Moonlight

(2016)

Oscareiden viime vuoden syrjintäkohu vaikutti epäilemättä siihen, että tummaihoisesta homosta kertova Moonlight ryösti parhaan elokuvan pystin ennakkosuosikki La La Landin edestä. Poliittiset syyt valintaan eivät kuitenkaan ole automaattisesti huonoja syitä. Vähemmistöjen äänen esille tuomista amerikkalaisessa mainstream-elokuvassa ei voi nimittäin pitää mitättömänä ansiona. Moonlightilla ei muutenkaan ole La La Landin rinnalla hävettävää. Sen ainoa merkittävä vika on siinä, että se loppuu juuri, kun sen tarina tuntuu todella käynnistyvän.

Mediassa Moonlightista on nostettu esille enimmäkseen leffan homoromanssi kuin myös se, että käytännössä filmin kaikki näyttelijät ovat mustaihoisia. Pintansa alla Barry Jenkinsin elokuva on kuitenkin hyvin perinteinen kasvukertomus. Chiron-nimisen pojan tarina etenee lapsuudesta nuoruuteen ja lopulta aikuisuuteen moneen kertaan tallattuja polkuja. Päihteitä käyttävä vanhempi, isähahmon menetys, koulukiusatuksi tuleminen, kosto ja lankeemus, ensiromanssi, kaikki nämä elementit noudattavat tuttua, jopa ennalta arvattavaa kaavaa.

Moonlight ei silti kiirehdi draamansa suhteen. Chironin kolmeen eri elämänvaiheeseen sijoittuvan episodin annetaan sen sijaan kehittyä verkkaisesti. Elokuva ei alleviivaa tapahtumiaan vaan katsojan oletetaan olevan kykeneväinen lukemaan asioita myös hahmojen kasvoilta.

Jenkinsin filmi on täynnä taitavia lapsi- ja teininäyttelijöitä. Alex Hibbert ja Ashton Sanders antavat kumpikin vuorollaan panoksensa nuorena Chironina. He muovaavat pojasta uskottavan hiljaisen, vetäytyvän ja kuoreensa sulkeutuneen persoonan. Jharrel Jerome on puolestaan kotona roolissaan Chironin teini-ikäisenä ihastuksena, Kevininä, joka osoittautuu päähenkilön vastakohdaksi: avoimeksi, positiiviseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi.

Myös dialogi nuorten välillä soljuu suurimmaksi osaksi erittäin luontevasti. Korvaan särähtää vainse, että edes toisiinsa pihkassa olevat pössyttelevät teinipojat — etenkään varautuneet lähiössä varttuneet sellaiset — runoilisivat toisilleen lempeistä tuulista ja kyynelistään. Tällä tietysti viestitään, että niin roolia vetävä Kevin kuin juro Chironkin ovat ulkokuorestaan huolimatta tunteellisia ja haavoittuvaisia ihmisiä. Vuorosanat tuntuvat kuitenkin nuorille turhan kaunopuheisilta ja draaman tarpeisiin laskelmoiduilta.

Marshelala Ali voitti miessivuosa-Oscarin roolistaan Chironin oppi-isänä, Juanina. Hänen hahmonsa rikkoo mentor-hahmojen karikatyyria siinä, että hänellä on kasvattajan lempeytensä lisäksi myös nurja puolensa Chironin äidille crackia myyvänä huumekauppiaana. Ali tuo elokuvaan lämpöä karhealla karismallaan ja onnistuu lisäksi vangitsemaan koskettavasti hahmon ristiriitaisuuden. Ruokapöytäkeskustelu, jossa Juan kertoo pienelle Chironille totuuden bisneksistään, on yksi filmin mieleenpainuvimmista.

Eri sivuhahmot antavat Chironille elämänohjeita elokuvan aikana. Juan neuvoo, että pojan on päätettävä, mitä tämä haluaa olla, eikä antaa muiden määritellä itseään. Kevin puolestaan opettaa, ettei muille voi näyttää olevansa pehmeä, jos haluaa pärjätä ghetossa. Jälkimmäinen kehotus on se, jota Chiron lopulta päätyy noudattamaan.

Elokuva nimeää kolme kuvaamansa elämänvaihetta päähenkilönsä mukaan. Lapsuus ja aikuisuus on otsikoitu hänen lempinimillään, Little ja Black. Teini-ikä puolestaan kantaa yksinkertaisesti nimeä Chiron. Nämä otsikot symboloivat sitä, että lapsuusvuosinaan ja aikuisena Chiron antaa muiden määritellä sen, mitä hän on. Teininä hän sen sijaan uskaltautuu hetken olemaan oma itsensä ja paljastamaan jotain sisimmästään.

