(2016)
Scifi-lännensarja Westworld on Jonathan Nolanin ja Lisa Joyn suurprojekti, jonka on ennustettu tekevän saman scifille, minkä Game of Thrones teki fantasialle. Suhtauduin aluksi HBO-uutukaiseen skeptisesti, sillä Jonathan Nolan on tullut tunnetuksi yhtenä Christopher-veljensä rainojen kirjoittajista. Nolan-leffojen yksittäinen suurin kompastuskivi ovat puolestaan olleet nimenomaan käsikirjoitukset. Kaikeksi onneksi Westworld ottaa ennemmin mallia Prestigen kaltaisesta mestarillisesta mielennyrjäyttäjästä kuin vaikkapa lepakkomiehen mahtipontisuuksista.
Pilottijakson alkuhetket eivät tosin lupaa hyvää. Tarina esittelee ensimmäisenä hahmonaan Teddy-nimisen cowboyn, joka palaa tapaamaan unelmiensa naista, Doloresia. Dialogi kaksikon välillä on kankeaa, jopa kornia. Heidän välinen kanssakäymisensä tuntuu niin siloitellun luonnottomalta, että olisin ilman parempaa tietoakin epäillyt jommankumman Nolaneista olleen asialla.
Sitten sarja paljastaa, että Teddy ja Dolores ovatkin androideja, jotka noudattelevat tarkkaan luojiensa käsikirjoitusta tyhmien ihmisten miellyttämiseksi. Westworld on fiksumpi epeli, kuin etukäteen kuvittelisi.
Nolan ja Joy ovat valikoineet genrerajoja rikkovaan teokseensa kiehtovimmat aiheet, joihin tieteisfiktiossa on amerikkalaisen television puolella aikoihin törmätty. Show'n nimeä kantava, älykkäiden robottien varaan rakennettu teemapuisto osoittautuukin konseptina antoisaksi.
Sarjassa pureudutaan tekoälyn vaarojen lisäksi sen eettisiin dilemmoihin. Seksibottien herättämät moraaliset kysymykset ovat esimerkiksi jo tätä päivää. Niitäkin laajempana ongelmana tarina pohtii vastuutamme niistä älyllisistä olioista, joita kenties jonain päivänä luomme: Tekoäly ohjelmoidaan ihmisten tarpeita varten, mutta saammeko tehdä luomuksillamme, mitä haluamme? Onko itse rakentamamme robotin vahingoittaminen ja kiduttaminen hyväksyttävää? Missä vaiheessa puolestaan keinoäly on riittävän tietoinen ja älyllinen saadakseen ihmisoikeudet?
Vaikka Westworldin tulevaisuudenkuva rajoittuu teemapuiston tilojen sisälle, yksityiskohtien uskottavuuteen on panostettu. Koneoppimisen konseptit, 3D-tulostaminen ja pieleen menneet firmware-päivitykset sulautuvat kaikki luontevaksi osaksi tarinaa. Teemapuiston androideista vastaavat sankarikoodarit ovat show'n keskeisiä hahmoja, ja sarjasta paistaa kunnioitus niin tietotekniikan ammattilaisia kuin alan saavutuksia kohtaan.
Kunnianhimoisen tieteiskertomuksen ohella Nolanin ja Joyn hengentuotosta voi pitää myös kiusoittelevana satiirina modernia televisioviihdettä ja sen seuraajia kohtaan. Puiston asiakkaat koostuvat nimittäin hyväosaisista keskittymiskyvyttömistä junteista, joita sen ylläpitäjät kosiskelevat seksillä, väkivallalla ja kioskiviihteen tasoisilla roskanarratiiveilla. Lyhytjänteisten vierailijoiden murhanhimo ja halu hyväksikäyttää androideja on suorastaan tyydyttämätön. Androideille tarinankaaria tehtaileva käsikirjoittaja taas esitetään viinaan menevänä egomaanikkona, jolla on epärealistinen näkemys taiteellisista lahjoistaan.
