The Witch

(2015)

Filmit, jotka uskaltavat haastaa vallalla olevia normeja ja näkemyksiä, ovat yleensä lähtökohtaisesti kiinnostavia. Toisin kuin katsojiaan kosiskelevat hyvän mielen elokuvat, ne tarjoavat jotain odottamatonta, kyseenalaistavat yleisönsä ennakkokäsityksiä ja antavat aihetta ajatella. Jos leffa vaikkapa toteaa, että Saatana on itse asiassa hyvä heppu ja Jumala melkoinen niuho, on se ainakin kertaluokkaa kiehtovampaa kuin elämän vertaaminen suklaarasiaan.

Satanistit ovat ottaneet omakseen Robert Eggersin esikoisohjauksen, The Witch -kauhuelokuvan. En ihmettele. Sielun myymistä Paholaiselle ei filmissä näet esitetä virheenä vaan voimaannuttavana valintana, joka vapauttaa ihmisen ahdasmielisistä säädöksistä ja itseruoskinnasta

Eggersin filmin aihe epäilytti minua etukäteen. Kun leffa ottaa lähtökohdakseen, että noitia oli oikeasti olemassa juuri kuten esimerkiksi 1600-luvulla Salemissa uskottiin, täytyy käsikirjoituksen olla todella fiksu, ettei se tahtomattaan sano jotain todella arveluttavaa. Olivathan noitavainot vuosisatoja jatkunut todellinen taikauskon ja naisvihan ilmentymä. Jos noitien uskotellaan olleen totta, on helppo samalla luoda erehdyksessä kuva, että myös nämä vainot olisivat olleet oikeutettuja.

The Witch ei tee kuitenkaan välittömästi selväksi, miten se pohjimmiltaan suhtautuu ajatusleikkiinsä. Elokuvassa pääosaa näyttelee eristyksissä asuva ääripuritanistinen perhe, joten epäilys herää, että kaikki yliluonnolliset tapahtumat ovat vain uskonnollisen mielipuolisuuden ja vainoharhan tulosta. Huomio kiinnittyy myös väistämättä siihen, miten säälimättömältä maailma vaikuttaa itseään soimaavan fundamentalistin näkökulmasta: hetkenkin hairahdus ajatuksissa saa Jumalan kääntämään selkänsä ja jättämään onnettoman ihmisen sielunvihollisen huomaan.

Leffa tekee hahmojen uskosta kuitenkin ymmärrettävän heidän elinoloihinsa nähden. Korven keskellä elämä on julmaa, ja filmi kuvaa perheen arkiset vaikeudet uskottavan ahdistavina. Pieniin virheisiin, kuten hevosen kadottamiseen, ei erämaan asukkailla yksinkertaisesti ole varaa. Sama armottomuus pätee myös heidän uskontoonsa. Luonto on perheelle yhtä julma rakastaja kuin heidän jumalansa.

Ilman kauhuelementtejäkin elokuva toimisi puhtaana selviytymistarinana. 1600-luvun ajankuva on nimittäin onnistuttu vangitsemaan vakuuttavasti. Autenttisuuteen on panostettu aina luonnonvaraista valaistusta, tyylikästä miljöökuvausta ja hahmojen vanhahtavaa puhetapaa myöten.

Tunnelma on ylipäänsä filmissä kohdallaan. Haaleat värisävyt ja metsäiset maisemat tuovat visuaalisesti mieleen suomalaisen AJ Annilan mainion Sauna-kauhupätkän. György Ligetin sävellyksiä muistuttava Mark Korvenin musiikkiraita puolestaan kummittelee suurimman osan ajasta huomaamattomana taustalla mutta tukee leffan huippukohtia hyytävästi.

Koettelemusten keskellä kamppailevia hahmoja kohtaan on kaiken kaikkiaan vaikea olla tuntematta sympatiaa. Perheenisä William on esimerkiksi periaatteistaan tinkimätön umpiuskovainen mutta tekee samaan aikaan vaikutelman hyväsydämisenä ja lempeä ihmisenä. Game of Thronesista tutun Ralph Inesonin syvän karismaattinen ääni sitä paitsi hyväilee korvakäytäviä kuin Morgan Freemanin tai David Attenborough'n rupattelu konsanaan.

Jopa lapsinäyttelijät ovat osissaan kautta linjan loistavia. Caleb-pojan saappaissa nähtävä Harvey Scrimshaw joutuu esimerkiksi esittämään pitkän yhden oton kohtauksen noidan riivaamaa mutta suoriutuu vaativasta tehtävästä suorastaan häikäisevästi.

Filmin ainoa epäkiitollinen rooli lankeaa niin ikään Game of Thronesista tunnetulle Kate Dickielle. Perheenäiti Katherinea kyllä ymmärtää henkilönä mutta pidettävä hänestä ei missään vaiheessa muodostu, vaikka Dickie taitaakin vainoharhaisen katkeruuden ja hysteerisen surun valtaamien hahmojen näyttelemisen moitteettomasti.