Pidin elokuvassa eniten sen viimeisestä näytöksestä. Aikuista Chironia ja Keviniä näyttelevät Trevante Rhodes ja André Holland onnistuvat pitkässä ravintolaan sijoittuvassa kohtauksessa välittämään pienin ilmein ja elein kaiken hahmojen mielentilasta ja heidän menneisyyden taakastaan. Sanoja käytetään säästeliäästi, sillä niitä ei tarvita.

Hahmojen löytäessä toisensa uudelleen käy selväksi se, etteivät he kumpikaan ole todella tehneet itsenäisiä valintoja vaan ainoastaan ajelehtineet läpi elämän. Taustalla kummittelee se yhteiskunnallinen totuus, etteivät lähiönuoret todella ole vapaita kasvamaan omana itsenään. Vaikka jokainen voi teoriassa päättää elämästään, olosuhteet pakottavat heidän ylleen kierteen, jonka murtaminen on joskus mahdotonta.

Chiron on koko elämänsä kokenut vaikeuksia olla rehellinen todelliselle minälleen. Sen sijaan hän on rakentanut itselleen suojamuureja ja kehittänyt kovan ulkokuoren pärjätäkseen armottomilla kotikunnillaan. Silti hän kaipaa jotakuta, joka näkee hänen sisimpäänsä. Lapsena tuo henkilö on hänelle Juan, myöhemmin puolestaan Kevin. ”Olet ainoa mies, joka on koskaan koskettanut minua”, toteaa Chiron itse Kevinille, tarkoittaen sitä sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti.

Filmin otsikon kuunvalo viittaa puolestaan Juanin lämminhenkiseen tarinaan siitä, miten kuubalaisnainen päätti kutsua häntä Blueksi, koska mustaihoiset pojat näyttävät kuun loisteessa siniseltä. Ei lienekään sattumaa, että elokuva päättyy kuvaan Chironista lapsena kylpemässä sinertävässä kuunvalossa. Tämä symboloi hetkeä, jolloin hahmo alkaa hyväksyä todellisen minänsä Juanin opettamalla tavalla.

Vaikka Moonlight kertoo eheän ja sisällöltään älykkään tarinan, saapuu lopetus mielestäni silti liian aikaisin. Elokuvan draama on hyvin hillittyä ja arkisille asioille perustuvaa mutta samalla niin loppuunkaluttuihin konventioihin tukeutuvaa, ettei se vielä päätöksen koittaessa ole ennättänyt kouraisemaan sydämestä. Vasta kolmannen näytöksen kohdalla hahmot tuntuvat riittävän pitkälle kehitetyiltä, että heidän välinen hienovarainen vuorovaikutuksensa alkaa todella puhutella.

Leffa kaipaisi yksinkertaisesti perinteistä dramaattista kliimaksia, jolloin huolella rakennetuista henkilöistä voisi saada irti jotain riipaisevaa. Ymmärrän, mitä avoin lopetus tavoittelee, mutta silti päällimmäisin ajatukseni sen koittaessa oli: ”Siinäkö kaikki?” Tietysti voi olla, etten suhteellisen hyväosaisena valkoihoisena heterona huomaa kaikkia kertomuksen merkityksellisiä vivahteita, minkä vuoksi se kosketa minua syvimmällä henkilökohtaisella tasolla.

Jenkinsin Oscar-voittajateosta ei tee erityisesti mieli kritisoida, sillä se on kiistämättömän laadukas, vähäeleinen kasvukertomus. Silti esimerkiksi draamaelokuvana hyvin samantyylinen, käsikirjoituksestaan palkittu Manchester by the Sea sai todella myötäelämään hahmojensa mukana eikä vain sympatisoimaan heitä älyllisellä tasolla. Ero kumpuaa siitä, että Moonlight seuraa hyvin ennalta arvattavia askelmerkkejä, mikä saa hahmojen pienimuotoiset ongelmat tuntumaan vähäpätöisiltä kokonaisen elokuvan kantimiksi. Vaikka Chironin kasvukivut heijastelevat yleisesti köyhien mustien nuorien koettelemuksia, tyngäksi jäävän tarinan tuttuus syö sen yksilöllisyyttä. Joskus vähemmän on yksinkertaisesti liian vähän.