Tämä kaikki tuskin on sattumaa ottaen huomioon, miten HBO:ta on soimattu tisseillä ja verenvuodatuksella ratsastavista tuotoksistaan. Myös Westworld tarjoilee runsaasti paljasta pintaa ja väkivaltaa muttei alennu mehustelemaan niillä väsymättömästi Game of Thronesin tapaan. Show'n enteilevä Shakespeare-lainaus sitä vastoin vihjaa sen kielteisestä suhtautumisesta pinnalliseen mässäilyyn: ”These violent delights have violent ends.” Feministien iloksi sarjasta muodostuukin edetessään itse asiassa varoittava kertomus esineellistämisestä. Koska kyseessä on western-lajityypin edustaja, kertomuksen yhtymäkohdat orjuuteen ovat epäilemättä myös harkittuja.
Westworld ammentaa innoitusta monista lähteistä. Sarjan asetelman taustalla on alkuperäinen Michael Crichtonin vuoden 1973 samanniminen katastrofielokuva. Identiteettinsä kanssa painivat androidit tuovat kuitenkin mieleen Battlestar Galactican cylonit. Ei olekaan ihme, että Joy on jo kiinnitetty käsikirjoittajaksi Galactican tulevaan valkokangassovitukseen.
Show'n videopelivaikutteet ovat niin ikään selkeät. Roolipeleille ominaisesti robotit esimerkiksi houkuttelevat vierailijoita erilaisiin seikkailuihin, joista on luvassa palkkio. Puiston asiakkaat puolestaan riehaantuvat kyllästyessään joukkosurmaamaan puolustuskyvyttömiä tekoälyhahmoja kuin Grand Theft Autossa ikään. Videopelaajien tavoin heillä on myös hyvin vähän kunnioitusta käsikirjoitettua juonenkuljetusta kohtaan. Kauden ensimmäisen jakson huippuhetkellä satunnainen urpo esimerkiksi pilaa vaivalla kynäillyn juonikaaren päästämällä kaavaillun pahiksen päiviltä ennen aikojaan.
Sarja ei unohda myöskään western-lajityypin juuria. Viimeisessä episodissa raotetaan nimittäin ovia länkkäripuiston rinnalla kukoistavaan samurai-maailmaan. Tämä on päivänselvä kunnianosoitus sille, miten lännenelokuvat ovat hakeneet innoitustaan alun perin samurai-filmeistä.
Scifi- ja western-genrejen ohella mysteeri elää vahvana Westworldin ytimessä. Show'n rakenne muistuttaakin paljon Lostia: paljon kysymyksiä ja vihjeitä heitellään ilmaan mutta vastauksia saadaan odottaa. Miinuspuolena tämä tekee juonen etenemisestä kauden alussa ajoittain laahaavaa, koska kaikkea ei voida paljastaa ennen finaalijaksoa. Toisaalta, toisin kuin Lost, Westworld jopa vastaa kysymyksiinsä.
Myös yllätyskäänteet ovat Lostin tavoin Westworldissa suuressa osassa. Erityisesti kauden loppupuolella matto vedetään katsojan alta kerta toisensa jälkeen.
Ihmiseksi itseään luulevien robottien identiteettikriiseistä voi jo arvata, että varsinaisten ihmishahmojen joukosta paljastuu ennen pitkää androidi. Näin sarja ohjaa kokemaan empatiaa puiston piinattuja tekoälyjä kohtaan. Ilmeinen kysymys näet kuuluu, miten kukaan voisi Westworldin kaltaisessa tulevaisuudessa vakuuttua siitä, ettei itsekin ole keinotekoinen luomus, jonka muistot ovat tekaistuja.
Show rakentelee twistinsä kaiken kaikkiaan huolellisesti. Puiston perustajiin kuuluneen salaperäisen Arnold-hahmon henkilöllisyys tuntuu esimerkiksi jälkikäteen itsestäänselvältä, vaikka se kyetään pitämään pitkään pimennossa.
