaisiin ja fantasioimaan vaikean aiheen tiimoilta mustavalkoisten hyvä-paha-asetelmien kautta.

Myönnän, että Sicario jätti minut ensikatsomisen jäljiltä kylmäksi, sillä se tarjoaa hahmoihinsa vähäisesti tarttumapintaa. Elokuvan älykäs tapa käsitellä aihettaan on kuitenkin jotain toiminta- ja jännityselokuvien valtavirrasta hyvin poikkeavaa. Vaikka filmi ei pääse ihon alle, on pakko antaa tunnustusta sellaiselle teokselle, joka uskaltaa todeta kohdeyleisölleen: ette ole mikään maailman napa.