The Witch

Filmit, jotka uskaltavat haastaa vallalla olevia näkemyksiä, ovat usein kiinnostavia. Toisin kuin katsojiaan kosiskelevat hyvän mielen elokuvat, ne tarjoavat jotain odottamatonta, kyseenalaistavat yleisönsä ennakkokäsityksiä ja antavat aihetta ajatella. Jos leffa toteaa esimerkiksi, että Saatana on itse asiassa hyvä heppu ja Jumala melkoinen niuho, se on ainakin kertaluokkaa kiehtovampaa kuin elämän vertaaminen suklaarasiaan.

Satanistit ovat ottaneet omakseen Robert Eggersin esikoisohjauksen, The Witch -kauhuelokuvan. En ihmettele. Sielun myymistä paholaiselle ei filmissä näet esitetä peruuttamattomana virheenä vaan voimaannuttavana valintana, joka vapauttaa ihmisen ahdasmielisistä säädöksistä ja itseruoskinnasta.

Eggersin filmin aihe epäilytti minua etukäteen. Kun leffan premissi sanoo, että pahoja noitia oli ehkä 1600-luvulla oikeasti olemassa kuten Salemissa aikoinaan uskottiin, lähtökohta tuntuu arveluttavalta. Olivathan noitavainot vuosisatoja jatkunut todellinen taikauskon ja naisvihan ilmentymä.

The Witch ei tee kuitenkaan välittömästi selväksi, miten se pohjimmiltaan suhtautuu ajatusleikkiinsä. Elokuvassa pääosaa näyttelee eristyksissä asuva ääripuritanistinen perhe, joten epäilys herää, että kaikki yliluonnolliset tapahtumat ovat vain uskonnollisen vainoharhan tulosta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten säälimättömältä maailma vaikuttaa itseään soimaavan fundamentalistin näkökulmasta: hetkenkin hairahdus ajatuksissa saa Jumalan kääntämään selkänsä ja jättämään onnettoman ihmisen sielunvihollisen huomaan.

Leffan hahmojen maailmankuvaa on kuitenkin helppo ymmärtää heidän olosuhteissaan. Korven keskellä elämä on julmaa, ja filmi kuvaa perheen arkiset vaikeudet realistisen ahdistavina. Pieniin virheisiin, kuten hevosen kadottamiseen, ei erämaan asukkailla yksinkertaisesti ole varaa. Sama armottomuus pätee myös heidän uskontoonsa. Luonto on perheelle yhtä julma rakastaja kuin heidän Jumalansa.

Ilman kauhuelementtejäkin elokuva toimisi puhtaana selviytymistarinana. 1600-luvun ajankuva on nimittäin vangittu vakuuttavasti. Autenttisuuteen on panostettu aina luonnonvaloa hyödyntävää valaistusta, tyylikästä miljöökuvausta sekä hahmojen vanhahtavaa puhetapaa myöten.

Tunnelma on filmissä ylipäänsä kohdallaan. Haaleat värisävyt ja metsäiset maisemat tuovat mieleen suomalaisen AJ Annilan mainion Sauna-kauhupätkän. György Ligetin sävellyksiä muistuttava Mark Korvenin musiikkiraita puolestaan kummittelee suurimman osan ajasta huomaamattomana taustalla mutta tukee leffan huippukohtia hyytävästi.

Koettelemusten keskellä kamppailevia hahmoja kohtaan on kaiken kaikkiaan vaikea olla tuntematta sympatiaa. Perheenisä William on esimerkiksi periaatteistaan tinkimätön umpiuskovainen mutta onnistuu samaan aikaan vaikuttamaan myös hyväsydämiseltä ja lempeältä ihmiseltä. Game of Thronesista tutun Ralph Inesonin syvän karismaattinen ääni hyväilee sitä paitsi korvakäytäviä kuin Morgan Freemanin tai David Attenborough'n rupattelu konsanaan.

Jopa lapsinäyttelijät ovat osissaan kautta linjan loistavia. Caleb-pojan saappaissa nähtävä Harvey Scrimshaw joutuu esimerkiksi esittämään pitkän yhden oton kohtauksen noidan riivaamana mutta suoriutuu vaativasta tehtävästä häikäisevästi.

Filmin ainoa epäkiitollinen rooli lankeaa niin ikään Game of Thronesista tunnetulle Kate Dickielle. Perheenäiti Katherinea kyllä ymmärtää henkilönä mutta pidettävä hänestä ei missään vaiheessa muodostu. Ei edes siitä huolimatta, että Dickie taitaa vainoharhaisen katkeruuden ja hysteerisen surun valtaamien hahmojen näyttelemisen moitteettomasti.

