Sicario

(2015)

Meksikon huumesota on monimutkainen vyyhti, jonka hahmottaminen ei ole aiheeseen perehtymättömälle helppoa. Ohjaaja Dennis Villeneuven kehuttu jännityselokuva, Sicario, kertoo tästä sodasta ja Yhdysvaltain sotkeutumisesta siihen — tietenkin amerikkalaisesta perspektiivistä. Näkökulma on tosin sikäli mielenkiintoinen, että Emily Bluntin näyttelemä agentti Kate Macer on tapahtumista auttamattomasti pihalla kuin kuka tahansa sivullinen.

Villeneuven filmi pyrkii tiiviiseen tunnelmanrakenteluun. Räjähtävä alku tekee selväksi leffan armottoman hengen tuoden mieleen Children of Menin. Tämän jälkeen jännitystä nostatetaan kiireettömästi ennen varsinaista toimintaa. Dialogiin tukeudutaan vain harvakseltaan ja No Country for Old Menistä tunnetun Roger Deakinsin tyylikkäälle kuvaukselle annetaan tilaa loistaa.

Harmillisesti elokuva ei silti missään vaiheessa lunasta luomiaan odotuksia. Esimerkiksi kriitikoiden suitsuttama raja-asemayhteenotto CIA-agenttien ja kartellijäsenien välillä on kieltämättä erittäin pätevästi leikattu ja rytmitetty kohtaus. Sitä ennen yksikään filmin hahmoista ei ole kuitenkaan muodostunut katsojalle tutuksi, joten konfliktista puuttuu todellinen panos. Standardien mukainen pahaenteinen ambienssi kyllä pauhaa taustalla lupaillen kauheita, mutta lopulta tilanteesta ei seuraa mitään hätkähdyttävää. Vaikka nopeasti päättyvä, koruton väkivallan purkaus on vaihtelua tavanomaisiin Hollywood-mehusteluihin, neljännestunnin kestäneen vainoharhaisen kyräilyn jälkeen huipennus tuntuu mitäänsanomattomalta.

Mitä pidemmälle Sicario etenee, sitä enemmän hahmojen odottaa saavan lihaa luidensa ympärille tai edes jonkin huomionarvoisen käänteen todella käynnistävän leffan tarinan. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei kumpikaan näistä toiveista ole toteutumassa.

Filmi ei panostakaan siihen, että esimerkiksi päähenkilöstä muodostuisi katsojalle välittämisen arvoinen ja hänen ahdingostaan samaistuttava. Hän toimittaakin elokuvassa pitkälti yleisön sijaishahmon virkaa. Blunt on tosin vakuuttava roolissaan ottaen huomioon, miten vähän hänelle käsikirjoitus antaa apuja. Miellyttävästi häntä ei myöskään roolissaan seksualisoida.

Sivuhahmot jäävät niin ikään etäisiksi. Josh Brolin vetää kyllä mulkvistin osansa juuri niin hyvin kuin vain Josh Brolin osaa, kun taas Benicio del Toro onnistuu luomaan arvoituksellista karismaa esittämäänsä kolumbialaiseen palkkatappajaan, Alejandroon. Nämä positiiviset puolet on kuitenkin laskettava näyttelijöiden, ei tarinan ansioksi.

Erinomainen elokuva ei toisaalta vaadi aina syvällisiä hahmoja tai sykähdyttävää juonenkuljetusta. Esimerkiksi Coenien veljesten mestariteos, Menetetty maa, on alkupuolellaan siinä suhteessa Sicarion kaltainen, että sen juoni etenee hyvin suoraviivaisesti, eikä päähenkilö herätä erityisiä tuntemuksia. Silti leffa pitää otteessaan

Menetetty maa eroaa kuitenkin Sicariosta siinä, että sen sankari on aktiivinen toimija eikä passiivinen sivustakatsoja. Siinä missä Sicariossa Kate ihmettelee vierestä tapahtumia, joita hän ei kykene hallitsemaan, Menetetyssä maassa päähenkilö yrittää omalla viekkaudellaan selvitä vastustajansa kynsistä. Vaikka hiljainen jokamies ei itsessään ole järin kiinnostava hahmo, Coenit muovaavat filminsä kissa ja hiiri -leikistä asetelman, jossa jahdattavan osaan on helppo asettautua.

