Arrival

Kun avaruusoliot saapuvat maapallolle, kommunikaatio ihmisten kanssa ei tahdo onnistua. Yhteisen kielen löytäminen on vaikeaa eivätkä osapuolet pääse ymmärrykseen toistensa aivoituksista. Samaistuin avaruusolioihin.

Dennis Villeneuven ohjaama Arrival on toimintaa kaihtava tieteismysteeri, jonka kestosta suurin osa kuluu muukalaismustekalojen viestintää tulkitessa. En tiedä, millaisella myyntipuheella Paramount Pictures on saatu kustantamaan scifi-filmin, jossa pääosaan nousee kielitieteilijän puurtaminen vieraan puheen ja kirjoituksen parissa. Oli salaisuus mikä tahansa, Arrivalin parissa luonnontiede ja humanismi lyövät kättä.

Villeneuven filmi ottaa ydinideansa tosissaan. Käsikirjoituksen parissa onkin konsultoitu kielentutkimuksen eksperttejä ja avaruusolioiden puheen kehittelemisessä muun muassa fonetiikan asiantuntijaa. Elokuvan päähenkilö, Amy Adamsin esittämä Louise, myös analysoi alieneiden kieltä tosimaailman matemaattisilla ja ohjelmallisilla menetelmillä.

Leffa upottaa keskeiseksi osaksi tarinaansa Sapir-Whorf-hypoteesin, jonka mukaan kielen ominaisuukset ovat yhteydessä sen puhujien ajatusmalleihin. Hypoteesista annetaan tosin filmissä kuva tieteellisesti pätevämpänä ja mullistavampiin seurauksiin taipuvana kuin todellisuudessa on laita. Tieteisfiktiolle kuitenkin suotakoon tämä vapaus.

Aluksi olin silti hyvin skeptinen Arrivalia kohtaan, sillä elokuvassa tieteelliset totuudet sekoittuvat iloisesti laiskanpuoleiseen Hollywood-näennäisrealismiin. Filmi hylkää kaiken uskottavuutensa valikoidusti silloin, kun sen kokee tarpeelliseksi viihteellistää tapahtumiaan yleisölle. Kun Louise esimerkiksi riisuu kypäränsä muukalaisaluksen sisällä ja toteaa: ”Heidän on nähtävä minut”, on tuskallisen selkeää, että ”heillä” ei suinkaan viitata muukalaisiin vaan filmin katsojiin. Kasvottomilla avaruusolioilla tuskin on nimittäin oletusarvoisesti mitään keinoa tulkita ihmisen kasvonilmeitä tai syytä piitata hänen pärstäkertoimestaan.

Villeneuve on yksi tämän hetken kuumista Hollywood-nimistä, mutta Arrival sai minut ajoittain epäilemään, onko hänen hehkutuksensa ansaittua. Muun muassa leffan puolivälissä tapahtumia selostava kertojaääni tuntuu ohjaajalupaukselle erikoisen kömpelöltä ratkaisulta. Informaation syöttäminen äityy väkinäiseksi myös silloin, kun Louise pysähtyy luennoimaan itsestäänselvyyksiä ihmiskielen monimutkaisuudesta Forest Whitakerin upseerihahmolle — siis elokuvayleisölle.

Myös käsikirjoitus kärsii epätasaisuudesta. Whitakerin yksiulotteinen ja lyhytnäköinen eversti, joka vaatii tuloksia ymmärtämättä mitään kielentutkimuksen hienovaraisuuksista, on esimerkiksi tarinassa mukana ainoastaan luomassa keinotekoista konfliktia.

Silmille loikkivat epäloogisuudet hankaloittavat niin ikään filmiin uppoutumista. Kun Louise ja hänen aisaparinsa, Jeremy Rennerin näyttelemä Ian-fyysikko, saapuvat avaruusolioiden aluksen luo, armeija hoputtaa heitä etenemään kiireellä. Aiemmin Whitakerin hahmolla on kuitenkin ollut aikaa lennellä helikopterilla vertailemassa eri kielitieteilijöiden tulkintoja sanskritin sota-sanalle, ikään kuin se kertoisi jotain kriittistä heidän pätevyydestään. Ylipäänsä on epäselvää, miksi apuun ei noudeta useampia tutkijoita vaan kahdessa on olevinaan tarpeeksi koko ihmiskunnan historian tärkeimmän kommunikaatio-ongelman selvittelemiseen.