Perheenjäsenten välille The Witch rakentaa kutkuttavan psykologisen paranoianäytelmän. Elokuva on sen verran fiksu, että se ymmärtää nokkelan katsojan epäilevän kaikkia hahmoja vuorollaan noidaksi tai noidan valtaansa ottamaksi. Siksipä se asettaa vuorollaan jokaisen heistä suurennuslasin alle jättäen samalla auki vaihtoehdon, että yliluonnollisuudet ovat vain mielen tuotosta. Tämä yleisön ennakkoaavistuksilla leikittely tuokin positiivisella tavalla mieleen John Carpenterin kuolemattoman The Thingin.

Itse noitaa näytetään elokuvassa loppujen lopuksi vain harvakseltaan. Paljon metsässä vaanivan pahuuden suhteen jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Tässä tapauksessa vähemmän on ehdottomasti enemmän.

Filmin kauhukuvastossa jättää lattean vaikutelman vain se, että hirveimmillään noita esitetään alastoman vanhan muorin asussa. Näkemys saattaa kieltämättä olla kansantarujen mukainen, mutta vanhuuden ja seksuaalisuuden assosioiminen vastenmielisyyteen ja kammottavuuteen tuntuu nykypäivänä hiukan kulahtaneelta.

Elokuvan varsinainen sanoma on purettavissa sen mainoslauseen antamasta vihjeestä: ”Evil takes many forms.” Pahuus ei nimittäin suinkaan viittaa tässä yhteydessä noitiin vaan mielettömään uskonnolliseen itseruoskimiseen.

Noidat toki edustavat tarinassa korruptiota, jonka erämaan keskelle paennut perhe löytää Jumalan varjeluksen sijaan. Vaikka loitsijattaret antautuvat nautinnoille, joita Saatana vuohen hahmossa tarjoaa, filmi ei kuitenkaan varsinaisesti tuomitse heitä. Sen sijaan se pitää heidän valintaansa kenties jopa parempana vaihtoehtona katumuksessa kieriskelyn sijaan.

Saatanan voitto leffan lopussa antaakin ymmärtää, että syntisyys, siten kuin kristinusko syntisyyden ymmärtää, kuuluu osaksi ihmisyyttä. Ehdoton kamppailu sitä vastaan on ehkäpä vain oman luontomme kieltämistä.

Merkkinä tästä kaikki hahmot toimivat jossain vaiheessa elokuvaa Jumalansa tahtoa vastaan – perheenisän sanoin ”korruptoituvat”. Perheen kaksoset juttelevat pukille, joka on Saatana valeasussa. Caleb taas vilkuilee sisarensa rintavakoa ja päätyy lopulta noidan viettelemäksi. Äiti myöntää, että nuorimmaisen lapsen kuoleman jälkeen hänen uskonsa on horjunut. Isä kärsii ylpeästä itsepäisyydestä, varastaa vaimonsa viinikupin ja myös valehtelee tälle. Naiseuden kynnykselle varttunut Thomasin, jonka viattomuus on karisemassa, tunnustaa puolestaan syntinsä heti elokuvan alussa.

Viimein jopa uskossaan kaikkein ehdottomin isä kääntää selkänsä Jumalalleen. ”Corruption, thou art my father”, hän lausuu Jobin kirjaa mukaillen Saatanan viedessä viimeisen naurun. Vanhempiensa aiemmin hylkimä Thomasin sen sijaan allekirjoittaa sopimuksen Paholaisen kanssa ja liittyy noitien joukkoon uskonnon kahleistaan vapautuneena.

Kumartelemattoman loppuratkaisunsa myötä The Witch kohoaa yhdeksi viime vuosien parhaimmista kauhuelokuvista. Eggersin kansantarinat todesta ottava, entisajan ihmisten uskomuksiin vakavasti suhtautuva vainoharhakertomus saakin arvoisena päätöksen. Ensikatsomisen synnyttämän hämmennyksen jälkeen hetken sulattelu on tosin suositeltavaa, ennen kuin filmin todellinen merkitys avautuu. Niin ronskisti perinteisen soveliaan tarinankerronnan ulkopuolelle vanhan vihtahousun voitonjuhlat loikkaavat.

Asiaa pohdittuani tuumin lopulta: ”Jos Saatana tekee hyvän tarjouksen, miksi kieltäytyä?” Ottaen huomioon, miten kammottavimmatkin kristityt ovat mielestään matkalla taivaaseen, meno helvetissä on epäilemättä yläkertaa liberaalimpaa ja seura parempaa.