Vertailu näiden elokuvien välillä ei silti ole täysin reilu, sillä Katen sivullisuudesta kehittyy olennainen osa Sicarion tematiikkaa. Pienikokoinen, katseita puoleensa vetävä päähenkilö on astunut susiksi itseään vertaavien macho-miesten villiin länteen, jossa omatunnon mukaan toimiminen ei ole enää mahdollista. Aivan kuten me yleisönä, hän on vieras koko huumesodalle ja yhtälailla selkeyttäviä selityksiä vailla.

Toisaalta hankala tilanne paljastaa Katen oman naiiviuden ja ennakkoasenteisuuden. Siitä huolimatta, että hänen ymmärryksensä asioiden laidasta on vajavainen, hän yrittää jatkuvasti asettua moraalisen tuomarin asemaan omista mustavalkoisista lähtökohdistaan. Hänen suhtautumisessaan ulkopuolisena voi nähdä jopa rinnasteisuutta Yhdysvaltain maailmanpoliisimaiseen asenteeseen.

Katen moraalinen ahdinko muodostaa Sicarion tarinan ytimen. Pelkkä päähenkilön eettinen dilemma ei silti yksinään kanna elokuvaa, sillä se ei loppujen lopuksi tunnu riittävän merkitykselliseltä. CIA:n Meksikon maaperällä suorittamat surmat ilmentävät kieltämättä Yhdysvaltojen imperialistista suhtautumista muihin valtioihin, mutta tällaisessa USA:n toiminnassa ei sinällään ole mitään odottamatonta. Koska kuolinuhrit ovat likipitäen poikkeuksetta aseistautuneita kartellin jäseniä, eivät agenttien teotkaan varsinaisesti kauhistuta törkeydellään. Katelle itselleen keskeinen kysymys ei vaikuta edes olevan se, onko rikollisten tappaminen oikeutettua, vaan se, kummalla puolella rajaa tappaminen tapahtuu ja onko hänellä siihen valtuuksia.

Kenties päähenkilön moraalin keinotekoisuus on kuitenkin elokuvan tarkoitus. Kun Kate filmin loppupuolella leikkii sankaria ja yrittää pysäyttää Benicio del Toron näyttelemän kolumbialaisen, hän ei ole edes perillä siitä, mistä meneillään olevassa operaatiossa on kyse. Hän leikkii sankaria puutteellisin tiedoin ja ennakkoasenteisiinsa pohjaten, vaikka CIA:n tavoitteiden sabotointi voisi kokonaiskuvan puuttuessa aiheuttaa silkkaa haittaa. Siinä vaiheessa, kun hahmo taltutettuna uhkailee aseistautuneelle pomolleen paljastavansa kaikki tämän toimet, ei elokuva yritäkään peitellä hänen lyhytnäköistä lapsellisuuttaan.

Kaiken kaikkiaan Sicarion hävyttömin temppu tarinankerronnallisesti onkin näkökulman vaihtaminen kokonaan Katesta del Toron Alejandro-assasiiniin juuri ennen loppuhuipennusta. Bluntin hahmo on nimittäin näytellyt koko leffan ajan sen selkeää pääosaa, kun taas kolumbialaisesta surmaajasta ei olla saatu tietää henkilönä käytännössä mitään. Ratkaisu on turhauttava, sillä jos Kateen on ollut vaikea samaistua, sitä hankalampi Alejandrosta on välittää siitä huolimatta, että leffa pikaisesti luonnostelee hänen traagiset taustansa.