Kummastuttavaa on myös se, ettei Louise keksi parempaa avausta ajatustenvaihdolle muukalaisten kanssa kuin taululle kirjoitettu HUMAN-sana. Olettaen, että alieneilla on ylipäänsä näköelimet, kuvien luulisi olevan huomattavasti tekstiä helpompi keino rakentaa yhteisymmärrystä lajien välille. Piirtäisi hyvä ihminen vaikka tikku-ukon!

Alun kankeuksien jälkeen Arrival voittaa kuitenkin vähitellen puolelleen. Erityisesti elokuvan rauhallinen tempo ja toiminnan vähäisyys ovat ilahduttava antiteesi puuduttavalle Hollywood-tehostemäiskeelle. Filmi luottaa, että yleisöllä riittää mielenkiintoa ja keskittymiskykyä myös kiireettömälle scifi-mysteerille.

Tunnelma kohoaa myös vähitellen tarinan edetessä. Alienien ensikohtaamiseen sisältyvää vau-efektiä on lypsetty aiemmin niin monessa tieteisleffassa, ettei filmin alku vielä säväytä. Virkistävää on silti jo se, etteivät heptapodeiksi nimettävät muukalaiset muistuta lainkaan ihmistä vaan ennemmin Lovecraftin painajaismaisia hirviöitä. Siinä vaiheessa, kun avaruusolioiden kielen koukerot alkavat hahmottua päähenkilölle ja seitsenjalkaiset cthulhut tunkeutuvat hänen uniinsakin, elokuva tempaisee mukaansa.

Kommunikaatio on Arrivalissa teema, joka ei rajoitu ainoastaan ihmisten ja avaruusolioiden välille. Siihen liittyy myös leffan kevyt poliittinen sanoma, sillä tarinan todellinen jännite syntyy ihmiskansojen keskinäisestä epäluottamuksesta sekä kykenemättömyydestä sopuun. Avaruusolioiden lahja puolestaan ihmisille on heidän kielensä, joka loppujen lopuksi saa aikaan rauhan heidän välilleen.

Myös Louise näkee kommunikaatiossa potentiaalin niin osapuolten lähentämiseen kuin heidän vieraannuttamiseenkin toisistaan. ”Kieli on kulttuurin perusta. Se on liima, joka pitää ihmiset yhdessä. Se on ensimmäinen ase, joka vedetään esiin konfliktissa”, kuuluu hänen sitaattinsa.

Vaikka Ian on aluksi eri mieltä ja väittää kulttuurin perustaksi luonnontieteitä, kahden tutkijan suhde kehittyy elokuvan mittaan. He aloittavat stereotyyppisinä toisilleen nokittelevana humanistina ja kovien tieteiden edustajana mutta muodostavat lopulta välilleen molemminpuolisen kunnioituksen.

Viestintä ja sen onnistuminen merkitsevät paljon elokuvan hahmoille myös heidän henkilökohtaisissa elämissään. Jo elokuvan alkupuolella Louise toteaa vitsaillen: ”Luota minuun. Voit ymmärtää, miten kommunikaatio toimii, ja silti päätyä sinkuksi.” Myöhemmin puolestaan, kun hän kysyy Ianilta, tahtoisiko tämä muuttaa mitään elämässään, fyysikko vastaa: ”Ehkä sanoisin useammin, mitä tunnen.”

Kiehtovasti elokuva ammentaa tarinaansa Sapir-Whorf-hypoteesin lisäksi fysiikan teoreettisista malleista, joiden mukaan aikaa koskevat yhtälöt ovat riippumattomia ajan suunnan suhteen. Tästä havainnosta seuraa luonnontieteissä klassinen kysymys, miksi me ihmisinä emme pysty ajattelemaan ajassa yhtä hyvin eteenpäin kuin taaksepäin. Arrivalin avaruusolioiden kieli sen sijaan poistaa tämän rajoitteen ja auttaa käyttäjäänsä muistamaan niin tulevaisuuden kuin menneisyydenkin.