Varsinainen höynäytys piilee kuitenkin siinä, miten kausi etenee huomaamattomasti kahdessa aikajanassa. Ed Harrisin robotteja terrorisoiva VIP-vieras paljastuu nimittäin Jimmy Simpsonin esittämäksi nuoreksi Williamiksi 30 vuotta myöhemmin. Käänne on niin hyvin peitelty, että Internetin tarkkanäköisten fanispekulaatioden lukeminen olisi kerrankin kannattanut jättää väliin. Aikajanakikkailusta saattaa toisaalta jäädä vaikutelma vain päämäärättömänä harhaanjohtamisena. Vedätyksen ideana on kuitenkin samaistaa katsoja androidihahmoihin, jotka elävät uudelleen ja uudelleen samoja tapahtumia ilman ajantajua.
Positiivista sarjan kerronnassa on onnistuneiden käänteiden ohella se, ettei se Nolanin joidenkin käsikirjoittamien elokuvien tavoin alennu selittelemään yksityiskohtia yleisölleen. Katsoja heitetään tapahtumien keskelle ja hänen oletetaan saavan vähitellen juonesta kiinni, vaikka show'n lähtökohdissa on ensi alkuun paljon sulateltavaa. Tietotekniikan käsitteistä esimerkiksi Turingin testi mainitaan sillä oletuksella, että sohvaperunat joko tietävät, mistä on kysymys, osaavat käyttää Googlea tai — mikä tärkeintä — kykenevät seuraamaan tarinaa joka tapauksessa.
Erityismaininnan Westworld ansaitsee musiikkiraidastaan. Game of Thronesistakin tutun säveltäjän, Ramin Djawadin, luomuksista mieleen painuvat tunnelmallisen alkutunnarin lisäksi modernien kappaleiden, kuten Paint It Blacking, Black Hole Sunin ja House of the Rising Sunin, saluunapianosovitukset.
Kauden edetessä tekoäly luonnollisesti murtautuu ihmisen sille rakentamasta laatikosta. Vaikka tämä tapahtuu sinällään uskottavasti pelkän suostuttelun ja kiristämisen tuloksena, edustaa tarinankaari silti sarjan heikointa antia. Manipuloitava ihmiskaksikko on nimittäin kuvattu tarpeettomasti puhtaina idiootteina. Tomppeliparivaljakon päätökset auttaa heitä painostavaa Maeve-androidia ovat täysin vailla järjellistä motiivia. Heidän tekosensa voivat tosin selittyä seuraavalla kaudella vielä sillä, että myös he itse paljastuvat roboteiksi.
Maeven sivujuoni on silti sävyltään kuin eri show'sta. Kontrasti sarjan muuten älykkään pohdiskelevaan materiaaliin pistää silmään häiritsevästi kuin USB-portti seksirobotin otsassa. Esimerkiksi Maeven ja Hector-lainsuojattoman päätös muhinoida palavassa teltassa kuolemaan asti ei juuri häviä korneudessaan valtaistuinpelin pehmopornoiluille.
Sarjan kömpelyydet korostuvat erityisesti sen sivuhahmoissa. heille on kirjoitettu show'n kankeimmat vuorosanat ja heitä esittävät sen heikoimmat näyttelijät. Shannon Woodwardin sarkasmin taakse suojautuva Elsie-insinööri tuntuu esimerkiksi vain tekosyyltä, jonka ansiosta dialogi voidaan täyttää väkinäisillä pikkunokkeluuksilla. Williamin aisaparina häärivä lankomies-Logan on puolestaan kusipäisyydessään todella yksioikoinen tylsimys. Ben Barnsin ylinäyttely alleviivaa vieläpä hänen vastenmielisyyttään niin, ettei kenellekään jää epäselväksi, kenen puolelle katsojan halutaan kaksikon suhteen asettuvan.