Päähenkilön vaihdosta on mahdotonta kuitenkaan sivuuttaa pohtimatta, mitä filmi haluaa sillä sanoa. Ehkäpä elokuva alleviivaakin nimenomaan sitä, ettei Kate ole sen varsinainen keskushahmo vaan ainoastaan sivullinen. Todellinen tarina, joka katsojalle valkenee vasta myöhään, kuuluu sen sijaan Alejandrolle. Odotuksiemme vastaisesti valkoinen amerikkalainen ei omikaan leffan pääroolia, vaan se annetaan siihen asti parrasvaloista pois pysytelleelle latinosivuhenkilölle, jota tapahtumat itse asiassa koskettavat enemmän.

Sicarion arvoituksellinen lopetus puolestaan vihjaa, että Kate on alkanut hahmottaa asioiden moraalisen harmauden ja oman ulkopuolisuutensa. Hän ei ammu Alejandroa, vaikka pystyisi, kenties, koska ei katso olevansa oikeutettu tekemään päätöstä hänen hengestään. Taustalla saattaa vaikuttaa epämiellyttävä ajatus aseettoman surmaamisesta, mutta luultavammin hän on viimein ymmärtänyt tietämyksensä vajavaisuuden eikä kykene siksi toimimaan tuomarina miehelle. Vaikka tappamalla hänet ja paljastamalla CIA:n harjoittamat vääryydet hänellä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin, hän ei pysty enää ajamaan muutosta aiempien mustavalkoisten näkemystensä mukaisesti.

Elokuvan seuraama meksikolainen poliisi ja hänen kohtalonsa herättää myös kysymyksiä. Ennen hänen kuolemaansa käy selväksi, että hän on perheenisä, joten yrittääkö filmi saada yleisönsä välittämään hänestä sivullisena uhrina? Kaksi kohtausta on kuitenkin aivan liian vähän minkäänlaisen tunnesiteen muodostumiseksi, sillä ne eivät valoita häntä millään tapaa henkilönä. Selvästi hahmon tarkoitus on silti jollain tapaa korostaa vähäpätöisen kansalaisen asemaa huumesodassa: loppuuhan koko leffa hänen poikansa jalkapallo-ottelun äärelle laukausten kajahdellessa kaukaisuudesta.

Uskon, että ennen kaikkea poliisihahmon tarkoitus onkin jälleen rikkoa odotuksiamme tarinankerronnasta ja dramaturgiasta. Kuvittelemme, että hänellä olisi suurempi rooli elokuvassa, mutta lopulta hahmo vain pääsee tylysti hengestään ja unohdetaan — kuin niin monet siviiliuhrit huumesodassa.

Toisaalta myös tämän ajatuksen esilletuonnissa leffaa vaivaa sama ongelma kuin Katen kohdalla. Hienoinenkin välitettävyys toisi nimittäin poliisihahmolle ja asioille, mitä hän filmissä edustaa, aivan erilaista painoarvoa kuin täysin persoonattomaksi statistiksi jääminen.

Joka tapauksessa Sicario vihjaa ovelasti, että oletuksemme yleisönä ovat väärät sen suhteen, keille huumesotaan sijoittuvassa filmissä kuuluu oleellinen rooli. Valkoinen yhdysvaltalainen ei olekaan tarinan sankari eikä viattoman meksikolaisen perheenisän sivujuoni etene minnekään vaan katkeaa sitä vastoin julmasti. Ainoastaan säälimättömät tappajat ansaitsevat kertomuksessa todellisen osan.

Tämä toimintajännäriin älykkäästi pinnan alle upotettu, ennakkokäsityksiimme puuttuva tematiikka tuntuu silti ajoittain aavistuksen tekopyhältä. Ottaen huomioon, miten elokuva esimerkiksi esittää Juárezin paheiden pesänä, jossa pahoinpidellyt ruumiit roikkuvat sillalta muistutuksena kartellin vallasta, ei filmin voi väittää olevan itsekään vapaa virheellisistä mielikuvista. Ajastaan jäljessä oleva kaupungin yltiönegatiivinen kuvaus sai Meksikossa aikaan jopa laajamittaisia boikotteja leffaa kohtaan.