Tämän fysiikan konseptin valjastaminen osaksi juonta on jo itsessään hieno oivallus, mutta käänteestä voi tulkita myös vertauskuvallisen tason. Elokuvassa kommunikaatio auttaa päähenkilöä konkreettisesti kehittämään omaa ajatusmaailmaansa. Samoin ihmiskunta pystyy filmissä nousemaan keskinäisen ajatustenvaihdon seurauksena itsensä yläpuolelle. Leffan avaruusolennot tarvitsevat apuamme tulevaisuudessa, mutta mitkä tieteelliset ja teknologiset saavutukset meidät ikinä sinne johdattavat, ne kumpuavat tarinassa kaiken kaikkiaan hyvin humanistisista lähtökohdista.

Arrivalin käänteet eivät ole vaikeita arvata etukäteen. Jo päähenkilön alkumonologi antaa odottaa, että leffan juonella tulee olemaan jotain tekemistä ajan kanssa. Pitkin elokuvaa on puolestaan ripoteltu vihjeitä siitä, että sen takaumat ovat todellisuudessa välähdyksiä tulevaisuudesta. Käänteet puhuttelevat kuitenkin sen verran vahvasti, ettei niiden yllätyksettömyys haittaa.

Loppupuolellaan Villeneuven filmi yltyy suorastaan häpeilemättömän sentimentaaliseksi. Tunteilun ja Hollywoodille tyypillisen romanssin pystyy silti sulattamaan, sillä päähenkilöiden tarina nivoutuu ennen kaikkea tragedian ympärille. Louisen ja Ianin onnessa on kauniin katkeransuloinen sävy, sillä yleisönä tiedämme etukäteen myös ne surun hetket, jotka heidän tulevaisuudessaan odottavat.

Arrival hyödyntää musiikkia tehokkaasti huipennuksessaan. Shutter Islandissakin kuultu Max Richterin On the Nature of Daylight on haikeudessaan täydellinen valinta filmin tunteellisiin päätöshetkiin. Jo Sicariossa Villeneuven kanssa yhteistyötä tehneen säveltäjä Jóhann Jóhanssonin minimalistinen mutta painostava musiikki luo puolestaan läpi elokuvan uhkaavaa ja unenomaista tunnelmaa, kuten scifi-mysteeriin sopii.

Sicarion tapaan yksi Arrivalin heikkouksista on toisaalta sen etäiseksi jäävät hahmot. Vaikka elokuvan kliimaksi pohjaa vahvasti pääkaksikon väliseen suhteeseen, en filmin lopussakaan olisi vielä osannut kuvailla, millaisia Louise ja Ian ovat ihmisinä. Heillä on molemmilla tärkeä tehtävänsä tarinassa niin juonen kuin teeman tasolla, mutta mieleenpainuvia persoonia heistä ei kasva missään vaiheessa. Adams ja Renner onneksi tuovat hahmojensa pahvisuuteen ripauksen inhimillisyyttä.

Myös elokuvan amerikkalainen itsekorostus tuntuu kulahtaneelta. Vaikka leffa saarnaa rauhaa ja yhteisymmärrystä kansojen välille, Yhdysvalloille myönnetään silti totuttuun tapaan päivän pelastajan rooli siinä, missä filmin konfliktin lietsojat ovat stereotyyppisesti paha Venäjä ja Kiina.

En silti panisi pahakseni, vaikka Arrival näyttäisi Hollywoodille scifi-elokuvien tulevaisuuden suunnan. Humaanisti elämää, tietoisuutta ja ihmisten välistä kanssakäymistä pohdiskeleva, tieteellisiä konsepteja jännittävästi tarinaansa valjastava elokuva on piristävän perinteikäs genrensä edustaja. Kerronnan paikoittainen epätasaisuus unohtuu sekin alun jälkeen tieteenalojen välistä yhteistyötä ylistävän ongelmanratkaisun ja inhimillisen draaman viedessä mennessään. Arrival ei ole lajityyppinsä ikiklassikko mutta poikkeuksellisen tyydyttävä nörttiromanssi lonkerohirviöillä se kyllä on.