Perheenjäsenten välille The Witch rakentaa kutkuttavan psykologisen vainoharhanäytelmän. Elokuva on sen verran fiksu, että se ymmärtää nokkelan katsojan epäilevän kaikkia hahmoja vuorollaan noidaksi tai noidan valtaansa ottamaksi. Siksipä se asettaa vuorollaan jokaisen heistä suurennuslasin alle jättäen samalla myös auki vaihtoehdon, että yliluonnollisuudet ovat vain mielen tuotosta. Tämä yleisön ennakkoaavistuksilla leikittely tuokin positiivisella tavalla mieleen John Carpenterin kuolemattoman The Thingin.

Itse noitaa näytetään elokuvassa loppujen lopuksi hyvin harvakseltaan ja paljon metsässä vaanivan pahuuden suhteen jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Tässä tapauksessa vähemmän on ehdottomasti enemmän.

Eräs piirre, mikä filmin kauhukuvastossa jättää kuitenkin lattean vaikutelman, on se, että hirveimmillään noita esitetään tietysti nuoren viettelijättären sijaan alastoman vanhan muorin asussa. Näkemys saattaa kieltämättä olla kansantarujen mukainen, mutta vanhuuden ja seksuaalisuuden assosioiminen vastenmielisyyteen ja kammottavuuteen on yhä vallalla oleva kulttuurillinen suhtautuminen, jonka toistaminen sellaisenaan tuntuu tarpeettomalta.

Elokuvan varsinainen sanoma on purettavissa auki sen mainoslauseen antamasta vihjeestä: ”Evil takes many forms.” Pahuus ei nimittäin suinkaan viittaa tässä yhteydessä noitiin vaan mielettömään, hävityksi tuomittuun uskonnolliseen synninvälttelytaisteluun.

Noidat kieltämättä edustavat tarinassa korruptiota, jonka erämaan keskelle paennut perhe löytää Jumalan varjeluksen sijaan. Vaikka loitsijattaret antautuvat nautinnoille, joita Saatana vuohen hahmossa tarjoaa, filmi ei kuitenkaan varsinaisesti tuomitse heitä vaan kenties jopa pitää heidän valintaansa parempana vaihtoehtona katumuksessa kieriskelyn sijaan.

Saatanan voitto leffan lopussa antaakin ymmärtää, että syntisyys, siten kuin kristinusko syntisyyden ymmärtää, kuuluu vain osaksi ihmisyyttä, jota vastaan ehdoton kamppailu on oman luontomme kieltämistä. Merkkinä tästä kaikki hahmot toimivat jossain vaiheessa elokuvaa Jumalan tahtoa vastaan — perheenisän sanoin ”korruptoituvat”. Perheen kaksoset juttelevat pukille, joka on Saatana valeasussa. Caleb taas vilkuilee sisarensa rintavakoa ja päätyy lopulta noidan viettelemäksi. Äiti myöntää, että nuorimmaisen lapsen kuoleman jälkeen hänen uskonsa on horjunut. Isä kärsii ylpeästä itsepäisyydestä, varastaa vaimonsa viinikupin ja myös valehtelee tälle. Naiseuden kynnykselle varttunut Thomasin, jonka viattomuus on kristinuskon näkökulmasta häviämässä, tunnustaa puolestaan syntinsä heti elokuvan alussa.

Lopulta jopa uskossaan kaikkein ehdottomin isä kääntää selkänsä jumalalleen. "Corruption, thou art my father", hän lausuu Jobin kirjaa mukaillen Saatanan viedessä viimeisen naurun. Vanhempiensa aiemmin hylkimä Thomasin sen sijaan allekirjoittaa sopimuksen Paholaisen kanssa ja liittyy noitien joukkoon uskonnon kahleistaan vapautuneena.

Kumartelemattoman loppuratkaisunsa myötä The Witch kohoaa yhdeksi viime vuosien parhaimmista kauhuelokuvista. Eggersin kansantarinat todesta ottava, entisajan ihmisten uskomuksiin vakavasti suhtautuva paranoiakertomus saakin arvoisena päätöksen. Ensikatsomisen seurauksena syntyvän hämmennyksen jälkeen hetken sulattelu on tosin suositeltavaa, ennen kuin filmin todellinen merkitys voi alkaa avautua. Niin ronskisti perinteisen soveliaan tarinankerronnan ulkopuolelle vanhan vihtahousun voitonjuhlat loikkaavat.

Asiaa pohdittuani, tuumin kuitenkin: ”Jos Saatana tekee hyvän tarjouksen, miksi kieltäytyä?” Soini ja Sipilä ovat matkalla taivaaseen, joten meno helvetissä on epäilemättä yläkertaa liberaalimpaa ja seura parempaa.