Pienet epäuskottavuudet nakertavat myös tarinan kylmää näennäisrealismia. Läpi sormien voi katsoa vielä monet yksityiskohdat, kuten FBI-agentin kyvyttömyyden karata kuristusotteesta tai mustelmien puutteen hänen kaulassaan kuristamisen jälkeen. Suorastaan pöhköltä sen sijaan vaikuttaa palkkatappaja, joka jää rupattelemaan vuosia jahtaaman uhrinsa kanssa ilman tietoa siitä, onko tämän vartijoista joku vielä hengissä ja hälytysvalmiudessa.

Sicarion sanoma siitä, kuinka moraalinen tekopyhyys ja yksinkertaistukset paljastavat onttoutensa aidosti monimutkaisen ongelman edessä, on silti riittävän kiinnostava, ettei käsikirjoituksen mutkien suoraksi vetäminen romuta sitä. Kate selvästi haluaisi kantaa kortensa kekoon huumesodan synkän todellisuuden korjaamisessa. Samaan aikaan hän ei kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi, jotta hän voisi saada aikaan muutosta. Ennen kuin hän voi todella puuttua huumesodan kulkuun, hänen on päästettävä irti omista lähtöoletuksistaan ja ymmärrettävä olevansa kokonaisuuden kannalta vain sivustatarkastelija.

Samoin katsojan on ymmärrettävä, huomauttaa elokuva, ettei hän ole vajavaisen tietämyksensä kera oikeutettu astumaan päivän pelastavan jenkkisankarin saappaisiin fantasioimaan vaikean aiheen tiimoilta ja mustavalkoisten hyvä-paha-asetelmien kautta. Todelliset päähenkilöt eivät ole nimittäin filmin valtayleisön tavoin vakaan yhteiskuntajärjestyksen keskellä elävää hyvinvoivaa keskiluokkaa. Sen sijaan he ovat esimerkiksi sodan paaduttama, perheensä menettänyt murhaaja tai ilman fanfaareja maantielle tapettu nimetön poliisi.

Myönnän, että Sicario jätti minut ensikatsomiskokemuksen jäljiltä kylmäksi. Elokuvan syvempi pohdiskelu sai minut kuitenkin huomaamaan, että kyseessä on itse asiassa älykkäämpi teos, miltä se alun perin silmissäni vaikutti.

Silti filmin suuri potentiaalin haaskaaminen harmittaa minua. Enemmän tarttumapintaa katsojalle tarjoavien hahmojen kera kyseessä voisi nimittäin olla erinomainen teos. Se ei riitä, että järkitasolla pähkäillen ymmärrän, mitä leffa ajaa takaa. Minun pitäisi oikeasti voida myötäelää Katen turhautuneisuus ja moraalinen kamppailu. Minun pitäisi todella pystyä välittämään sivuhahmosta, joka myöhemmin hätkähdyttävästi surmataan, ennen kuin hänen tarinansa on mennyt minnekään. Minun pitäisi myös aidosti vaikuttua salaperäisenä pysytelleen ammattitappajan paljastuvasta traagisesta menneisyydestä, juuri kun hän karkaa katkeransuloiselle tappokeikalleen.

Vaadin mahdollisuutta välittää ja samaistua, koska vain sitä kautta syntyy leffan varsinaisen viestin sisäistäminen. Tämä viesti nimittäin Sicariossa on jotain toiminta- ja jännityselokuvien valtavirrasta hyvin poikkeavaa. En voikaan kuin antaa tunnustusta filmille, joka uskaltaa todeta kohdeyleisölleen, ettette te ole mikään maailman napa.