Kaikeksi onneksi show'n ydinhahmot ovat eri maata — eivätkä vähiten siksi, että heidän kohdallaan näyttelijävalinnat ovat osuneet täydellisesti kohdalleen. William täyttää esimerkiksi erinomaisesti yleisön sijaishenkilön tehtävän, sillä Simpson on esiintyjänä ilmeikäs ja valloittava. Tähdistä puolestaan Harris sekä Anthony Hopkins nostavat jokaisen kohtauksen tasoa, joissa he pääsevät loistamaan. Evan Rachel Woodia ei voi myöskään kehua liikaa Dolores-androidin osassa, sillä hahmo on käytännössä sarjan päähenkilö. Wood tekeekin todennäköisesti uransa parhaan roolin tulkiten upeasti hahmon laajaa vaativaa tunneskaalaa.
Kauden aikana herää tosin hetkittäin kysymys, miksi puiston tapahtumista tai show'n hahmoista kuuluisi välittää. Westworldin ihmiset ovat joko varakkaita hurvittelijoita tai heidän irstaita hupejaan ylläpitävää henkilökuntaa, joten heitä mahdollisesti kohtaava katastrofi ei vaikuta jännittämisen arvoiselta. Heidän joukossaan William on inhimillisyyden pilkahdus, mutta hänen kohtalonsa ei yksistään tunnu riittävältä tarinalliselta panokselta. Loput henkilöt ovat puolestaan keinotekoisia luomuksia.
Tämä kaikki on kuitenkin tarkoituksellista, sillä Nolan ja Joy haluavat yleisönsä sympatioiden kohdistuvan ensisijaisesti androideihin. He ovat tarinan sorretut altavastaajat, joista kehittyy myös sen persoonallisimmat ja välitettävimmät hahmot.
Koska Westworld on mysteerisarja, eivät sen maailman pelisäännöt selviä välittömästi. Kaikki kauden aikana hämmentävät asiat eivät toisaalta myöskään saa loogista selitystä. Nolanin itsensä mukaan puiston aseet käyttävät hidasnopeuksisia luoteja, jotka pystyvät vahingoittamaan robotteja mutteivät ihmistä. Pitäisikö tästä siis päätellä, että androidien iho on heikompaa tekoa kuin ihmisen, vaikkei se varsinaisesti käy ilmi missään muussa yhteydessä, edes nyrkkitappeluissa? Sitä paitsi, vaikka aseet olisivat turvallisia, tekoälyt voivat mätkäistä jopa Harrisin ikäistä ihmistä aseenperällä tai huitoa häntä kohti kirveellä hengenvaarallisesti. Lasinsiruja lentelee lisäksi toimintakohtausten keskellä niin, että onnettomuuksilta kuvittelisi olevan mahdotonta välttyä. Miten puolestaan vieraat tunnistavat muut ihmiset keinotekoisista luomuksista eivätkä vahingoita erehdyksessä toisiaan?
Epäuskottavuudet ja selittämättömyydet ovat kuitenkin scifi-viihteessä yleensä väistämättömiä. Westworldissa ne eivät missään nimessä äidy niin huomattaviksi, että se häiritsisi show'hun uppoutumista.
Epätasainen on ensimmäinen sana, joka juolahtaa mieleen, jos Westworldin jälkeensä jättämiä tuntemuksia pitäisi kuvailla. Silti on vaikea kiistää, etteikö kyseessä olisi paras amerikkalainen scifi-televisiosarja vuosiin. Yksi ailahteleva juonikuvio ja muutama muu pikku ärsytys eivät sitä muuta.
Vakavastikin itsensä ottava kriitikko voi ongelmien sijaan keskittyä ylistämään show'ta sen vertauskuvallisuudesta ja yhteiskuntakommentääristä. Symbolisessa Lännessä ihmiset ovat kapitalismin kourissa turruttaneet aivonsa seksille ja väkivaltaviihteelle samalla, kun heitä ohjailevat nukkemestarit tarjoavat heille juuri sitä, mitä he haluavat, suuren katastrofin ja mullistuksen kupliessa pinnan alla kenenkään siitä välittämättä. Upeata, mahtavaa! Haen viinilasini.
Kommentit
Lähetä kommentti